maanantai 20. lokakuuta 2014

Sirpa Kähkönen: Graniittimies


Joidenkin kirjojen lukeminen pakahduttaa ihmisen.


Voi! Voi nuorten ihmisten uskoa parempaan maailmaan, voi sinisilmäisyyttä, voi totista toivoa, voi...




Ja voi häntä, joka kaiken laittaa sanoiksi!
Sirpa Kähkönen, voi Sirpa Kähkönen, eturivin kirjailija kaikin tavoin.


Nyt: järki käteen ja huokailu seis. Sirpa Kähkösen Graniittimies (Otava 2014) tekee eläväksi tarinan, jollaisesta olen kuullut: meidänkin kylältä joku, joskus yritti lähteä rajan taakse itään, jossa piti olla tarjolla parempaa elämää. Ei ollut, eikä ole Kähkösen henkilöillekään, Klara ja Ilja Tuomelle. He hiihtävät rajan yli, käsissään äitien neulomat kintaat, repuissaan lyijykyniä ja vihkot, paremmat vaatteet, pala saippuaa, hattaraiset päät täynnä haaveita paremmasta, kuvitelmia maailmasta, jossa ei puhuttaisi rahasta eikä surusta vaan aina vain ilosta.


Todellisuus on kuitenkin toisenlainen: vähittäin rapautuvan viattomuuden vuodet näyttävät todeksi sen, mistä lukija on kuullut. Kellareissa asuu lapsia, kotietsinnöissä tongitaan jokainen nurkka, jonnekin Klaran sisälle katoaa se, mitä oli: Missä oli se tyttö, joka asettui kuvaajan eteen kaulakkain parhaan toverinsa kanssa, missä toverittaret, käädyt, ketjut, helminauhat, sormikiharat, kirjokaulukset, verkahameet, nappaskengät, käsilaukut, keikkuva käynti kuin västäräkillä?


Mitä on elämä? Työtä, raatamista, riepuja, jotka on parempi polttaa kuin enää pestä, kuhinaa vaatteiden saumoissa, nälkäisen eläimen katseita - mutta myös pyöriviä aurinkoja, senkin näkemistä, että yhteen liittyy rakkautta, hyviä, tarmokkaita ihmisiä, joilla on sama tavoite, ainakin hetkittäin.


Graniittimies on jaettu kahteen osaan: ensimmäisen kertoo, kirjoittaa Klara Tuomi, toisessa ääneen pääsevät muutkin, seuraavakin sukupolvi, vainottujen, kidutettujen tai valtaapitävien puoli, miten milloinkin. Kronologia hajoaa kaaokseksi, kohtalot keräävät kierroksia,  valittu runoilija oli väärä, niin väärä, lukijaa hengästytetään, tarinoita juoksutetaan silmien edessä, näin kävi, ja näinkin, ja kellareissa on vieläkin lapsia, eikä ihminen koskaan muutu tämän paremmaksi: kenen on syytä nälkä, suomalaisten, saksalaisten, ranskalaisten, isänmaan vihollisten, tuossa on kopissa, hakkaa, hakkaa.


Ei tämä ole lohdutonta. Tämä on kirjallisuutta. Ja samalla tavalla kuin valokuvaus on valon kuvausta, ei pimeän, kirjallisuuskin näyttää, osoittaa, miten oli ja miten on. Lukija saa tietää, miten voi elää ilman iloa ja toivoa. Järkyttävän hieno romaani.

lauantai 18. lokakuuta 2014

Kirjamessuajatuksia




Kuvassa on lumpeita ja yksi kesän ihmeistä, mutta siitä tulee mieleen jotain ihan muuta. Että on hirveästi kaikkea eikä tiedä, minne silmänsä panisi, on tuhat paikkaa minne mennä, sata tapahtumaa, jotka haluttaisi nähdä, kymmeniä ihmisiä, joita haluttaisi katsoa tai halata tai kaukaa ihailla, vähän riippuu. Ei tiedä, mihin voisi pysähtyä, mitä reittiä soutaa, mihin aironsa asettaa, kun on niin paljon kaikkea.

Niin, en puhu lumpeista.

Puhun kirjamessuista, joille menen taas bloggaajapassin kanssa. Aika mahtavaa. Raportoin tunnelmia suoraan Ilselän fb-sivulle, joten jos et ole vielä tykkääjä, nyt voisit alkaa sellaiseksi ja päästä lähes reaaliaikaisesti näkemään samoja asioita, joita minäkin näen.

