maanantai 26. tammikuuta 2015

Kirjakisapisteeni


Nyt on taas aika listata viime vuoden parhaita lukukokemuksia. Kiirettä pitää, ja siksi pitemmittä puheitta pisteisiin:

Blogistanian Finlandia:
- 3 pistettä Anni Kytömäen Kultarinta
- 2 pistettä Satu Taskisen Katedraali
- 1 piste Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät


Myös muihin kategorioihin olisin halunnut sanani sanoa, mutta nyt (työ-)elämä menee edelle. Ääniä lasketaan Kirjavinkeissä, mutta koska myöhästyn kohta sieltä, misssä minun pitäisi olla, en ehdi edes linkittää. Moikka, palataan!

maanantai 12. tammikuuta 2015

Tuula-Liina Varis: Naisen paras ystävä
















"Hän halveksi noita hyvänsuopia hölmöjä ja auliisti itseään tarjoavia naisihmisiä hän suorastaan inhosi, mutta hän tarvitsi hyväksyviä katseita, ihailevia katseita, kateellisia muljauksiakin hän tarvitsi, niiden varassa oli hänen ulospäin näyttämä varmuutensa ja koko elämänsä. Mutta ivallista, kriittistä, vähättelevää, tuomitsevaa katsetta hän ei kestänyt, ei ilmettä, joka sanoi: Tiedän, mikä sinä oikeasti olet."
(Tuula-Liina Varis: Naisen paras ystävä, WSOY 2014, arvostelukappaleesta kiitos kustantajalle!)

Luin jännärin, tai jotain sinne päin.

Tuula-Liina Variksen kanssa ei aina tiedä, mitä pitäisi odottaa, mutta tiiviin ja napakan sekä kiinnostavasti rakennetun jännityskertomuksen hän ainakin osaa tehdä. Naisen paras ystävä (WSOY, 2014, arvostelukappaleesta kiitos kustantajalle!) yllättää monessa kohdassa ainakin genreen tottumattoman lukijan. Kirjassa tapahtuu tappo heti alkupuolella, ja tappajan profiilia aletaan rakentaa muistojen ja ulkoapäin kuvatun toiminnan avulla. Kiinnostavaa, kyllä: tavallisen näköinen mies tekee kauhean teon, ja vähä vähältä hänen tiiviiden saumaustensa raoista alkaa tihkua syitä käytökseen.

Erittäin kiehtova on myös koko kirjan rakenne: pelkkä tappajan tarina ei riitä. Nopein vedoin Varis maalaa henkilökuvan myös kesälomailevasta poliisista ja hänen perheestään, ja kesän kiireetön tunnelma välittyy lukijalle mukavasti.

Genre on minulle hyvin vieras, enkä siis missään tapauksessa olisi valinnut kirjaa luettavakseni ilman kirjailijan nimeä. En oikein osaa sanoa Naisen parhaasta ystävästä mitään lajityyppinsä edustajana, mutta se on pienempi ja tavallaan heppoisempi kuin Vaimoni. Ehdottomasti siis kiinnostava, hyvin luettava mutta ei kuitenkaan osoittelevan helppo teos. Viihteellinen, kyllä, mutta samalla psykologinen ja kiehtova.

--

Jaana Täällä toisen tähden alla  (täällä) kertoo, että kirjalta on turha odottaa hyytävää jännitystä, ja se on kyllä totta. Hauska huomio Jaanalla on muuten siitä, miten poliisitutkijan työmenetelmät muistuttavat jollain tavalla elämäkertatutkijan metodeja. Enpä olisi tullut ajatelleeksi.

perjantai 9. tammikuuta 2015

Heidi Köngäs: Dora, Dora


"Aika jakaantuu kahtia hänen nimensä kohdalla.
Hänen jälkeensä en ole pelännyt mitään, mutta olen halunnut kaiken. Ja hän on antanut minulle kaiken, mitä olen pyytänyt. Kahdenkeskiset kävelyretkemme alas huvimajaan ovat olleet minun suora yhteyteni häneen.
Mutta silloin kun olin rakentamassa uudelleen kanslerin virka-asuntoa, hän alkoi vierailla rakennuksella lähes päivittäin. Olin otettu hänen kiinnostuksestaan hankettamme kohtaan. Kaikki ystäväni kyselivät hänestä, rakennus ei kiinnostanut ketään. Luulin, ettei hän ollut edes huomannut minua, kunnes eräänä päivänä hän kysyi kuin ohimennen: "Lähdettekö lounaalle?"
Hän pyysi minua!"
(Heidi Köngäs: Dora, Dora, Otava 2012)

