torstai 24. huhtikuuta 2014

Heli Vaaranen: Sunnuntaina Manhattanilla


Elämä on yllätyksiä täynnä. Ilselässä on luettu sellainen kirja, että ei uskoisi. Siksi myös arvio siitä on vähän erilainen kuin tavallisesti ja osoittaa sormella kaimani Minnan Oota mä luen tän eka loppuun -blogiin, jonka nasevuutta kaipailen ja jonka paluuta blogimaailmaan odotan!

Mikä? Heli Vaarasen Sunnuntaina Manhattanilla (Teos 2014). Elämäkerrallinen muistelus mallivuosilta.

Mistä on kyse? Entinen malli muistelee, millaista oli 80-luvulla New Yorkissa ja sitä ennen Tokiossa ja Pariisissa.

Miksi? Uteliaisuudesta. Kai kaikkia muitakin kiinnostaa tietää, onko edes 80-luvulla ollut yhtään hohdokasta näytösten takahuoneissa ja mitä huumeita siellä käytettiin.

Mistä? Arvostelukappale kustantajalta (kiitos!).

Fiilis? No jaa. Viehkointa oli tajuta, että Heli-tyttö oikeasti on kävellyt elämänsä kesät paljain jaloin lehmiä hoitaen ja että sitten hän yhtäkkiä lähtee johonkin Pariisiin ja pääsee haistamaan ensimmäisen kerran punaviiniä ja opettelemaan gazpachon syömistä.

Ärsyttävää? Rakenne olisi vaatinut vielä miettimistä. Joihinkin asioihin paneudutaan pitkäksi aikaa, elämänmittaisen haaveen (mies ja lapsia) toteutuminen kuitataan yllättävässä sivulauseessa, muitakin kerronnallisia outouksia on. Jos kestää hyppelehtivän tyylin ja kertojan tietynlaisen lepattelevuuden, kyllähän tämän lukaisee.

Sitä saa mitä tilaa? Saa, peräruiskeita ja ikuista lihavuuden tunnetta myöten. Myös kuvaliitteet kuuluvat asiaan, hohdokkuus luonnollisestikaan ei. Yllättävää on se, miten Heli myöntää olevansa välillä diivailija ja suorastaan ilkeä selän takana puhuja ja muiden arvostelija.

Vai saako? Sunnuntaina Manhattanilla kuvaa sunnuntaipäiviä Manhattanilla ja tähän ylelliseen elämänvaiheeseen kuuluneita ihmisiä ja asioita suorastaan namedropping-tyyliin, mutta minua kyllä olisi kiinnostanut, miten hevosista ja piirtämisestä pitävästä ammattikoulun keskeyttäjästä tulee valtiotieteiden tohtori, psykoterapeutti ja Väestöliiton parisuhdekeskuksen johtaja. Tähän en saa vastausta, vaikka juuri tämä tarina olisi kiinnostavampi kuin Andy Warholin peruukin kuvailu.

Muuta? En ole oikein tottunut elämäkertojen lukijana enkä oikein osaa suhtautua tähän: ihminenhän kertoo itse mitä haluaa, tämäkin kirja on Heli Vaarasen tarina omista nuoruusvuosistaan ilman kenenkään muun kommentteja tai ajatuksia. Jos kirjoittaja haluaa kertoa tarinansa näin (aiheesta toiseen lepatellen, omaa kurjaa oloaan toistaen, ilman kunnollista tarinan kaarta), hänellä toki on siihen oikeus.

Näyte? "Minusta tuntui miljoonalta dollarilta. Koko sali huokaisi asuni kauneutta. Kävelin kuin varpaillani, kevyin suorin askelin, ja vaate nuoli kylkiäni, hipoi polviani, aaltoili jaloissani. Vaate kohotti minut. Lensin, olin kuin lintu ihmisten edessä."

Kenelle? Uteliaalle, joka kestää sen, että jostakusta tuntuu miljoonalta dollarilta. 

keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

Lapsuuden suosikkeja -haaste

Lumiomenan Katja haastoi minut muistelemaan omia lapsuuden suosikkejani. Olemme Katjan kanssa aika lailla samaa ikäluokkaa, joten muistomme lienevät osin yhteneväisiä - 1980-luvulla lapsuuttaan eläneet ovat luultavasti kokeneet elävänsä aika samassa ja samanlaisessa maailmassa, toisin kuin nykyajan lapset.




Kun minä olin lapsi, televisiossa oli kaksi kanavaa eikä esimerkiksi kaupallisia radioita ollut olemassakaan. Vanhempani olivat innokkaita tanssijoita, ja me tytöt, siskoni ja minä, vietimme lukuisat lauantai-illat naapurin tytön kanssa keskenämme kotona. Alkuillasta teeveestä tuli Bergerac tai jopa Napakymppi, ja sitten kun meidän todellakin olisi pitänyt jo olla nukkumassa, jopa Hiidenvirta - joka ei tehnyt hyvää sielulleni ja jonka takia tunnen kammon väristyksiä vieläkin kuvitellessani oven takaa näkyvän hameenhelman. Hui. Tämän pitemmälle en ole kauhuviihteen kuluttajana koskaan päässyt.




