tiistai 28. heinäkuuta 2015

Marie Kondo: KonMari - siivouksen elämänmullistava taika

Ah, mikä juttu! Mikä onni ja ilo onkaan avata vaatekaappinsa ja nähdä sievästi värien mukaan viikatut ja rullatut vaatteensa, jokaisen omalla paikallaan! Ei enää sekaisia sukkahousumyttyjä eikä hukkaan menneitä paitoja! Tämän kaiken sai aikaan kylmä kesäviikko ja Marie Kondon kirja KonMari - siivouksen elämänmullistava taika (Bazar 2015, englanninkielisestä käännöksestä The Life-Changing Magic of Tidying suomentanut Päivi Rekiaro). Marie Kondon teesi on, että ihmiselämään ei synny järjestystä ilman turhasta tavarasta eroon pääsemistä, ja se puolestaan vapauttaa energiaa kaikkeen muuhun. Kuulostaa hyvältä, eikö totta?

KonMari oli aika luontevaa jatkoa sille, että olin ensin vuoden vaateostolakossa ja pistin itseni harkitsemaan vaateostoksiani tosi tarkkaan. No, ollakseni rehellinen, ensimmäinen lakon jälkeinen puolivuotiskausi osoitti, että en ole muuttunut ihan niin tarkaksi, kuin aioin, ja tämän seuraukseni kaappini pursusivat uusia, hyviä vaatteita, liki loppuunkuluneita äitiyslomalla käytettyjä kotiriepuja, työvaatteita pariltakin vuosituhannelta (!). Oli siis aikakin tehdä perusteellinen kaapinsiivous, ja siinä kohtaa Marie Kondo puhui kieltä, jota ymmärsin: hän kehottaa ottamaan jokaisen tavaran käsiin, tunnustelemaan sitä ja sen herättämää tunnetta, ja säilyttämään vain ne, jotka tuottavat iloa. Iloa!

Tämän periaatteen mukaan etenin. Vaatekaappini sisällöstä poistui - ja tällä kertaa en liioittele, vaikka monesti liioittelen - kaksi kolmasosaa. Osan vein suoraan kierrätyskeskukseen, paljon meni nettikirpparilla kaupaksi, kun hinnoittelin sopivasti. Nyt vaatekaapin avaaminen saa aikaan huokauksia ja silmien sädehdintää. Minulla on jäljellä vain kivoja ja ihania vaatteita! Oikeasti! Minulla ei ole rumien kotivaatteiden nippua - se, miltä kotona näytämme, muokkaa minäkuvaamme, sanoo Marie Kondo, ja kuulostaa höpsöltä tai ei, se on totta.

Lapsen vaatteissa oli (taas) paljon pieneksi menneitä, ja niistä pääsi helposti eroon. Säkkikaupalla tavaraa on lähtenyt, ovikelloa on rimputtanut milloin kukakin hakija. Ylimmäisen kuvan Änkkäri-paita ei siis ole minun, sen sijaan värisuoraan järjestetyt ruusuhihat tuossa ovat.

KonMari-periaate ei kuitenkaan koske vain vaatteita. Saman idean mukaan täällä on järkkäilty eteisen ulkovaatekomerot, askartelutarvikkeet, kirjastohuoneen mysteerikaapit ja - kirjahylly. Kaikki säilyttämäni ja omistamani kirjat eivät suinkaan enää tuottaneet minulle iloa. Vein kirjaston kierrätyspisteeseen ehkä seitsemän kassillista tavaraa - ja hyvästelin niitä sekä yksitellen että kollektiivisesti. Tämä kuuluu KonMarin periaatteisiin: kiitä esinettä siitä ilosta, jota se on tuonut, ja pistä se menemään, vapauta sen energia. Energiasta en niin tiedä, mutta kirjojen vähentäminen ei tehnyt tiukkaakaan, kun ilo-periaatteen mukaan eteni. Päinvastoin. Tuntui aika hyvältä. Heippa, sinä ylioppilaslahjaksi saamani kirja, hyvästi, sinä 90-luvulla ajankohtainen ammattiopas. Kuvittele, millaista olisi, jos sinulla olisi hyllyn täydeltä pelkästään rakkaita kirjoja? Eikö olekin kiehtova mielikuva? Todellakin! Mari Kondon ajatuksissa on perää.