On sota-aika. Saksan varusteluministeri Albert Speer seurueineen matkustaa Lappiin. Heidi Köngäksen Dora, Dora kertoo aiheesta, jota ei tulisi ajatelleeksi: ehkä kaikki menikin näin, ehkä tuhon ja kauhun taustalla on tukahdutettua tunnetta aivan sietämättömästi. Niin paljon, että ihminen harhautuu ajattelemaan: kylmyys on yksi rakkauden muoto.

Dora, Dora oli ilmestymisvuotenaan Finlandia-ehdokas, ja vaikka se onkin ansiokas romaani, joka todellakin teki minuun vaikutuksen, eihän se Jäätä voita. Harva teos voittaa. Silti Dora, Dora poistaa kirkkaasti ja selkeästi sen keveysleiman, jonka pari aiempaa teosta lukeneena olen Köngäksen kirjoihin liittänyt. Dora, Dorassa on kunnianhimoa ja yritystä ja useita, omaäänisiä kertojia. Heistä liikuttavin on taikuri, väärissä varusteissa koko ajan paleleva ja epäonnistumista pelkäävä pieni hassuliini, joka kaipaa vaimoaan.

Myös muut kertojat ovat hyvin luotuja: Annemarie, joka on Speerin sihteerikkö, tulkki, joka hakee koko ajan paikkaansa sattumanvaraisesti muodostuneessa seurueessa, itse Speer, jonka sisäinen elämä ei näy ulospäin. Jokainen heistä on oma yksilönsä, mutta Köngäs ei irrottele kielellä oikein muuten kuin taikurin sisäisen puheen kanssa. Kieleen on muutenkin jäänyt pientä huomautettavaa, ja muutamassa repliikissä näkyvä peräpohjalaismurre on kyllä uskomatonta sotkua.

Tämän annan kuitenkin Köngäkselle anteeksi. Olen varma, että hänen seuraava kirjansa pyyhkii alkupään tuotannolla pöytiä. Dora, Dora näyttää, että Köngäs hallitsee sisäisen draaman ja osaa luoda jännitteitä hyvin vakavasti otettavalla tavalla.

--

Luin Dora, Doran, koska Sara lupasi lukea Saramagon Kertomuksen sokeudesta, meillä oli tällainen vaihtokauppa. Sitä postausta ei ole vielä näkynyt, mutta tulossa kuulemma on. ;)

tiistai 6. tammikuuta 2015

Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty


"Tämäkään morsiuspari ei välttämättä ole voinut tutustua kovin hyvin.
Mitä jos sulhanen ja morsian ei tykkääkään toisistaan?
He yrittävät tykätä.
Kuka päättää, miten ihmiset menee naimisiin?
Joskus vanhemmat järjestävät avioliiton. Joskus morsian ja sulhanen päättävät itse.
Päätittekö sinä ja äiti itse?
Päätimme. Me päätimme itse."
(Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty, Tammi 2014, alkuteos The Lowland, 2013, suomentanut Sari Karhulahti)

Jhumpa Lahirin Tulvaniitty on hitaaseen nautiskeluun sopiva kirja. Lahirin kerronnassa on rauhaa ja paneutumista, yksityiskohtien sointia ja kokonaisuuden hallintaa suorastaan vanhanaikaisella tavalla, jopa niin, että tyyli sopii paremmin pitempään proosaan kuin novelleihin, jotka nekin toki ovat taidokkaita. Olen lukenut Lahirin koko suomennetun tuotannon, ja Tulvaniitty taitaa nousta suosikikseni.

Keväällä pääsin osallistumaan Tammen Keltaisen kirjaston 60-vuotisjuhliin, joiden vieraana Lahiri oli. Eteerisen kaunis kirjailijatar kertoi tuolloin, että hän on tavallaan tehnyt Tulvaniittyä koko kirjalijanuransa ajan, siis että se on tavallaan hänen esikoiskirjansa - tai näin muistelen ja ymmärsin, vaikka englantini ei ole ihan huippuluokkaa. Minusta tämä pitkään rakentumisen tunne näkyy kirjassa, joka nostaa esille useat Lahirin tuotannosta tutut teemat: maastamuuton, kulttuurien erot, traditioiden muuttumisen, perhesuhteiden ongelmat. Tavallaan tässä teoksessa Lahiri sanoo kaiken saman, mitä hän sanoo muissakin teoksissaan, mutta tämä ei ole moite.