Tietysti olen tehnyt aika paljon suunnitelmia. En luultavasti toteuta puoliakaan niistä, mutta messutärppejä toivovat, aikanne on koittanut.

Olen itse kirjamessuilla perjantain ja lauantain, ja koska jo tämä aiheuttaa ähkyä, en ole edes katsonut muiden päivien ohjelmaa. (Paitsi suluissa sen verran, että suosikkimieheni Juha Itkonen ja Olli Jalonen esiintyvät vasta sunnuntaina.)

Perjantai

Klo 11
Eino Leino -lava:
Helsingin Sanomien Teema-lehden kirjallisuuden erikoisnumero - mistä kirjoista on tänä syksynä puhuttu?

Samaan aikaan klo 11 Katri Vala -lavalla:
Italiainen esikoiskirjailija Raffaella Silvestri - kiinnostaa Italian sekä teemojensa - rohkeus, menetetyt mahdollisuudet, kasvaminen, suomalais-italainen ystävyys - takia.

Klo 12
Katri Vala:
Merete Mazzarella pohtii, mikä on ihminen. Voiko tästä olla kiinnostumatta?

Myös klo 12!
Kullervo-lava:
Päätalo-keskustelu, jossa mukana ystäväni Karoliina Timonen ja kolme muuta raskaan sarjan Päätalo-fania.

Klo 12.30
Takauma:
Tommi Hoikkalan Apina pulpetissa - mitä koulussa tapahtuu. Sen haluaisin tietää.

Klo 15, pahoja ongelmia:

Kirjakahvila:
Aulikki Oksasen runoja! Vuokko Hovatta laulaa!

Samaan aikaan klo 15
Aleksis Kivi:
Pirkko Saisio! Pirkko Saisio!!!!

ja edelleen klo 15
Katri Vala:
Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeetat, Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkittu! 

ja

klo 15.30
Kirjakahvila:
Esko Valtaoja, taas, lempibongattavani messuilla viimevuotiseen tapaan, esittelisi Ensimmäinen koira kuussa -kirjaansa, johon on koottu miehen kolumneja.

Klo 16 jatkuvat vaikeudet. Pitäisi olla monessa paikassa yhtä aikaa.

Mika Waltari
Tuula-Liina Varis: Naisen paras ystävä -kirja kiinnostaa minua kovasti, vaikka en ole vielä ehtinyt lukea sitä. Olen ihaillut todella paljon Variksen muita teoksia, joten olisi kiinnostavaa kuulla kirjailijan puhuvan tästä uutukaisesta. Lisäksi haastattelijana on piispa Irja Askola.

Klo 16.30
Mika Waltari: Kati Tervo: Sukupuu - Kirjainten virran Hanna kehui tätä hiljakkoin, ja olen ollut lukuaikeissa muutenkin. Tervon aiempi tuotanto on ihastuttanut minua kovin!

Klo 16.30
Kirjakahvila:
Henrik Fexeus: Valtapeli. Minua kiinnostaisi tämä, Fexeus on tutkinut mm. vallan nonverbaalisia merkkejä ym. Kiehtovaa!

Mutta olen samaan aikaan päivystämässä bloggaajien pisteellä Boknäsin osastolla 6g85, tule moikkaamaan! Toivon pääseväni ehkä antamaan kirjavinkkejä mahdollisimman monelle lukijalle. Voit myös tulla juttelemaan tai kyselemään kirjabloggaamisesta yleensä, koska paikalla samaan aikaan kanssani on myös todellinen asiantuntija, Kirjablogikirjan kirjoittajista toinen eli Katja Jalkanen Lumiomena-blogista.

Klo 19
Katri Vala: Jos olisin messuilla vielä tähän aikaan - en tiedä, olenko, mutta ohjelma vie mehut vähemmälläkin, eli ehkä jätän lumpeet ja keskityn välillä kulinaarisiin iloihin -, haluaisin kuulla ja nähdä Essi Kummun, Lilly Korpiolan ja Laura Lähteenmäen äitiysaiheisen keskustelun. Lähteenmäen Ikkunat yöhön oli minusta yksi alkuvuoden kiinnostavimpia kirjoja.

Lauantai

Klo 11
Katri Vala:
Satu Taskinen: rakastin Täydellistä paistia, joten Taskisen jo kehuja saanut Katedraali kiinnostaa. Aion hankkia sen omaan hyllyyni, ja ehdottomasti haluan kuulla Taskisen puhuvan kirjastaan.