Mitä seuraavaksi? KonMari kehottaa etenemään tietyssä järjestyksessä koko kodin läpi, mutta tämän pitemmälle minä en viikossa päässyt - ja tein sentään kellonympyriäisiä päiviä, kun vähän innostuin. Jatkan, kunhan taas pystyn. En tiedä, pitääkö KonMarin ajatus elämäämullistavasta siivouksesta paikkansa, mutta jo nyt olen huomannut tällaisen lajittelun olevan hyvin puhdistavaa, suorastaan terapeuttista. Kondon mukaan kodin järjestäminen on myös tilannekatsaus, se paljastaa, mistä aidosti pidämme. Kuvien perusteella minä ainakin pidän sinisistä ja raidallisista asioista. En ehkä olisi tiennyt tätä ilman KonMaria, joka toi kaaokseen järjestyksen. Ihana kirja!

--

Tiedän: Alastalostahan minun piti puhua. Puhun kyllä.

torstai 23. heinäkuuta 2015

Kirjallinen kesäretki 2015

Turku. Kesäretki. Ihanat naiset. Ystävyys ja nauru. Olen onnentyttö, kun sain tämän.

Turun taidemuseossa Jacques Henri Lartigue vei kesään Riviera-kuvillaan, ja kun yläkerrassa vielä oli Gunnar Berndtsonin Kesä, elämys oli täydellinen. Ei haitannut, vaikka sade yllätti vähän väliä.

Elämys oli tämäkin: minulla on nimittäin pitkäaikainen haave päästä kiertelemään Suomen keskiaikaisia kivikirkkoja. Kesäretkellä pääsin aloittamaan komeimmasta eli Turun tuomiokirkosta. Turussa elämyksiä tarjoaa myös ruoka: testasimme Tintån ja Sergio´sin ja nautimme kakkubuffasta MBakeryssä. Olipahan ihanaa!


Kaupunkielämän ilot: Kulman takaa haettu aamupalacroissant, kävelymatka mihin tahansa, kattoikkunan sade. Aamuhetki, kun kolme naista föönaa vuorotellen. Korkojen kopina kivisillä kaduilla. Joana ja Sara, te teitte sen mahdolliseksi. Kiitos, kirjalliset, viisaat, älykkäät, hauskat ystäväni!


Ehkä kuitenkin myös: kiitos Volter Kilpi, kiitos Kustavi. Minulla on paljon sanottavaa, mutta lomaseurani vaihtui vaativammaksi. Yritän palata näihin lautasasioihin piakkoin, mutta se jo, että VOI ETTÄ!

perjantai 10. heinäkuuta 2015

Kesää kuvina

Minä olen paahteen ystävä. Yhtä kärvistelyä ja säätiedotusten kanssa tuskailuahan tämä on ollut... Mutta kesäpuuhiin on silti päästy, ainakin kuvista päätellen.
Saunavastan voi sitoa silkkinauhallakin. (Kupissa hunajaa, suolaa ja koivua: ihana saunakuorinta.)


Katiskasaalis ja tyypillinen kesäasu kynsikkäineen kaikkineen.

No pestiin me pari mattoa. 

Mutta enimmäkseen on pitänyt keksiä sisäpuuhia.


Papsukin kävi.

Ja löysin karpalolautasen seinälle. 
Yksi on joka pysyy: Lotat. Nämä odottivat minua kirjaston poistoissa. Ihanaa. 


Yhteinen, iso ilo oli, kun poistoissa oli myös Roald Dahlin Sulo ja suklaatehdas. Sitä olemme nyt lukeneet nyt tuntikausia yhteen kyytiin torpan parvella pötköttäen. Kallisarvoisia hetkiä, kun pieni aina pyytää: "Jatka!"