Meillä oli kylän ensimmäiset videot, joiden kaukosäädin - kuinka ylellistä! - oli johdolla kiinni itse laitteessa. Videoilla sitten nauhoitettiin Ritari Ässää, ja oli oikeasti maailman suurin ihme, että saman ohjelman saattoi katsoa uudelleen seuraavana päivänä. Kikkarapäinen ritari ja sen seuraaja, Katuhaukka, eivät vielä olleet mitenkään lemppareitani, mutta Ihmemies MacGyveriin olin kyllä vähän ihastunut. Tämän naiset torjuvan herran uskomattoman luovat temput melkein huijasivat minut kiinnostumaan yläasteella kemiasta ja fysiikasta, mutta lahjani kyllä osoittivat enemmän humanistiselle puolelle jo silloin, kun ruotsinopettaja esitteli meille Nya vindar -kirjan Hassen ja Annikan. Het potatis!

Radio meillä oli 1980-luvulla päällä aina, etenkin traktorissa heinäpellolla (sieltä tuli aina J.Karjalaisen Doris), ja levysoitinkin meillä oli, vaikka levyvalikoima olikin varsin niukka ja sisälsi yhden lastenlevyn, Erkki Junkkarisen sekä yllätyksenä Barbra Streisandin The Main Event -soundtrackin. No, liioittelen vähän kuten aina, mutta näiden ja muutaman muun lisäksi meillä kuunneltiin Vesa-Matti Loirin värisyttelemiä Eino Leino -sävellyksiä, etenkin siivouspäivinä.

 Kun noin jouluna 1984 sain oman kasettisoittimen, aloin tietysti äänittää asioita itse. Kirjoitin satuja ja luin niitä nauhalle, ja muutaman vuoden päästä, kun nuorisokulttuuri ylsi lopulta Lappiin ja meidän tupaan asti, äänitettiin Rockradiosta parhaita paloja omille kaseteille. Koko talo oli harvoin hiljaa, ja nauhoille tallentui monenlaista ovenpauketta ja pikkusiskon kiljuntaa. Torniolainen serkkuni oli aina aikaansa edellä: hänellä oli seinällään Bogart Companyn tulevaisuuden tutkijoita pelottava juliste ja Ruotsin radiosta nauhoitettuja hittejä, joista meillä päin ei ollut vielä kuultukaan. Edelläkävijä musiikin saralla minusta tuli, kun K-kaupasta saattoi ostaa brittiläisen Smash Hits -nimisen poppilehden. Fanitinn esimerkiksi ihanaa Bros-bändiä ennen kuin kukaan muu. Tosin en ollut kuullut yhtään bändin biisiä, mutta silti.





Meillä maalla oli 1980-luvulla harvinaista onnea saada ruoaksi makaronia, joten tavallaan ei ole ihmekään, että minusta on tullut sellainen pastanrakastaja, joka olen. Nykynäkökulmasta 80-lukulainen ruoka on yhtä comfort foodia: ruskeita kastikkeita, uunilenkkiä ja pottuvoita. Omasta mielestäni söin koko yläasteen asteen ajan aamupalaksi erittäin sokerista teetä ja sen kanssa voilla voideltuja ranskanleipäviipaleita, joiden päällä oli reilusti juustoa. Joskus aamuisin oli niin kiire, että teekuppi jäi piha-aidalle, kun piti juosta linja-autolle.



Ruoista erityisen lämpimästi muistan äidin tekemää illanistujaispiirakkaa, jossa murupohjan päällä oli jauhelihaa ja suolakurkun paloja, aah. Äidin herkuista haluan vielä erikseen mainita samettipuuron, jota sain joskus kipeänä ja useimmiten mustikkasopan kanssa. Suuhun katoava taivaallinen pehmeys yhdistettynä sokerin rapinaan on yksi täydellisimmistä ruokamuistoistani. Mummilassa taas syötiin paahtoleipää ja eksoottisena kasviksena kiinankaalta keripukin estämiseksi, kuten sota-ajat kokeneet isovanhemmat sanoivat. Ja jäätelöä, aina jäätelöä...!



Kuinka ollakaan, iso osa muistoistani liittyy ruokaan, mutta en voi tälle mitään. Minusta on tullut makutietoinen aikuinen, joka valitsee kasvislounaan lähes joka arkipäivä. Turha tässä kuitenkaan on mitään eteeristä runotyttöä esittää naisen, joka rakastaa grillikioskeja ja makkaraperunoita, etenkin sellaisia seuraavaan aamuun odottaneita, joissa sinappi on vähän kuivahtanut, kartonkirasia pehmennyt ja maut tiivistyneet.




Tietysti minulla on 1980-luvulta paljon myös kirjamuistoja, sainhan ensimmäisen kirjastokorttini itse asiassa jo edellisen vuosikymmenen (!) puolella. Kirjastoauto kävi kylässämme muistaakseni joka toinen torstai, ja ne olivat hyviä päiviä. Kun löysin Dana-tytöt. Kun lukaisin läpi Helenat. Kun hihitin itsekseni Lotille. Kun totesin, että 3 etsivää eivät sovi minulle. Kun lastenosasto alkoi tuntua nähdyltä ja kovin lapselliselta. Kun siirryin takarenkaiden kohdalta auton keskiosaan ja aloin tutkailla aikuisten osastoa. Olinkin sen kanssa jo hyvässä vauhdissa, kun ysiluokkalaisena sain piilolinssit ja löysin vintiltä vanhan huopahatun, joka mielestäni kuvasti syvällistä luonnettani roikkuessaan niskassani cowboy-tyyliin. Oikeastaan en halua puhua tästä sen enempää enkä ainakaan muistaa sitä punamustaa ruusukuvioista viskoosineuletta, johon pukeuduin kahden vuoden ajan noin joka toinen päivä. Vuosikymmen oli vaihtumassa. Radiomafia aloitti. Sain Levikset. Olisin osannut ratkaista Suomen kasvavan energiantarpeen tai oikeastaan minkä muun tahansa ongelman. Välillä tein iinpisteistä sydämiä. Tukka- ja muu idolini oli George Michael. Lopetan nyt.