Klo 11.30
Takauma:
Aila Meriluoto 90v. Vain villien hevosten korskea lauma estää pääsyni tänne, missä Satu Koskimies ja ja Saila Susiluoto keskustelevat runoilijan tuotannosta.

Klo 12.30
Wine Corner:
Italialaisten taidekirjojen kiehtova maailma - alkoi juuri kiehtoa.

Klo 14
Aleksis Kivi
Esikoiskirjoistaan ja niihin liittyvistä aiheista keskustelemassa "eturivin suomalaisia kirjailijoita". Kiinnostaa!

Klo 14.30
Katri Vala:
Piispa Voitto Huotari haastattelee Sirpa Kähköstä, jonka Graniittimies on syksyn parhaita kirjoja. Ai miten niin? Tiedän, koska luen sitä juuri nyt. Must-see.

Klo 15-16
Olen lukulamppulaisten kanssa lounaalla tapaamassa italiaista Oriana Fallaccia (!) - jonka Cristina de Stefanon kirjoittama elämäkerta Nainen ristitulessa on minulla lukuvuorossa ihan kohta ja josta enemmän täällä.

Mutta jos en olisi, olisin katsomassa klo 15 Aleksis Kivi -lavan luona katsomassa, miten Jukka Petäjä haastattelee huippupoliitikkoja ja selvittää, millaisia he ovat lukijoina.

Klo 17.30
Aleksis Kivi
Juhana Torkin Tarinan valta on kiinnostanut minua niin paljon, että ostin sen heti ilmestyttyään omaan hyllyyni. Lukemisen asteelle en ole vielä ehtinyt, mutta jospa kirjoittajan näkeminen vauhdittaisi asiaa. Samassa haastattelussa myös Mikael Pentikäinen ja Luottamus.

Samaan aikaan Kirjakahvilassa Hannu Hautala, suomalaisen luontovalokuvauksen grand old man, esittelee Metsän poika -kirjaansa, johon on valittu kuva uran joka vuodelta.

Ja vielä: edelleen klo 17.30 Katri Vala
Piispa Juha Pihkala haastattelee Pauliina Rauhalaa, jonka Taivaslaulu oli viime vuoden puhutuimpia kirjoja.


Näyttäisi siis siltä, että rouva Ilselä on vähän pulassa. Palannen kotiin lumpeita syli täynnä ja kassit järvivedestä painavina, ihan turpeana kaikesta, mutta viimevuotisen kokemuksen perusteella väitän, että parempaa ei ole. Ihana lähteä. Airot on jo pakattu.

perjantai 10. lokakuuta 2014

10.10.2014

 Mitä mietiskelee vieno aatos?
Miksi alas kallistuuvat heidän päänsä?
Miksi alakuloisesti uneksuen
Tuijottelee katsantonsa kukkasnurmeen?
Ei he vastausta etsi, ei he löydä:
Hiljasuus on kaikkialla, äänetönnä
Sinertävä taivas heidän päälläns lepää,
Hieno tuuli lepää, liikahda ei lehti,
Makeasti rannan kirkas aalto
Lepää kallihilla helmivuoteellansa,
Vaijennut on pienen lintusenkin ääni.

Mutta tuskaton on heidän ikävyytens,
Pian pois se haihtuu ja kuni aamun kaste
Poskelt kukkasen ja iloleikkiin taasen
Rientäävät he viherjälle tanterelle,
Laulain elämästä Lintukodon saares.
Niin he riemuitsevat. Mutta illan tulles
Vaipuuvat he unen ihanaiseen helmaan
Unta uneksumaan onni-autuasta.
Hiljaisuus on kaikkialla; yöseen taivas,
Kuni hiilakas ja sinertävä huivi,
Väikkyy heidän päälläns tyynnä, hymyellen,
Tuuli lepää, liikahda ei lehti,
Vaijennut on pienen lintusenkin ääni.

Mutta kirkas aamu koittaa, saaren lehdot
Tulipurppurassa myhäilee ja hohtaa,
Koska päivän tähti idän portil leimuu,
Ja taas ilman siivitetty laululauma
Aamuvirtens kohottaavi taivahalle.
Kerikansa silloin unestansa nousee,
Pojat, neidot, ijankaikkisesti nuoret,
Kesään ijankaikkiseen rauhan maassa.
Pojat pellot kyntää, niitut niittää,
Kaunokiharaiset, seppelöidyt neidot
Kultakangast kutoo lakas korkeassa.