Muutakin on luettu. Yksi isoimmista superklassikoista on jo reippaasti yli puolenvälin: ensi viikolla ostan paidan, joka todistaa minun lukeneen Alastalon salissa! Ja kyllä, kirja on MAHTAVA! Kerron lisää Kustavin jälkeen.

maanantai 29. kesäkuuta 2015

Suvi Ahola: Ystäviä ja kirjoja

Tässä kuvassa on juhannusyön sateenkaari. Se oli ihan kokonainen ja valaisi ihania hetkiä: sain vieraakseni ystävän, jonka olen tuntenut 30 vuotta mutta jota en ollut tavannut koskaan ennen. Kirjekaveruus voi kantaa hämmästyttävän pitkälle ja tuoda tuhansien kilometrien päästä vierelle ihmisen, joka on ihan tuttu heti ensihalauksella. Olen siis kokenut harvinaisia hetkiä ystävän kanssa - ja ensi kertaa elämässäni jopa käynyt pienellä matkalla ilman kirjoja.

Lisäksi olen lukujumissa. En tiedä, mitä lukisin, eikä oikein ole halujakaan juuri nyt. Omituinen tunne.

Lukuvinkkien löytäminen on sitä paitsi kaltaiselleni nirsohkolle kirjarotalle joskus vaikeaa. Lisäksi olen aina kiinnostunut siitä, mitä ihmiset lukevat. Tässä oli kaksi hyvää syytä tarttua Suvi Aholan Kirjoja ja ystäviä -teokseen (Avain 2015, kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta!), jonka lukujumin keskellä ahmaisin. Kolmas syy oli se, että kirjassa puhutaan myös ruoasta. (Neljäskin syy on, mutta se mainittakoon ihan sulkeissa vain: olen aina kaukaa ihaillut  ja samaan aikaan vähän pelännyt Suvi Aholaa.)

Aholan kirja esittelee tarkemmin muutaman lukupiirin ja kertoo suomalaisista lukupiireistä hieman yleisesti. Esille tulee kiinnostavia tiedonmurusia: minä en tiennyt sitäkään, että siinä kun Yhdysvalloissa piireissä luetaan bestsellereitä ja listamenestyjiä, meillä tartutaan palkittuihin ja kriitikkojen kehumiin teoksiin, vaikka näin oma arkikokemuksenikin kertoo. Olen itsekin suorastaan kirjallisuuspiiriveteraani ja tottunut siihen, että kevään viimeinen kirja on aina Finlandia-voittaja.

Veteraaniuteni saattaa vaikuttaa siihen, että suurimman osan kirjassa mainituista ja lyhyesti esitellyistä teoksista olen lukenut jo aiemmin, eli lukuvinkkien osalta saldo jäi laihaksi. Aholan kirja on varmasti mukava opas jollekulle vähän vähemmän lukeneelle, mutta minä en saanut kauhean paljon irti parin sivun juonitiivistelmistä ja pika-analyyseista.

Kirjaan tähän kuitenkin ne vinkit, jotka eri lukupiireistä sain:

Johannes Anyuru: Paratiisista nousee myrsky - ehdottoman kiinnostava ja itselleni vieras teos, jonka teemoja pakolaisuus, muukalaisia ja isäsuhde akselilla Ruotsi-Uganda.
Viktor Frankl: Ihmisyyden rajalla - keskitysleiriklassokko, joka on minultakin jäänyt lukematta.
Barbara Kingsolver: Täyttymysten kesä - ihminen ja luonto Appalakkien vuoristossa.
Edmund de Waal: Jänis jolla on meripihkanväriset silmät - juutalaisuus Euroopassa yhden suvun tarinana. Tätä on suositeltu minulle muualtakin (moi Sara!), joten varmasti jossain vaiheessa luen.

Lukupiireissä usein myös syödään. Omassani harmikseni ei, vaikka meillä olikin yksi mahtava herkkujen talvi taannoin. Muistan kovin lämpimästi blinit, joilla herkuttelimme Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan -kirjan yhteydessä...! Ystäviä ja kirjoja tarjoilee myös lukupiirien suosikkiruokia samettisesta purjokeitosta melanzane parmigianoon - ja Tuula-Liina Variksen uuniomenahilloon, johon kiinnitin huomiota lukiessani Variksen viimeisintä romaania. Ystäviä ja kirjoja tarjoaa täsmällisemmän ohjeen kuin Naisen paras ystävä, ja tästä olen tosi mielissäni.