Tulvaniitty kertoo kahdesta erilaisesta veljeksestä, elämästä, joka ei mene ihan niin kuin suunnitellaan. Jo pienestä asti pojat ovat kovin erilaisia: aidan yli kiipeää aina ensimmäisenä Udayan, kun Subhash arkailee ja miettii. Tarina ei sinällään yllätä, mutta tavassa, jolla Lahiri tekee henkilöistään eläviä, on tarkkuutta ja lämpöä, jopa siinä vaikean äitiyden kuvauksessa, jota teoksessa myös on.

Kirjainten virran Hanna varoittaa omassa bloggauksessaan, että Tulvaniityn alku on hieman hidas, ja olen asiasta samaa mieltä. Toisaalta taustoitusta ja Intian poliittisen tilanteen kartoitusta tarvitaan ja se sulautuu osaksi muuta kerrontaa, toisaalta se etäännyttää lukijaa, jolle asiat ovat vieraita. Tuttuja sen sijaan ovat yleisinhimilliset tunteet ja tilanteet, joihin Lahirin henkilöt törmäävät. Ne tekevät Lahirista ajattoman, jo nyt.

maanantai 5. tammikuuta 2015

Birgit Vanderbeke: Simpukka-ateria


"-- niin me mietimme, mitä me tekisimme, jos isäni ei yksinkertaisesti enää tulisikaan kotiin, ja pian kävi ilmi, että veljeni ja minun mielestäni tosiaan olisi parempi ettei hän tulisi, kaikkein parasta, ettei tulisi enää lainkaan, koska meistä ei ollut enää yhtään hauskaa olla oikea perhe, isäni sanoja lainatakseni, lopulta me päädyimme siihen, että todellisuudessa me emme edes olleet mikään oikea perhe, kaikki tässä perheessa keskittyi siihen, että meidän oli oltava olevinamme kuin oikea perhe, sellainen, joksi isäni oikean perheen kuvitteli, sillä hänellä ei sellaista ollut, eikä hän siis tiennyt, millainen oikea perhe oli, mutta silti hän oli muodostanut siitä itselleen hyvin tarkan käsityksen ja me pistimme sen täysin uusiksi sillä aikaa, kun hän istui toimistossa, omasta puolestamme me olisimme olleet mieluummin villejä kuin oikea perhe."
(Birgit Vanderbeke: Simpukka-ateria, Lurra Editions 2009, saksankielinen alkuteos Das Musschelessen, 1990, suomentanut Olli Sarrivaara)

Perhe odottaa isää kotiin. Isällä on paljon työmatkoja, nyt on ehkä tullut odotettu ylennys, simpukoita valmistellaan, keitetään, tunnelma tiivistyy, isää ei näy. Hiljalleen, kerronnan sivulauseissa, sanoissa, jotka heitetään ilmaan, käy ilmi, että tässä perheessä kaikki ei ole kovin hyvin.

Simpukka-ateria oli ilmestyessään arvostelumenestys, ja se purkaakin perhe-elämän kuvauksella kansallista traumaa näyttämällä, miten ilmiantojen yhteiskunta voi vaikuttaa yksilön elämään ja sitä myöten tietysti kokonaisen perheen elämään. Vanderbeke tekee tämän taitavasti ja hienovaraisesti. Hän luo kirjaansa hyytävän tunnelman, joka syntyy kerronnasta, loputtomista virkkeistä, ajatuksista, jotka kulkevat odotushetkessä ja perheen menneisyydessä ja joihin on upotettu dialogikin. Vaikka tarina on kammottava, rakastin tätä vyöryttelyä.