(Aleksis Kivi: Lintukoto)

Hyvää suomalaisen kirjallisuuden päivää ja Aleksis Kiven päivää sinulle, lukija! Ilselässä juhlitaan syksyn sadon kanssa - on kovasti kaikenlaista kiehtovaa pinossa. Nähdään!

keskiviikko 8. lokakuuta 2014

Liksom ja lukija


Minun ja Rosa Liksomin tiet kohtasivat 90-luvun alussa, kun olin lukiossa.

Luin Liksomin novelleja (luultavasti Yhden yön pysäkki (1985) ja Unohdettu vartti (1986), ja joitakin muitakin teoksia muilta kirjailijoilta) äidinkielen esitelmää varten. Itse esitelmästä en muista muuta, kuin että toistekin sanaa ahistava ja että opettaja arvosti lukemieni kirjojen määrää. Luonnollisesti.

Tämän ahistavan (porot tekevät itsemurhia hyppäämällä autojen eteen, kun ovat niin pirun kylmissään - miten sen voisi unohtaa?) kokemuksen jälkeen olen lukenut suunnilleen kaiken, mitä Liksom on kirjoittanut. Pitkään suosikkini oli Reitari, joka on fiktiivinen mutta toki tosiasioihin pohjautuva elämäkerta taiteilija Reidar Särestöniemestä. Kirja on hieno ja hauskansurullinen, ja sittemmin, kun näin Särestöniemen töitä mm. Amos Andersonin museon metsänäyttelyssä, elämys täydentyi entistä kokonaisemmaksi.

Reitari kuitenkin jäi kakkoseksi, kun eräänä keväisenä iltapäivänä lukaisin Hytti nro 6:n, joka kerta kaikkiaan räjäytti tajunnan. Elämys oli valtava, mutta koska kirja oli minulla vain yhden päivän lainassa, en koskaan ehtinyt blogata siitä. Kaikki, mitä siitä nyt kirjoitan, perustuu hatarahkoihin muistikuviin.

Hytti nro 6:n nerokkuus on toistossa. Junamatka suuren maan läpi kulkee kuin runo, jossa aina sama kertosäe pellon takana näkyvistä kerrostaloista korostaa asioiden absurdia pysyvyyttä liikkeen keskellä. Hajut, maut ja näyt ovat eläviä ja todellisia, ja kirjan lopetus on yhtä kliimaksiton kuin elämä ja siksi sellaisenaan täydellinen.

Lukijan ja Liksomin tiet kohtasivat myös kerran kirjamessuilla: näin kirjailijan elävänä. En oikein uskaltanut katsoa häneen päinkään, tilanne oli niin outo. Tuntemustani voisi verrata johonkin ihan käsittämättömään: kuin elävä Elvis Presley tulisi vastaan Prismassa. Elävä Liksom, nerokkaan Hytin kirjoittaja, nainen, jonka tekstejä olen lukenut kaksikymmentä vuotta säännöllisesti aina joihinkin palaten, oli siinä, hengittämässä samaa ilmaa. Huh.

Kirjabloggaajan mainettani ylläpitääkseni yritän olla enempiä hulluttelematta: Hytti nro 6 on ylittämätön Liksomin tuotannossa - eikä uusi lyhytproosakokoelma, Väliaikainen (Like 2014), muuta tätä arvostelemaan miksikään. Väliaikainen jakautuu kolmeen osaan, jotka ovat Muu maailma, Kaspar Hauser ja Pohjoinen. Pohjoinen on niistä minua lähinnä, mutta vaikka Liksomia tituleerataan Hesarin lainauksessa takakannen sisäpuolella lyhytproosaa äidiksi, tämä äiti on ohittanut synnytysikänsä jo ajat sitten.

Toisin sanoen en osannut lukea näissä proosakatkelmissa mitään uutta, kaikki on jo nähty Yhden yön pysäkissä. Liksom on absurdien yksityiskohtien ja nopeiden siveltimenvetojen mestari, mutta minulle vanhana Liksom-fanina Väliaikainen ei kyllä tarjonnut mitään uutta. Formaatti on keksitty, formaatin muuntelu ei muuta mitään. Lempitekstini kirjassa on hirven salakaatajan tarina (Pohjoinen, VII). Siinä Liksomin lause on lempeimmillään.

--

Kuvan kukka ei liity tarinaan. Se lähettää hempein sävyin heinäkuisen tervehdyksen tähän hetkeen, kun lukijan Elämän takki on taas kaivettu kaapista esille.

maanantai 6. lokakuuta 2014

Syyskuu x 4

Syyskuu: päiväkotipäiviä, pyöräilyä, ja vaikka kuvassa on Jättipäärynä, kirjahitti on ollut Roald Dahlin Sulo ja suklaatehdas. Mahtava seikkailu koko perheelle!