Ehkä näiden vinkkien myötä jumi loppuu heinäkuussa... Katsotaan!

keskiviikko 10. kesäkuuta 2015

Talvestatoipumisterapia

Ei kesää ilman maalausprojektia, näin se on. Vaikka sää hyytää eikä hymy ole ollut kovin herkässä, niin tästä ei luovuta. Sutien heiluttelu on parasta talvenjälkeisterapiaa, ja kun torppa suorastaan huutaa uutta punamultaa päälleen, on parasta toimia.

Maalauskaveri on jo aika taitava tänä vuonna.


Iltapalaksi nautin ruisleipää ja muutaman sivun uutta Atwoodia, joka melkein vaatii edelliset kaksi luetuiksi, että lähtee, mutta kyllä lähtee. Palaan asiaan!

sunnuntai 7. kesäkuuta 2015

Ei voi olla totta!

Mitä tuossa on? Monta pussia? Ja nuo hanskat? Ihan perinteisten sutien lisäksi nyt tapahtuu torpalla outoja. Myyrillä koittaa kissanpäivät.


Me tekaistiin kasvimaa.

perjantai 5. kesäkuuta 2015

Lars Sund: Kolme sisarta ja yksi kertoja


"Ihmisten välillä voi olla monenlaista hiljaisuutta; katkera hiljaisuus, jonka Ulla-Majn äiti välillä pystytti ympärilleen, oli oma lajinsa, surun hiljaisuus oli toinen. Välinpitämättömyydellä on oma erityinen hiljaisuutensa, tunteeton ja poispäin kääntynyt. Yksinäisyydellä on omansa. On hiljaisuutta, joka on tulvillaan merkitystä ja salaisuuksia, on kainoa hiljaisuutta ja ylpeää hiljaisuutta. Hiljaisuus voi torjua ja rajoittaa, mutta se voi myös avautua ja ottaa avosylin vastaan sen, joka haluaa sen jakaa."
(Lars Sund: Kolme sisarta ja yksi kertoja. Nelinäytöksinen romaani. Schildts&Söderströms 2014, käsikirjoituksesta (Tre systrar och en berättare) suomentanut Helene Bützow.)

Toukokuu ehti vaihtua kesäksi, ennen kuin ehdin koneen ääreen, mutta nyt on hyvä hetki, kun kesäkaverini katsoo Bamsea pyöräretken, kuusiaidan kastelun ja hiekkalaatikkoleikkien jälkeen. Näistä touhuista en suunnitellut kertovani - vaan siitä elämyksestä, jonka Lars Sund IHANAlla kirjallaan sai aikaan.

Kolme sisarta ja yksi kertoja on juuri minunlaiselleni lukijalle täsmäkohdennettu teos. Se vetoaa ihmiseen, joka pitää

- ylläolevan kaltaisista katkelmista, joissa tarkoilla sanoilla kuvataan jotain vaikeasti tavoitettavaa ja sellaista, jota itse ei ole osannut ajatella.

- itseään jonkinlaisena kirjallisuudellisena tietäjänä tai vähintään valmiina ottamaan vastaan itsestään tietoisen kertojan, joka kirjassa on rampautunut ratavartija ja jonka puhekumppanina on varis (!).

- kirjoittamisen, koko prosessin kuvauksesta.

- pienistä rannikkokaupungeista ja niiden historiasta, jopa pikkukaupunkien kulttuurielämän kuvaus oli minusta riemastuttavaa

- laajakulmaobjektiiveista, kun niillä katsotaan ihmisen elämää, sen valintoja ja kohtaloita: pidin ihan kauheasti kaikista kolmesta sisaresta ja heistä ehkä eniten Ulla-Majsta.

- siitä, että vaikka paljon sanotaan, kaikkea ei.