Ilman Kirjainten virran Hannaa en olisi koskaan löytänyt tätä kirjaa. Puhuimme tästä muualla kuin blogissa, mutta Hanna ei ole blogannut teoksesta. Mari A. sen sijaan on, ihan vastikään. Kurkkaa täältä.

torstai 1. tammikuuta 2015

Kirjabloggaaja matkalla kohti hyvän mielen vaatekaappia - loppuyhteenveto ostolakkovuoden jälkeen

Vihdoinkin on tammikuun ensimmäinen päivä. Takana on pitkä vuosi - vaateostolakossa. Hyvä, etten jo uudenvuodenyönä klikkaillut itseäni verkkokauppoihin. Jos joku ei muista, ostolakkoni alkoi Rinna Saramäen Hyvän mielen vaatekaappi -kirjan innoittamana ja ekologisista syistä. Totesin, että vaatekaappini sisällöllä kyllä pitäisi yhden lukutoukan yksi vuosi pärjätä, ja vaikka Saramäenkään mukaan ostolakko ei ratkaise mitään, se saa kuitenkin tiedostamaan kulutuskäyttäytymisensä. Minut ainakin sai.

Ostolakkoni ei koskenut kenkiä, laukkuja, alus- ja urheiluvaatteita - ja kun kaikki nämä sallittujen osaston ostokseni laskee yhteen, ei 2014 mikään varsinainen säästövuosi kyllä ollut. Pahaksi onneksi Ilselässä oli myös Minna kuntoon -teemavuosi, kun selkävaivat pakottivat sohvaperunan liikkeelle, joten äitiys- ja hoitovapaiden pullansyönnin seuraukset sulivat. Tämä aiheutti ongelmia erityisesti housu-osastolla, mutta sain apua: ystävä lainasi minulle parit farkut ja äiti osti minulle Lidlistä kesähousut (6,99!), joilla tein yhden Helsingin-reissunkin.

Ostolakkoni purkautui oikeastaan jo marraskuussa, kun eteeni tuli ainutkertaisia asioita, jotka olisi ollut tyhmyyttä jättää ostamatta. Oikeasti. En villiintynyt, vaan ostin muutaman tuotteen (esim. farkut), jotka olisin joka tapauksessa hankkinut tammikuussa kalliimmalla hinnalla. Olen kuitenkin pitänyt ihanat uutuudet kaapissa tähän päivään asti ja siis tavallaan selvinnyt kuivilla koko vuodesta.

Vaikein hetki oli syksyllä, kun lomat loppuivat ja palasin töihin. Olisin niin kipeästi kaivannut jotain uutta! Tiedät varmaan itsekin sen tunteen, kun ylläsi on ensi kertaa jotain kaunista, kivaa, ihanaa - on vähän sellainen spesiaali fiilis. Uusi työlaukku toki toi vähän tätä kimallusta arkeen, ja kuten allaolevista kuvista voi nähdä, myös luovuus ja taitava ystävä auttoivat tekemään vanhasta uutta.

Ostolakko kirkasti hyvin selvästi, mitä tarvitsen ja mitä en. Ne vähät kerrat, kun olen vaatekaupoissa pyörähtänyt, ovat olleet helppoja. Minun ei ole tarvinnut jäädä laavailemaan rekkejä ja miettimään, mitä voisin tarvita. En ole tarvinnut mitään. Lisäksi enin osa rievuista on näyttänyt juuri siltä, mitä ne ovat: halvalla tehtyjä, huonolaatuisia keinokuitukammotuksia, jotka eivät kestä pesua eivätkä kelpaa käytettyinä kenellekään.

Vuoden aikana olen tehnyt itselleni ostoslistan, jonka kanssa voin marssia mihin tahansa huippuhienoon liikkeeseenkin. En tarvitse mitään, mikä on sinne päin ja melkein-hyvä. Tarvitsen istuvan bleiserin ja selkeän villamekon sekä ohuen, laadukkaan neuleen, jota voisi käyttää eri tavoin. Ihanan hameen ja farkut ostin jo.

Koko muusta projektista olen ihan ylpeä, mutta tyhmästä kuvaideastani en. Hyppäsin yhden kvartaalin yli, koska syksy oli niin ylittämättömän tylsää pukeutumisaikaa ja itsensä kuvaaminen tällä tavalla tuntuu ihan järkyttävältä edelleen, mutta tähän loppuyhteenvetoon satsasin taas niin kovasti, että pidin kameraa työpaikan vessan kaapissa ja napsin kuvia kun satuin muistamaan. Olkaa siis hyvät: nolous tiivistyy juuri nyt.



