Syyskuu: tärkeät juhlat. Oli ihanaa.

Syyskuu: niin paljon töitä että meinasin tikahtua. Selvisin. Kuvan harmonia on ollut vähissä.

Syyskuun opetus: aina, AINA, kannattaa mennä metsään.

keskiviikko 27. elokuuta 2014

Syksy, selvästi

Täällä on syksy. Merkit ovat selvät.
Tytöllä alkoi työkausi. Vielä on hiomista taidoissa.

Papalla on meneillään Projekti.

Lopuksi fanfaareja: täällä ajellaan ilman appiksia!

Kaiken tämän keskellä tehdään töitä ja olen vähän kipeänä. Sääkin on sateinen. Aloitan kirjoja mutta en oikein lopeta.

Kerron lisää myöhemmin, nyt pitää raivata ja järkkäillä. Moi!

torstai 21. elokuuta 2014

Kesämuisto


Nyt kun tuli syksy, voi muistella, miten tänä kesänä meillä oli aika paljon tällaista:

aamulla meidän sänkyyn juoksi (!) poikanen kirjan kanssa. Päivä aloitettiin lukemalla.

Voi kun tämä kaikki kantaisi jonnekin tulevaan. 

tiistai 19. elokuuta 2014

Taina Sampakoski: Ikoni


"Sitten sinä menet pitkälle juoksulenkille ja sen jälkeen aerobic-tunnille tai nostelemaan painoja ja vielä ulos ravintolaan juhlimaan, ettet vain ehtisi tuntea mitään, niin onko se hyvä! Kun sinun pitäisi toipilaana kävellä hiljaa pitkin joenrantaa, elää tunteesi pohjia myöten, tai maata leppeässä kevätillassa parvekkeella lepotuolissa vilttiin kääriytyneenä niin kuin olisit jossakin keuhkotautiparantolassa, koska ihan hyvin voisit ollakin, koska sinun pitää saada elimistösi ja mielesi toimimaan ja antaa niille aikaa toipua."
(Taina Sampakoski: Ikoni, Tammi 2006)

Kerrankiko oltiin Porvoossa lukevien naisten kanssa kesällä, niin yöllä sitten huviteltiin arvauskilpailulla, mitä Finlandia-ehdokkaita muistetaan miltäkin vuodelta. Törkeän huonoksi voisi yhteistä muistiamme kyllä sanoa, mutta toisaalta ehdokkaiden joukossa (koko lista täällä) oli paljon kirjoja, joista emme koskaan olleet kuulleetkaan.

Lukulistamme täydentyi, muistelimme vuosientakaisia suosikkejamme, melkein vahingossa päätimme valita listalta uuden blogihitin, kun kaikki (="kaikki") ovat nyt lukeneet Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä-kirjan, jonka nousu alkoi siitä, kun suosittelin sitä Kirjavan kammarin Karoliinalle vuosia sitten.

Arpaa ei käytetty, siinä vain jotenkin kävi niin. Taina Sampakosken Ikoni (ehdokas 2006) nousuun, päätimme. Nopea guuglailu kertoi jostain haahtelamaisesta vatuloinnista, jota en kuitenkaan säikähtänyt vaan hain kirjan kirjastosta. Luin sen. Se kertoo ikonimaalarista, jolle käy rakkaudessa huonosti, hänen entisestä miesystävästään ja miesystävän uudesta naisystävästä.

Seuraa shokeeraava paljastus: puolivälissä tajusin, että olen lukenut kirjan aiemminkin.

Miksi en muistanut sitä ennemmin? Kirjan kansi ei jää mieleen, se on suorastaan neutraaliuden ja mitäänsanomattomuuden riemuvoitto. Tarinan henkilötriangeli oli myös hävinnyt jonnekin muistin syövereihin, ja nyt lukiessa päällimmäinen tunne oli jonkinlainen epäusko etenkin liian lähelle Sonjaa tulevaa Lauraa kohtaan.

Toisin sanoen: ei tullut blogihittiä. Pahoittelen.

keskiviikko 13. elokuuta 2014

Olli Jalonen: Miehiä ja ihmisiä

Kesän 2014 Kirja on minulle ollut Olli Jalosen Miehiä ja ihmisiä. Tämä on ylistykseni sille.