--

Kuvituksena muistoja kodista, jossa elin 1980-luvun alkupuoliskon. Haastan lapsuuden suosikeistaan kertomaan Karoliinan ja Saran!

perjantai 18. huhtikuuta 2014

Sarvien tarina ja vähän vastauksia


Ystäväni Sara PS. Rakastan kirjoja -blogistaan haastoi minut ennen pääsiäistä vastailemaan kirja-aiheisiin kysymyksiin. Kiitos haasteesta, jonka pariin ehdin vasta nyt ja jota kuvitan tämänpäiväisten juusto-kinkkusarvien tarinalla. Taikina tehtiin ja sarvet pyöriteltiin nousemaan kotona, sitten lähdettiin torpalle.


1. Kuka kirjallinen henkilö voisi olla sielunkumppanisi (ehkä myös romanttisessa mielessä)?

Sielunsiskoni on oikeasti Lotta Månssonin paras ystävä Giggi, vaikka haluaisin olla Lotta. Romanttisessa mielessä en osaa oikein sanoa muita kuin näitä lapsuuden ja nuoruuden sankareita Gilbertistä ja Paul Rydistä <3 lähtien, vaikka ehkä viimeisistä luetuista minuun ovat tehneet vaikutuksen Donna Tarttin Tiklin Hobie ja kaikki Antti Hyryn rakennusvatuloitsijamiehet. Ei saa nauraa siellä.

2. Mikä vuosikymmen tai vuosisata on kirjallisessa mielessä sinulle kaikkein läheisin ja miksi?

(Vaikeita kysymyksiä!) En tiedä! Ehkä kaikkein vieraimpia ovat tulevaisuusdystopiat, vaikka jonkin verran olen niitäkin lukenut. Tarina toimii jos toimii, ei ajalla ole väliä eikä ihmisyys ole erilaista nyt verrattuna tuhannen vuoden taakse. Samat voimat meitä kuljettavat. Mutta njoo, historiallinen viihde on sitten oma lajinsa, josta taas en ole yhtään kiinnostunut. Ja sitten taas eri aikakausissa liikkuminen voi olla tosi kiehtovaa, niin kuin Tommi Kinnusen Neljäntienristeys osoittaa.

3. Kerro jokin kirjoihin liittyvä muisto lapsuudestasi.

Meidän kylässä kävi kirjastoauto, jonka palveluita käytin luonnollisesti todella ahkerasti. Kerran aran lapsen lukemisura oli päättyä pelottavaan hetkeen, kun kirjastoauton kuljettaja väitti, etten ollut palauttanut Tom ja keskiyön puutarha -nimistä kirjaa (Miten voin muistaa? Siten että tilanne oli tosi kauhea ja pelkäsin, että saan porttikiellon autoon.) Kädet täristen ja itkua pidätellen katselin auton takaosan hyllyjä ja hyvästelin mielessäni koko auton, kunnes virkailija yhtäkkiä sanoikin löytäneensä kirjan ja laittaneensa sen vain vahingossa väärään paikkaan. Loppu hyvin ja kaikki hyvin.

4. Mikä on erikoisin paikka, jossa olet lukenut?

Tämäkin on vaikea kysymys, koska lähtökohtaisestihan luen kaikkialla. Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvaa luin Irlannissa Dun Laoghairen aallonmurtajalla.


5. Mihin haluaisit mennä lomalle? Kerro myös jokin rakas matkamuisto.

Ihan minne vain, missä on lämmintä ja lukurauhaa. Tämä toteutuu kesäkuussa. Mieluiten menisin Italiaan, mutta täsmätoive ei nyt toteudu. 

6. Kenestä kertovan elämäkerran haluaisit lukea ja miksi?

Minulla on lukematta Tuula Karjalaisen Tove Jansson -kirja, joten sen. Olen aiemmin lukenut Boel Westinin Jansson-teoksen, mutta tämäkin kiinnostaa. 

 7. Mikä kirja minun pitäisi sinun mielestäsi ehdottomasti lukea? Mitä puolestasi itse luit viimeksi?

Sinä, Sara hyvä, luet tosi hyviä kirjoja, mutta Katjan vastikään lukema Jayne Anne Phillipsin Kiuru ja Termiitti on huiman hieno teos. Etsipä se käsiisi. Minä olen lukenut Hustvedtin jälkeen David Leavittin Perhetansseja, ja sen novellit ovat ihan mahtavia. Kerron lisää kun pääsen loppuun. Bloggaamattomien pinossa on muuan mallielämäkerta (!!!), runoja ja raamatullisia viisauksia, mutta saa nähdä, mitä pääsiäinen tuo tähän väliin.