1. Sama vuoden 2012 (nyppyinen ja huonosti istuva) bleiseri kuin aiemmissakin postauksissa, Beatles-teeppari ehkä 2010. Niin ryjäinen ja kulahtanut, että hädin tuskin säädyllinen.
2. Vuoden 2005 samettijakku on ikuinen. Ei sekään istu, mutta hempeä roosa on jotenkin niin kiva. Housujen (2008?)  lahkeet ovat oikeasti yhtä pitkät, mutta olen vähän tottumaton yksityiskohtien hioja näissä vaatekuvissa. Housutkin ovat pesuista harmaantuneet ja lisäksi löpsöttävät isouttaan yhden istumisen jälkeen.
3. Samat housut, eri yläosa. Neule ehkä 2011, huivi 2008.
4. Pelastukseni: ystävän lainafarkut, jee! Raitapaita kirpputorilta ehkä 2008, tunika 2011. Tällaista mustaa perusvaatetta ihminen kyllä tarvitsee, aina.
5. Katos, sama tunika legginsien kanssa joskus aiemmin syksyllä. Huivi kirpputorilta ehkä 2012.
6. Neulemekko odotti kaapissa parempia aikoja vuodesta 2010. Nyt ne koittivat. Sukkahousut ovatkin yllättävän villit, niiden ostaminen auttoi yhteen uudenhimoon syksyllä.
7. Ystävän toiset farkut tässä, peuran ostin ennen viime joulua eli sehän on käytännössä ihan tuliterä. Tykkään siitä kovasti, samoin kuin sydänkuvioisesta villahuivista, joka tyydytti samaa uudenhimoa syksyllä.
8. Tässä perusasioiden äärellä: aiemmin kerroin raitatunikasta, jonka puin aina, kun en keksinyt mitään vaatteita. Siitä tuli turhan iso ja lisäksi tosi nyppyinen, joten ystävä tekaisi siitä hameen, jonka puen aina, kun en keksi mitään vaatteita. Kuvasta ei ehkä näy, mutta tylsän asun "raju" yksityiskohta ovat violetit sukkahousut (tirsk). Neule (2010) joutaisi nyppyjensä takia roskikseen, mutta sen epäsymmetrinen malli on niin kiva.
9. Sama hame, yhtä kulahtanut yläosa. Prismasta luultavasti vuonna 2008 ostettu sininen keinokuitulukunuttu, jota ei varmaan voi edes polttaa. Sen muovi sulaisi nuotiolla.
10. Kas, sama hame, nyt ylemmäs vedettynä. Villapaidan sain murulta 2012.
11. Hameista puheen ollen, tässä toinen ystävän uudistama: hame oli trendikkäästi merenneitomallinen ja pitempi vuonna 2008, ystävä lyhensi ja suoristi. Paidan sain äidiltä syksyllä epätoivon hetkenä.
12. Tässä sama hame ja uudistava oivallus: ikivanha roosa neule (2007?) näyttää melkein uudelta, kun sen pukeekin hameen alle. Olen trendien aallonharjalla.

Aika monessa kuvassa näkyy sama koru. Sen sain lahjaksi suloiselta Lumiomenan Katjalta. <3

--

Aiemmat ostolakkopostaukset tässä.

Tämän nolostelun lopuksi toivotan hyvää, onnellista uutta vuotta kaikille Ilselän lukijoille! Hidas klassikko pakotti lukemaan muutakin välissä, mutta niistä kuuluu kyllä. Myös päättyneen lukuvuoden helmiä olen tässä listaillut, mutta tämä vaateasia oli nyt päällimmäisenä mielessä. Lähden tutkimaan nettikauppojen valikoimia, moi!

perjantai 12. joulukuuta 2014

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät







Tätä on odotettu - minä ainakin. Että saan jäsennettyä ajatukseni vuoden F-voittajasta edes jotenkin. Se on vaikeaa. 

Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät (Tammi 2014, kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta!) on oikeasti hieno ja palkintonsa arvoinen teos, jossa on paljon. Valtonen näyttää meille todennäköisen tulevaisuudenkuvan. Se on yhtä aikaa pelottava ja kiehtova.