Siitä kaikesta yhdessä alkaa kevät, sen tietää sisällänsä hyvänä mutta samalla on lepattava olo enkä kokonaan tiedä minkä takia on niin.


Se on juhannusyö. Valo ei ole vielä suoraa auringonvaloa vaan sillä lailla udusta ja kokkosavuista pehmentynyttä ja reunatonta kuin se juhannuspäivän aamuyöllä on, eikä kukaan sano meille yhtään mitään vaikka kävelemme läpi pihan ja nurmikon ja ainakin lehtimajasta meidät nähdään koska joku nousee oikein katsomaan.

 Kesästä on taitos ohi eivätkä pikkulinnut enää pyöri pihassa niin kuin kuukausi sitten.



Koko kesän on ollut hyviä ilmoja niin että harvoin on joutunut syömään ruokatunnilla sisällä. Nyt on naistenviikko ja sellaiset ilmat kuin aina silloin. On kuumaa ja puut ja pensaat isoimmillaan, oksat kasvaneet ja roikkuvat raskaina lehdistä ja viinimarjapensaat ovat terttuja täynnä.

Voiko viidessä vuodessa ihmisestä tulla joku jota ei ole ollutkaan, vai tekeekö viisi vuotta kaikille yhtä aikaa saman, vai onko se vanhentanut yksistään vain mummun ja me kaikki muut olemme jääneet paikoillemme, vai onko mummu jäänyt ja me olemme muuttuneet ympäriltä pois.


Tuli mitä tahansa vastaan, ei itsestään täydy luopua. Minä vain olen minä, mieleen tulee niiden keskellä, aivan tarkasti kuin saksilla katki leikattu lause. Minkä takia sellaisia lyhyitä lauseita on alkanut päähän tulla, olen jo talvella ihmetellyt että mistä yhtäkkiä ja niin lyhyitä ja keskenkatkeavia, yhtä aikaa keskeneräisiä ja valmiita. Enemmän niissä on sellaisia joitten jälkeen tulee voimakas olo, mutta loput ovat ikäviä, melkein kuin enteitä ja mustia aavistuksia niin että olen välillä alkanut uimahallissa pelätä syvää päätä missä ei ylety pohjaan.

--

Minulla oli ilo lukea Miehiä ja ihmisiä -kirjaa (Otava 2014, ennakkokappaleesta kiitos kustantajalle!) hitaasti, ja kesä eteni samaa tahtia kuin tarina itsessään. Tämä oli valtava, viikkokausia kestänyt elämys.

Olen aiemminkin tituleerannut Olli Jalosta täydellisen lauseen mieheksi, ja samaa mieltä olen edelleen - siksi yllä on kovin paljon sitaatteja, jotka haluan muistaa. Vaikka Miehiä ja ihmisiä on nuoruuden kuvaus ja vaikka nuoruus on osin juuri sellaista auktoriteettien uhmaamista, rajojen rikkomista ja tahallista ärsyttämistä kuin se on, kirja ei jätä oloa nihkeäksi. Nuoruuden kuvaus on herkkää ja totista.

Ihmiseen jää jälki kaikesta koetusta, ja yhden kesän aikana voi kokea paljon. Miehiä ja ihmisiä jättää monenlaisia jälkiä, jotkin niistä yhtä syvällä kuin omenatarhaan kaivetut vesiputket: hetki lapsuuden ja aikuisuuden välissä on lyhyt ja rimpuileva, mutta se, mitä kerran on, jää ihmiseen. Ihminen muuttuu, vanhenee, joutuu luopumaankin, ja on silti monessa ihan sama.

Erityisen paljon pidin tässä kirjassa Jalosen tavasta kuvata Rekkua, Reijo-nimistä nuorukaista, joka ei oikein pärjää tässä maailmassa. Perhetausta on traumaattinen, tulevaisuus jonkun muun käsissä, eikä tämän maailman Rekuille tai Lennieille aina ole hyvin käynyt. Jalosen kertojaminä löytää oikeat sanat ja tavat toimia, vaikka kaikki vaihtoehdot ovat yhtä huonoja. Minkä verran on yksi ihminen - ja kun ei ihmiset ole aina näin ja näin, kun osa on muuta ja osa vähemmän.

Olli Jalosen Miehiä ja ihmisiä kulki mukanani kesäretkeltä toiselle, se siirrettiin matkakassista sängyn viereen monessa mökissä. Tästä kaikesta koostui kokokesäinen kirjaelämys, joka sai muistamaan, miksi luen ja miksi kirjat ovat minulle tärkeitä. Enempää ei voine pyytää.