Siitä puheen ollen, lähdemme pienelle reissulle eikä täältä kuulu mitään ennen ensi viikkoa ja sittenkin luultavasti kovin vähän, joten voi hyvin, hyvä lukija! Kevät on ihmisen parasta aikaa. <3

keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Siri Hustvedt: Säihkyvä maailma


"Erään kerran hän ryntäsi paikalle muutaman minuutin myöhässä ja istahti anteeksipyydellen minua vastapäätä. "Rachel", hän sanoi, "eikö ole outoa ettemme tiedä keitä olemme? Tarkoitan että tiedämme itsestämme niin järkyttävän vähän. Me kerromme itsellemme tarinan ja elämme uskoen siihen, ja sitten käykin ilmi että se on ihan väärä tarina, mikä tarkoittaa että me olemme eläneet väärän elämän."
(Siri Hustvedt: Säihkyvä maailma, Otava 2014, alkuteos The Blazing World, 2014, käsikirjoituksesta suomentanut Kristiina Rikman. Arvostelukappaleesta kiitos kustantajalle!)

Uutinen Siri Hustvedtin romaaneista pitäville: Säihkyvää maailmaa on vaikea rakastaa yhtä intohimoisesti kuin muita Hustvedtin teoksia. On nimittäin tainnut käydä niin, että Hustvedtista on tullut sen verran iso nimi, että hän voi kirjoittaa mitä tahansa (niin kuin sen tiedon puolelle hyppäävän Vapisevan naisen, jonka teemoja Säihkyvä maailma osin jatkaa), ja julkaisukynnyksen ylittyminen ja lukijoiden löytyminen on varmaa. Tosin jos pitäisi veikata, voisin sanoa, että Säihkyvä maailma jää monelta lukijalta kesken. Siihen on monta syytä.

Ensimmäinen on teoksen rakenne. Säihkyvä maailma muodostuu lukuisten henkilöiden kirjallisista todistajanlausunnoista, joiden avulla selviää, kuka ja millainen taiteilija oli Harriet eli kutsumanimeltään Harry Burden, joka on kuollut ja joka ehkä teki upean taiteellisen huijauksen. Henkilöt menevät sekaisin, kronologiaa ei synny, välissä ääneen pääsee muistikirjoillaan Harrykin. Kokonaisuus muodostuu paloista, mutta pelin kokoamiseen vaaditaan kärsivällisyyttä ja aikaa.

Toinen syy Säihkyvän maailman keskenjättämiseen on teoksen alaviitteinen tyyli ja yksityiskohdilla sekä lukeneisuudella brassailu. Osa alaviitteistä lienee ihan oikeita, osa taas ehkä ei. Kirjassa viitataan myös hämärään kirjailijaan ja esseistiin Siri Hustvedtiin sekä suomalaiseen tiedemieheen Pauli Pylkköön, joka nopsan guuglailun perusteella onkin olemassa. Koko kirja on täynnä lainauksia muiden ajatuksista ja hyvin akateemista todistelua asioiden puolesta ja niitä vastaan. Voinen tunnustaa, että minä en edes lukenut alaviitteitä.

Kolmas lukemista vaikeuttava asia on se fakta, että teoksen aihe jää ehkä aika kauas tavislukijan (jollainen siis itsekin todellakin olen) kokemusmaailmasta: naistaiteilija ei saa arvostusta ja ryhtyy sen takia naamioprojektiin. En usko, että kovin moni etenkään juonivetoisen proosan ystävä jaksaa myöskään pohtia minäkuvaan liittyviä kysymyksiä siinä mittakaavassa kuin Harry tai suuttua hänen laillaan kohtelustaan aina ensin naisena ja jonkun vaimona, sitten vasta omaäänisenä taiteilijana tai ihmisenä. Miksi ihmiset näkevät sen mitä näkevät - tätä koko kirja pohtii. Pitääkö nähdyksi tullakseen olla näkymätön, kuinka iso osa ihmistä ovat hänen jo eletyt ikänsä, onko taidetta ilman tekijää...? Eräästä artikkelista sanotaan kirjassa, että se ei ole tarkoitettu keskivertolukijalle. Säihkyvästä maailmasta voisi sanoa samoin, vaikka kirjan kysymykset kiehtovia ovatkin, ja etenkin tietysti siksi, että lukijaa pohdituttaa, onko kirjaileva rouva kokenut olevansa kirjailevan miehensä varjossa.

Kiinnostavinta tässäkin Hustvedtin kirjassa ovat taideteokset, joita Harry ja pojat tekevät. Niitä kuvaillaan tosi kiehtovasti ja suorastaan silmin nähtävän elävästi. En muista enää tarkkaan, missä muussa Hustvedtin kirjassa on samantapaisia laatikkoteoksia (Kaikki mitä rakastin?), mutta tyyli on siis tuttu. Kirjan ihmiset ovat eläviä ja hengittäviä, ja monimutkaisesta Harrystakin tulee ihan uskottava, mutta lempihahmoni kirjassa on silti leskeksi jääneen Harryn uusi rakastettu, Bruno Kleinfeld. Hän tapaa Harryn, kun hänen elämässään oli meneillään koirankorville luettu, sottainen, marginaaleihin raapustettu, tahrainen ja rikki revitty vaihe. Siitä seuraa sitten jotain varsin hyvää.