Valtosen tekstissä on ankaruutta ja suoruutta, joita tarvitaan, kun nähdään enemmän kuin muut. Juuri nyt tapahtuu pelottavia asioita, olemme ihan sen kynnyksellä, että... Juuri nyt, tässä maailmassa, ihmisen tehtävä on olla kuluttaja, ja jos kerran jo nyt jotkut ovat valmiita tatuoittamaan itseensä mainoksia (näin olen kuullut), ehkä on vain hetki siihen, että koko elämänsä voi myydä jättiyhtiölle markkinointimateriaaliksi. Ehkä kukaan meistä ei todellisuudessa tiedä, mitä tekee, ei isä, ei poika, ei äiti, ei työntekijä, ei ostaja, ei piikkilanka-aidan kummallakaan puolella sanojansa teroitteleva. Ja kuitenkin: me olemme kaikki samanlaisia. Teemme kaikki samaa, vain käänteisistä syistä.

Erityisen raikasta kirjassa on se, miten Valtonen näkee Suomen ja teoksen alussa varsinkin yliopistomaailmamme ulkoapäin. Kirjassa on senpäiväistä ravistelua, että luulisi jonkun heräävän. On aina tärkeintä keskustella, mutta viekö keskustelu kyseenalaistamiseen tai suorastaan (hui) muutokseen? Keskustelu ja sen ongelmat nousevat yhdeksi toistuvista teemoista kirjassa. Onko sekään keskustelua, että jokaisella on mielipide, joka hänellä on myös oikeus sanoa, koska jokainen näkökulma on arvokas? Harvemmin. Pitäisikö joskus jopa keskustella karjumalla? Osaako kukaan kuunnella? Tiedämmekö yhtään, mitä teemme?

Kirjassa ollaan vasta menneessä ja kohta tulevassa, ja ajankuvat ovat yhtä uskottavia molemmissa. Siinä luodaan maailmanlopun tunnelmaa - siis ainakin jonkun maailman - hyvin elävästi, kun kaskaat sirittävät ja helle paahtaa. Jotain pahaa täytyy olla tapahtumassa. Lisäksi kirjan tarina yllättää. Lukija kampitetaan. Polviin sattuu vieläkin. Ihan kirjan loppupuolella tulee vielä iso sivallus ja syy ymmärtää entistä paremmin, miksi. Joskus asiat vain menevät epäreilusti, ja se on käsittämätöntä, raivostuttavan turhauttavaa.

Vaikka kirja on sekä aiheiltaan - esim. teknologia, sen valta ja siitä riippuvuus, maailmankuvien törmääminen, aikuiseksi kasvaminen, Suomi ja suomalaisuus, tutkimuksen etiikka, maailman tila - että kooltaan iso, sitä ei kannata säikähtää, koska jokainen sivu on perusteltu. En kaivannut tiivistystä enkä pikakelausta, pääsin todella intensiivisesti sisälle eri kertojien maailmaan ja jossain sivulla 522 aivan leijuin. Amerikanjuutalainen Joe on hahmona - isänä, tutkijana, taitavasti rakennettuna henkilönä - jopa kiinnostavampi kuin poikansa Samuel, vaikka pojan luisumista laudaturien ylioppilaasta anarkistiksi kuvataankin kliseiset syyt hyvin perustellen ja avaten.

Taitavaa ja selkeää on myös henkilöiden kuvailu: tiedän, miltä Alinasta tuntuu, kun hän yhtäkkiä tuntee itsensä tarkkarajaiseksi ja kokonaiseksi, ja muistan kyllä, millainen on nuoruus, jolle kaiken piti olla siivekästä ja veristä, ja sen päivän kun tajusin ajattelevani niin kuin kaikki: että tällainen maailma oli, se piti vain hyväksyä. Se hetki, kun kirja määrittelee minulle jotain itsessäni, on aina yhtä sykähdyttävä, ja sukupolvikokemuksenakin He eivät tiedä mitä tekevät toimi minulle täydellisesti.

Kun olin lukemisessa suunnilleen puolivälissä, Hesarin Jukka Petäjä nimesi Valtosen teoksen suureksi aikalaisromaaniksi. Sanat osuvat oikeaan. Ilman tätä kirjaa oltaisiin paljoa vailla.

--

Edellisetkin Valtosen vaikuttivat: Siipien kantamista tässä, Vesiseinästä tässä. Huimaa kirjallista kehitystä koko ajan.