Lukijana en mielestäni pelkää haasteita, mutta täytyy myöntää, että Säihkyvän maailman kanssa oli vähällä käydä hassusti. Itse asiassa taisin kerran nukahtaakin kirja käsissäni ja välillä lukemiseen tuli vähän puurtava fiilis, mutta sitten lopussa muuan aurannäkijä ja kristallienheiluttelija palkitsi ainakin vähän. Lisäksi haluaisin antaa palautetta kannen kuvasta, jonka tekijästä kirjassa ei ole mainintaa. Se on epäonnistuneine rajauksineen melko kamala. Mutta ei se mitään. Varmaan Hustvedtin fanit kestävät senkin.

keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

Antti Hyry: Aitta


Viime heinäkuussa listasin yhdeksän syytä rakastaa Antti Hyryn Uunia. Tuntui, että on syytä pantata ja säästellä muuta tuotantoa. Nyt oli Aitan (Otava 1999) aika. Syitä rakastaa sitä on paljon enemmän kuin yhdeksän, koska (1) Aitta on kuin Uuni mutta vielä parempi. Se on tiiviimpi, selkeämpi, sen projekti tulee loppuunsa napakammin ja (2) siinä ei lähdetä urkujenkatselumatkalle Ruotsiin. Viimeksi mainittu on alkanut tuntua turhalta Uunissa.

Jo kirjan (3) alku on upea. Jos ihminen ei ole näkemässä, punertava aurinko katoaa. Heti ensimmäiseltä sivulta asti ollaan perimmäisten kysymysten äärellä, kertoja yltyy suorastaan runolliseksi: Kenen silmissä aurinko laskeutuu/meren päällä punertaa lumi,/vieläkö minun. Oman olemassaolon ihmettely kaiken näkijänä kantaa koko teoksen läpi.

Aitan kanssa joutuu puolustuskannalle ja olen jo joutunut: onhan se hidas. Eihän siinä mitään tapahdu. Ukko siirtää aitan tontilleen ja ostaa kattopäreitä. (4) Silti siinä on kylliksi ja siinä on kaikki, koko elämän kuva.

Kerronta hypähtelee minästä häneen, sisältä ulos: Rupean kohta tutkimaan hirsiläjiä ja suunnittelemaan järjestystä. Hän käveli kuistin eteen ja jatkoi sitten vanhaa nelostietä postilaatikolle. Kerronta virtaa, kulkee, (5) näkökulma vaihtelee kuin elämä itse. Ollaan yhtä aikaa sisällä ja ulkona, kokemassa ja näkemässä ulkoapäin, (6) aikamuotojenkin kanssa menneessä ja nykyhetkessä, ja kaikki tämä vie vastustamattomasti eteenpäin, hirsi toisensa jälkeen ensin irtoaa ja sitten kiinnittyy, (7) löytää paikkansa yhtä varmasti kuin ihminen, tuo mietiskelevä olento vanhassa työlippalakissaan, hän joka elää ja luo elämästään kertomusta.

Aitan (8) dialogi on nerokasta ja suorastaan rakastettavaa:
- Onhan ne vain, sehän kyllä puhui, että se, jos se, jaa no en osaa sanoa, no niin, tuo tuuli, jos se pysyy noin, niin ne taitaa hävitä. Jos se kääntyy, niin voi ne tulla vielä takasi. - Lieko siellä enää ulompana paksuja jäitä.
- Kyllä ne vissiin menee, Johannes sanoi. - Vieläkö sinä meinaat lähtä merelle.
- Sitä minä justiin täsä meinasin sinulta kysyä että mitenkähän se saataisiin veneeseen tuota, aita ladattua, hän sanoi ja nauroi, kun hävetti tahtoa Johannesta kaveriksi.

Dialogiin latautuu myös huumoria (9). Esimerkiksi hillareissu kälyn kanssa kuvataan niin mukavasti, että lukijaa hymyilyttää. Välillä Hyryn kertoja heittää ilmoille suorastaan hillittömän riemastuttavia ajatuksenalkuja esimerkiksi (10) uivasta K-Raudasta, että ruotsinlaivalla viihtyisi paremmin. En unohda mieleni kuvaa tästä asiasta milloinkaan.

Aitta on (11) hillittyjen, yksinkertaisten nautintojen ylistys. Tomaatti purskahtaa suussa, nuotiolla paistetut nakit syödään jokainen. Yhdeksän kypsää hillaa (12) kuljetetaan kourassa vaimolle. Intiimistäkin kerrotaan: saunassa kysytään, näkyykö se mustelma vielä lavassa, kun katolta putosin.

(13) Luonnon kuvauksissa on tyyneyttä ja rauhaa. Luonto antaa ruokaa ja elantoa, mutta myös ajatuksia ja hiljaisuutta. Joskus paras hetki on se, kun ajattelee, että täällä paikassa olen halunnut käydä, nyt olen täällä.

Kirjan (14) aitta ei ole vain aitta. Kun ihmislapsi syntyy, salvokset loksahtavat paikoilleen. Aitta on kuvaus yhdestä kesästä ja kertomus koko elämästä, ja se on (15) täynnä voimaa ja viisautta.

Nerouden ääressä voi vain nöyrtyä. Painaa päänsä, kumartaa hiljaa, nyökätä varovaisesti: kiitos kun sain lukea tämän. Kiitos kun tämä oli olemassa. Melkein en kestä että luin sen vasta nyt. Kun ajattelen, että tuollainen Antti Hyry on olemassa, melkein itkettää ilosta. Toivottavasti hänellä on kaikki hyvin. Terveisiä täältä. Minäkin omistan aitan.

--

PS. Seuraavaksi, juuri nyt, luen Aitan analyysiä Kiviaholinnasta. Vesa Haapalan tekstin otsikkokin on herkullinen: "Riippuu paljon meistä, mitä kaikki on - Kerronnasta ja olemisen motiiveista Antti Hyryn romaanissa Aitta". Ihanaa jatkaa elämyksen analysointia ammattilaisen johdolla.

--

PS2. Tänään, Mikael Agricolan päivänä, vietetään kirjablogeissa Wanhan kirjan päivää, mutta valitettavasti en ehtinyt aamun yhteislähtöön mukaan. Päivän tarkoituksena on näyttää, että kirja ei ole kausituote. Ilselässä luetaan paljon uutuuksia, mutta on minulla onneksi näitä vanhempiakin mestariteoksia lukematta. Lista mukana olevista blogeista tässä.




maanantai 7. huhtikuuta 2014

Donna Tartt: Tikli

Muistatko, kun joskus lapsena elit kirjan maailmassa niin, että et malttanut mennä syömään? Kun näit tavallisessa kouluarjessa merkkejä neitietsivämäisistä roistoista tai istuit tuntikausia jossain kellarin portailla kirjan kanssa, koska tuntui, että muu lukupaikka olisi kirjalle väärä? Kun hutaisit matikanläksyt, sanoit kaverille olevasi vähän sairas ja lukitsit huoneesi, ettei pikkusisko häiritse, jotta saisit vain lukea rauhassa? Kun kymmenvuotiaana löysit Elli-tädin kirjahyllystä Humisevan harjun etkä olisi koskaan enää halunnut lähteä kotiin? Kun Pickwick-kerhon paperit kiinnostivat enemmän kuin perjantai-illan disco ja kun heinänteossa pääsit traktorikuskiksi Andre Brinkin kanssa?

Oi sentään.

Minä muistan.

Kaikki tämä palasi mieleeni lukiessani Donna Tarttin Tikliä (WSOY 2014, alkuteos The Goldfinch 2013 - arvostelukappaleesta kiitos kustantajalle!). Tikli on 893 sivua pitkä, ja arvaan, että jo se karsii lukijoita. Tikli painaakin ihan hirveästi, mutta jos haba kestää, tiedossa on pitkitetty lukunautinto, oikein vanhan ajan hitaasti etenevä tarina, johon voi syventyä kuin lapsuuden kirjaelämyksiin ja jonka loputtua on vähän tyhjä olo. Mitä sitten lukisi? Mikä enää voi tuntua miltään?

Oikeastaan tiivistinkin tuohon jo sen, mistä Tiklissä on kyse: se on vanhoille kertojamestareille kumartava tiiliskivi (tein mielessäni rinnastuksen Dickensiin sivulla 13 tietämättä, että samaa vertailukohtaa ovat ajatelleet muutkin lukeneet maailmalla), joka tekee sen, mitä tarina parhaimmillaan tekee: vie ihan muualle, vetää omaan maailmaansa, josta tulee totta. En siis sano, että Theo Deckerin lapsuus-, nuoruus- ja elämäntarina olisi maailmankirjallisuuden merkkiteos tai uutta luova tulevaisuuden klassikko tai että se olisi edes isojen lukijajoukkojen kirja, mutta sen sanon, että uppouduin siihen ihan älyttömän ihanasti, ihan niin kuin nuorena tyttönä moneen, moneen kirjaan - kaikesta sen pöhöttyneisyydestä huolimatta.

Erityisen paljon pidin paitsi itse sympaattisesta, äidittömäksi jäävästä ja olivertwistmäisestä Theo-pojasta, hänen kasvustaan, vaikeuksistaan ja jopa sekoilustaan, myös koko tarinan ideasta: kodittomasta maailmantaiteen mestariteoksesta, Carel Fabritiuksen Tiklistä, joka sattumusten kautta päätyy Theon käsiin ja joka symboloi monenlaisia asioita* milloin tyymyliinaan, milloin pahviin käärittynä. Tiedän, että olen kovin helposti arvattava, mutta aina, kun kirjassa puhutaan kuvataiteesta, olen mukana. Rakastan, kun sanoilla kuvaillaan kehysten sisällä olevaa.

Rakastan myös sitä hetkeä, kun lukija saa yhdistellä palaset toisiinsa, tajuta jo hetkeä ennen, mitä on tapahtunut tai miten kohta käy. Pidän myös kovasti siitä, miten sama ihminen nähdään eri silmin, niin kuin Tiklissä Theon isä, joka on joko kauhea konna tai opettavainen sankari riippuen siitä, kuka hänestä puhuu. Ja erityisen paljon pidän siitä, kun ennakkoluuloni murustellaan yksi kerrallaan: Tiklin New York on lumoava kaupunki. Enpä olisi uskonut.

Minulle suorastaan rakkaaksi hahmoksi kirjassa kävi  Theon elämään ilmestyvä hyvä haltia, joka pitää antiikkiliikettä ja verstasta. Tämä Hobie on kirjoitettu hyvin sympaattiseksi hahmoksi maailmassa, jossa ei ole liikaa ystävällisyyttä, ja hänen hyvyytensä takia Theon pulmat ja valinnat tuntuvat aivan järkeviltä.

Olen lukenut Donna Tarttin molemmat edelliset kirjat (Jumalat juhlivat öisin ja Pieni ystävä) peräti kahteen kertaan, mitä en siis normaalisti tee ikinä. Tiklin uusintakierros saanee jäädä tekemättä. Viihdyin mainiosti kaikilla 893 sivulla, koin suorastaan harvinaista uppoutumisen iloa, mutta ehkä se siitä.