He eivät tiedä mitä tekevät ei ainakaan pikaisesti guuglattuna ole kovin blogattu teos, mutta ainakin Kulttuuri kukoistaa on sitä ruotinut. Sieltä voikin lukea yksityiskohtaisempaa selostusta.

maanantai 8. joulukuuta 2014

Vinkki: Soiva joululaulukirja koko perheelle

Tämän adventtiajan hittituote Ilselässä on ollut Tammen Soiva joululaulukirja (2014, toimittaneet Leena Järvenpää ja Sanna Uimonen) koko perheelle. Se sisältää "30 kauneinta joululaulua" nuotteineen, joten näppärämpi emäntä lurittelisi itse mukana vaikkapa nokkahuiluin, me täällä tyydymme hyräilemään tai välillä jopa laulamaan sydämiemme kyllyydestä.

Mukana on sekä riehakasta tonttuosastoa (Sinivuorten yö) että nyyhkyklassikkoja (vastuuttomasti sekä Sylvian joululaulu että Varpunen jouluaamuna), ja näiden lisäksi aika monta aiemmin meille tuntematonta laulua, joista uudeksi suosikiksi on muodostunut ruotsalainen kansanlaulu, Leipuri Pulla, jota tuossa yläkuvassakin taikinan teon ohessa hoilailemme.

Teoksen mukavat kuvat ovat Terese Bastin käsialaa, ja säestykset hoitaa Vilhelmiina Luokkanen. Äänentoisto varmaankin pyrkii parhaaseen mahdolliseen, mutta kyllä soundi on aika kellariloukkomainen. Ei kirjalta varmaan juuri muuta voi odottaakaan, mutta voi pojat, kuinka ketterästi pikkuleipuri käytteleekään laitetta! Ei tarvita äitiä enää.

Erityisen hienoa on, että kirjan paristot pystyy vaihtamaan. Kyseessä ei siis ole kertakäyttötuote, kuten monet musiikkia sisältävät kirjat tuntuvat olevan.

Ja mitä syntyi leipuri Pullalla poikineen? Pipareita, joista tuli itsenäisyyspäiväillallisen jälkiruokaa.

perjantai 5. joulukuuta 2014

Kati Tervo: Sukupuu


Kati Tervon Sukupuu (WSOY 2014, kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta!) on ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja. Tervo on aiemmin ollut tunnettu omaa elämäänsä avaavista kirjoista, jotka ovat olleet minusta varsin kivoja (linkki tässä), ja kun kuulin, että nyt tulossa olisi jotain fiktiivistä, innostuin kovin. Helsingin kirjamessuilla olisin halunnut päästä kuulemaan Kati Tervon haastattelua, mutta toisin kävi.

Sukupuu ei ole mitaltaan iso eikä sivumäärältään kovin painava, eikä sen sisältökään maailmoja mullista - kerrotaan erään perheen ja suvun tarina muutaman naisen silmin - mutta Tervo kirjoittaa niin napakasti ja tarkasti, että kirjan lukeminen on oikeasti ilo. Pidän Tervon kerronnan nopeista käänteistä ja selittelemättömyydestä: asiat pistetään napakoihin paketteihin turhia vatuloimatta.

Kati Tervo tunnetaan myös Yhteishyvän kolumnistina, ja tavallaan hänen kaunokirjallisessa tyylissään on siis samanlaista, hauskaakin lakonisuutta - jopa samaan tyyliin kuin puolisolla? Tämä ei ole moite vaan kehu, ja vaikka asia ei enää liity kirjaan, on hauska miettiä, miten Tervon pariskunta toisilleen lämpimästi aamukahvin ääressä naljailee.

Näkökulma vaihtelee, samoin tekevät kielen sävy ja muoto, ja jälkimmäisessä Tervo pääsee näyttämään kielitajunsa oikein tosissaan. Alun kertoja on pikkutyttö, ja lauseet ovat oikealla tavalla yksinkertaisia. Tytön pelko siitä, miten isoäiti on muuttunut hänen silmissään sudeksi, on kuvattu aidosti ja sydämeenkäyvästi. Lisäksi ihailin mm. sitä, miten Tervo ilmaisee monessa kohtaa paljon vähillä sanoin, vaikkapa näin: Se kesä oli yksi heleä päivä.

Myös Kirjainten virran Hanna piti kirjasta kovin. Hänen hyvin kirjaa avaavat sanansa täällä.

--

Tarkkaavainen ehkä huomaa, että kuva on Tampereen tuomiokirkosta, jonka seppelettä kantavia poikia kuvaavat freskot ovat Hugo Simbergin maalaamat. Minulla ei ollut (tarpeeksi hyvää) kuvaa näistä pojista, joista yhden tarinaa Sukupuu pienesti mutta kiinnostavasti raottaa, mutta kirkon muut koristemaalaukset on Wikipedian mukaan tehnyt Carl Slotte.