--

* siis esim.
- vapaus vs. vangittuna oleminen ja sen monet muodot
- kahleet, esim. rahan kahleet isän kohdalla, epäonnisen liiton kahleet äidin kohdalla, päihteiden kahleet, toisaalta myös ystävyys kahleena
- kauneuden hauraus ja sen hetkellisen vangitsemisen mahdollisuus/mahdottomuus
- ihannoitu, lintuihin vertautuva äiti
- aito ja väärennetty teos, persoonallisuus, minuus
- lentoon lähtemisen mahdottomuus, vapautumisen mahdottomuus, jos olosuhteet määräävät esim. huoltajuuden
- sattumanvaraisuus: mitä jää, mitä häviää, miten tulkita fragmentteja jostain, mitä ei enää ole
- olemassaoloa määrittävän salaisuuden peittely
- tarkat siveltimenvedot vs. isot, nopeasti vedetyt pinnat, jotka ovat kirjan rakenteen kuvia: tarkka, minuutti minuutilta etenevä vs. "kahdeksan vuoden päästä"
- irtautumisen mahdottomuus, ulkoapäin määritelty minuus, päihteet sen osana
- ketju siteenä kahden saman kohtalon kokeneen välillä
jne.

--

Tämän paksukaisen jälkeen Ilselässä on luettu jotain täysin erilaista: vanhaa, suorastaan harmaantunutta, palasista koottua, pinnaltaan sileää, syvälle menevää ja siis aivan ihanaa. Siitä pian.


tiistai 1. huhtikuuta 2014

Kati Tervo: Jääkaapin henki - kertomuksia keittiöstä, ruuasta ja elämästä


"Pienestä pitäen olen vaistonnut, että on emäntiä ja tosi emäntiä. Naisia joilla on kaikki hommat hallussa ja niitä, jotka etsivät piuhan pätkää säilyttääkseen kasvonsa. Äiti antoi Marttojen olevan aivan eri planeetalta kuin hän. Minulle marttuus oli mankeloituja lakanoita, söpöjä hillopurkkeja, talteen kerätty sienisato ja isänmaallisia arvoja."
(Kati Tervo: Jääkaapin henki - kertomuksia keittiöstä, ruuasta ja elämästä, WSOY 2011)

Kati Tervo herättää minussa pelkoa. Hän on niin jotenkin niin suvereeni kirjailijan vaimoudessaan. Onneksi hän vaikuttaa myös huumorintajuiselta ja itseironiselta ja paljastaa Jääkaapin henki -kirjassaan olleensa ihan surkea ruuanlaittaja nuorena hippiäisenä.

Alaotsikkonsa mukaisesti Tervo kirjoittaa "kertomuksia keittiöstä, ruuasta ja elämästä", ja sävy on herkullisen subjektiivinen. Rakastan ruokaa, joten on aika luontevaa, että viihdyn ruokamuistojen äärellä. Ja vaikka olemmekin aika eri sukupolvea, tunnistan monta makukokemusta ja keittiöelämystä Tervon tarinoista: minäkin olen pitänyt kovasti kalvakasta jauhelihakastikkeesta keitettyjen perunoiden kera ja muistan tärkeitä tapahtumia ruokien kautta, ihan niin kuin Kati, joka on nähnyt Kekkosen ja saanut samettipuuroa samana päivänä vuonna 1961. Puuro oli niin hyvää, että piti pyöritellä nilkkoja. Ah. Saisipa samettipuuroa. Jos ihana maku yllättää, niin maailma näyttää kauniimmalta, kirjoittaa Tervo. En voisi olla enempää samaa mieltä.

Kati Tervon muisteluksista taidetaan aina nostaa lööppeihin mieheen liittyvät asiat: muistan esimerkiksi lukeneeni jostain, että vaimo tekee baarista yöllä palaavalle miehelleen voileivät valmiiksi, niin että tämä ei murustele koko keittiötä pikkutunneilla pimeässä. Tätäkin rakkauden tekoa kirjassa kuvaillaan, samoin kuin rouvan omia yöllisiä makkaranhimoja, joille kuitenkin terveys pistää stopin jossain vaiheessa.

Ihailen Tervon tyylissä myös sitä, miten arkisesta tiskirätin haistelusta (olemme siskoksia tässä asiassa) tai vauvan ruokkimisesta voi syntyä kiinnostavaa kirjallisuutta. Arki muuttuu humuksi, jos vesilasit ovat hienot. Elämä muuttuu taiteeksi, jos siitä osaa kirjoittaa. Kati Tervo osaa, mukavasti ja lämpimästi.

--

Kuvan aamupalapizzan (!!!) ohje Suvilta täältä. Sairaaaaan hyvää.

maanantai 31. maaliskuuta 2014

Kirjabloggaaja matkalla kohti hyvän mielen vaatekaappia - ensimmäiset kolme kuukautta






































Viime vuonna luin Rinna Saramäen kirjan Hyvän mielen vaatekaappi. Se vaikutti koko ajatteluuni hurjasti. Sen seurauksena olen siivonnut vaatekaappiani, karsinut kirpputorille, vienyt pussikaupalla tavaraa kierrätyskeskukseen ja päättänyt pitää En osta yhtään vaatetta -teemavuoden 2014, jonka aikana selvitän, mitä oikeasti tarvitsen. Ensimmäiset kolme kuukautta ovat nyt takana ja voin julkistaa raporttini, vaikka todellakin tunnen oloni noiden ylläolevien kuvien kanssa epämukavaksi, -luontevaksi ja muutenkin kiusalliseksi. Mietin pitkään, julkaisenko koko postausta, mutta ajatus on sen verran hyvä, että menköön. Oman kulutuksen tarkkailu tekee hyvää kenelle tahansa. Ja ehkä kuitenkin jokainen meistä on monta: en minäkään ole vain kirjarotta. Olen myös farkkutyttö ja mekkoihminen.

Ensinnäkin voin todeta, että kaupungilla tai kirpputorilla kuljailu on kovin helppoa, kun ei tarvitse laavata ja katsella sillä silmällä, voisiko löytää jotain itselleen. Kun on päättänyt, että ei, niin silloin ei. Toiseksi ja taustatiedoksi voin todeta, että olen töissäni aika ison ihmisjoukon kanssa tekemisissä, ja minulle on tärkeää - niin pinnallista kuin se onkin -, että näytän jollain lailla kivalta ollessani katseiden kohteena. Seuraan jollain lailla muotia ja luen monenlaisia tyyli- ja muotiblogeja, esimerkiksi tätä klassikkoa (Kalastajan vaimo) ja tätä, tyyliltään ihan toisenlaista blogia (Tyyliä metsästämässä).

Viimeksi kuluneiden kolmen kuukauden aikana olen yrittänyt keksiä kaikenlaista päällepantavaa omasta, huvenneesta kaapistani. Viimeiset pari viikkoa olen epämukavasti kuvannut työasuni joko kotona tai töissä, ja tulos on yläpuolella. Alla taas raportin numeraalinen osa: tosin vuosiluvut ovat osittain arvattuja. Niiden merkitys on siinä, että jotkin vaatteet kestävät aikaa ja käyttöä, ja sellaisia kaappiinsa kannattaisi hankkia.

1. Neulemekko vuodelta 2013
2. Kesämekko vuodelta 2010
3. Samettijakku vuodelta 2005
4. Bleiseri vuodelta 2012
5. Mekko vuodelta 2013, farkut vuodelta 2010
6. Samettitunika vuodelta 2008
7. Raitatunika 2013, neuletakki 2011
8. Kietaisuneule vuodelta 2008
9. Raitapaita vuodelta 2013
10. Pellavatunika vuodelta 2010, huivi 2007
11. Neule 2012
12. Röyhelöt vuodelta 2007, neulenuttu 2008

Erityisen epätoivoinen olen ollut kuvassa 10 - yritin keksiä ylleni jotain, mitä en olisi vielä kuvannut. Ihan kauhea tuo halatti, ei istu yhtään. Ainakaan sellaisia en siis tarvitse. Ja koska tunnelmat alkoivat olla jo kovin kulahtaneet, olen käyttänyt jopa kesämekkoa maaliskuussa (kuva 2). Mukavin oloni on kuvissa 5 ja 11 - voin siis katsoa niistä vuoden lopussa, millaisia vaatteita tarvitsen ja hankin seuraavana vuonna.

Keskituloinen suomalainen käyttää Saramäen kirjan mukaan joka vuosi 4,9 prosenttia eli 1632 euroa vaatteisiin. Minä en ole todellakaan koskaan käyttänyt noin paljon (hah, esimerkiksi kuvan 12 röyhelöt maksoivat muistaakseni viisi euroa poistorekissä), mutta tänä vuonna pistän noin niin kuin ajatuksen tasolla satasen kuussa sukanvarteen. Kun tammikuussa 2015 lähden kaupoille, minulla on periaatteessa kivasti rahaa ja mielessäni selvä lista niistä asioista, joita tarvitsen: hyvin istuvat tummat ja värilliset farkut, pesunkestäviä ja nyppyyntymättömiä neuleita ja mekkosia, trikoopaitoja. En tarvitse yhtään keinokuituneuletta enkä huonosti päälle asettuvaa tunikaa vain siksi, että ne ovat halpoja.

Minusta tuntuu, että olen oikealla tiellä. Ensimmäiset kolme kuukautta osoittavat, että ostolakossa oleminen on mahdollista ja hyvällä tavalla haastavaa. Palaan asiaan kesäkuun lopussa. Siihen asti pesen, tuuletan ja yhdistelen näitä kuvien asioita - ja uudistan ilmettä esimerkiksi yhdistämällä ikivanhaan bleiseriin uuden statement necklacen (kuva 3). Kummasti virkisti myös hiusten leikkaus. Uusien asioiden himoissa täytyy olla joskus vähän radikaali. Enää ei tehdä lettikampauksia. Ehkä kesäkuun raportti paljastaa poikatukkaisen bloggaajan.


sunnuntai 30. maaliskuuta 2014

Muna-arvonnan voittajat ja kevättunnelmia

Ihanhan voisi luulla, että meilläkin on... kevät?

Taisit erehtyä. Lunta on metri.

Toivottavasti täältä löytyy laituri joskus parin kuukauden päästä...
Meillä kevät etenee näin: Kirkastuu niin että humisee. Etelärannan lumi vajenee, hanki kantaa kaikkein pienintä, ahvenet ovat parhaimmillaan, mielessä on remonttisuunnitelmia... Pappakin kävi, retkeiltiin vähän.

Luettujen pinossa on hirmuinen paksukainen ja mukavaa ruokaa: näistä ensin taidan ehtiä jääkaapille. Kuulemisiin ensi viikolla!

--

Pari viikkoa sitten Ilselässä avattiin muna-arpajaiset. Kommentoijille kiitos - oli mukava palata lukumuistoihin ja kirja-ajatuksiin! Onni suosi Pihiä naista ja Mamman uunin Mariaa. Lähettäisittekö osoitteenne minulle, niin postia lähtee tulemaan (ilselanposti@gmail.com)? Kiitos!