--

Äskeinen blogihiljaisuus ei ole mitään vakavaa, töitä ja kuntoilua vain. Olen silti lukenut. Aion järkyttää koko maailmaa kehumalla erään hyvin arvostetun mutta vaikeana pidetyn klassikon maasta taivaisiin. Kunhan saan sen loppuun.

sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Satu Taskinen: Katedraali



Bloggauskynnys. Rimakauhu. Loppuneet sanat. Kaikkea tätä, mutta silti on pakko sanoa: Satu Taskisen Katedraali (Teos, 2014) on ihan järkyttävän hieno kirja.

Tiesin, että se olisi. Tiesin siitä asti, kun luin Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon pokanneen Täydellisen paistin, että se olisi. Taskinen tekee kielelle saman, mitä raaka-aineille tehdään tähtiravintoloiden keittiöissä, ennen kuin ne asetellaan lautasille ja nostetaan asiakkaiden eteen.

Tuloksena on täydellinen elämys. Lautanen on lämmin, kuuma suorastaan, jokainen kastikepisara on aseteltu sille kuuluvalle, oikealle paikalle, suussa yhdistyvät rapea ja pehmeä, hapokkuus kohtaa suolan, makeus yllättää. Kun lautanen on tyhjä, on kokenut kaiken. Haluttaa aloittaa uudelleen alusta. Puhun kirjasta. Oikeasti puhun kirjasta, jolla ei ole mitään tekemistä ruoan kanssa, mutta tavallaan sivupolku sopii Katedraaliin.

Katedraalissa on kyse perheestä, josta huomioita tekee tytär Tea, aikuinen, siis keski-ikäinen tai vanhempi nainen. On kyse ihmisestä, joka on kadottanut pinsettinsä ja paljon muutakin: hän kerää tavaraa, elää helposti kaatuvien kasojen keskellä. Elämän kaaokseen ei tule järjestystä, kaikki tempoilu on turhaa - ja näyttää siltä, että siitä olemassaolossa on kysymys. Ei tästä elämästä valmista tule, niin kuin ei satoja vuosia rakenteilla olleesta katedraalistakaan.

Oma Katedraalini on täynnä muistiinpanolappusia. Liki jokaisella sivulla on ajatus tai lause, jota haluan maistella vielä uudestaan. Tavaroihinsa katoavan Tean mieli liikkuu kiintoisiin suuntiin: läsnä ovat yhtä aikaa menneet asiat ja tämän hetken toiminta. Sama huojunta näkyy kerronnan kerroksellisuudessa. Taskisen Tea on välillä minä, välillä kerronta vaihtuu nollapersoonaiseksi, taso muuttuu vaivihkaa yleisemmäksi: Hän raahaa, me raahaamme yhdessä. Kyllä, kassi on painava, on juuri ja juuri jaksanut kävellä raitiovaunulta  tähän ovelle.

Keskiössä ovat perhesuhteet ja omien läheisten asemat perheessä, paikat, joita Tea toistelee ikäjärjestyksen mukaisesti. Oliko rakkautta, miksi äidin kanssa on teitittelyvälit, mies lähti mutta poika jäi, se ainakin on hyvä. Taskinen on taitava kuvaamaan ihmisten välistä kommunikaatiota, sen aukkoja ja tulkintoja, ja Tean mielenliikkeiden seurailu on hirveän kiinnostavaa: ihminen tarvitsee sanojen piirtämää karttaa, ui aikeissaan ja muistaa kipeästi ajan, jolloin hyvään oloon riitti korkeat korot ja nylonsukat. Arjessa on huumoria ja oudossa naisessa jotain tuttua ja tunnistettavaakin - ihanaa, olla tässä, istua tässä, ei kuvitella, vaan oikeasti olla ja - voiko oikeasti samastua lintujen touhukkuuteen? Kyllä, Tea, voi.

Katedraali on monenlaisten ihmiselämässä turhien pyrintöjen symboli, ja minulle Katedraali on osoitus siitä, että kaikkea oikeasti ei ole vielä keksitty: kieli ja kirjallisuus pyrkivät uuteen. Taskinen näyttää suuntaa.