- kirjallisuuden mysteeristä: että joku voi kuvitella, että se menee niin, vaikka todellisuudessa ei tiedä, koska ei ole koskaan käynyt vaikkapa teatterissa.

Ah. Lukekaa Lars Sundia, rakkaat lukijat. Menetätte paljon jos ette lue.


--

Myös Salla suosittelee. 
Samoin Jonna.

torstai 14. toukokuuta 2015

Kirjapolulla - osa 4: Miehiä ja naisia roolejaan etsimässä

Kirjapolulla-sarja saa nyt jatkoa, ja aika luontevasti: luetut kirjat ovat seuranneet toisiaan järjestyksessä, jonka olen tajunnut loogiseksi vasta jälkikäteen. Näköjään luettavansa valitsee jonkinlaisen tarpeen mukaan - kun jotain saa tarpeekseen, haluaa jatkaa toisenlaisella, tai jotain sinne päin.

Kirjapolku alkaa kuitenkin hyvin harkitusti: iän kaiken on lukulistallani ollut Antti Tuurin Talvisota (ilmestynyt ensimmäisen kerran 1984, Otava, minä löysin kirpputoritapahtumasta  kirjakerhopainoksen vuodelta 1989), ja erityisesti kiinnostuin siitä Kiviaholinnan jälkeen. Sitten kun vielä tulin lukeneeksi JP Koskisen Kuinka sydän pysäytetään -teoksen, joka kertoo osin samoista ajoista ja tapahtumista, asia oli selvä. Elämässä oli tullut Talvisodan aika.

Useimmat varmaan tietävätkin perusasetelman: teos etenee kronologisesti talvisodan alusta loppuun ja perustuu haastatteluihin, tositarinoihin. Tuurin kerrontatyyli on hyvin lakoninen, ja vaikka olen sitä - sekä vietävissä olevia mieshahmoja - hyvin paljon vierastanut (Taivaanraapijat kävi hermoilleni), niin Talvisodassa on kyllä hiljaista neroutta. Poikia menee, yksi toisensa jälkeen, ja velipoikakin, tietysti, ja hengenmeno on lähellä päivästä toiseen.

Sotakuvauksessa minut yllätti kapinointi: joukot eivät tottelekaan käskyjä, kielloista huolimatta paetaan pahoista paikoista, koko sodankäynti on yhtä kaaosta, jota kertoja, Martti Hakala, yrittää jäsentää. Aika monesti hän joutuu toteamaan "En tiedä", ja se on ravistelevaa. Lopun kohtaus sodan päättymisestä jää ikuisiksi ajoiksi mieleen, ja kun äsken toisiaan tähtäilleet miehet kaivavatkin taskuistaan läheistensä kuvia ja näyttävät niitä toisilleen, siinä on hiljaista hurjuutta.

Talvisodasta on kirjoitettu muuallakin, esim. tästä pääset katsomaan, kuinka Sara kehuu teosta. Syystä.

Talvisodan jälkeen ajattelin lukea jotain todella odotettua: Aki Ollikaisen Musta satu (Siltala 2015 - arvostelukappaleesta kiitos kustantajalle!) ei aiheensa puolesta (Tattarisuon murhamysteeri) oikein innostanut, mutta totta kai kirja oli Nälkävuoden takia luettava.

Aiheen vieraannuttavuuden olisi pitänyt riittää - mutta ajattelin, että josko sittenkin. No, minulla on ikävähköjä uutisia: kun 1930-lukulaisiin noitamenoihin liitetään vielä nykymiehen tuskaa, oluen juontia ja vaikeuksia olla isä, en vain kestä. Olen pahoillani. Haluan kuitenkin lieventää tätä sanomalla kaksi asiaa: Nälkävuoden jälkeen mikä tahansa kirja olisi pettymys. Ollikainen on varmaan tiennyt tämän, ja Musta satu suokoon rauhan tehdä seuraavaa teosta. Toinen lohdutus tulee Hesarin Antti Majanderilta, joka kehuu Mustaa satua "kevään kirjatapaukseksi". Olemme hyvin eri linjoilla, minä ja Ana.

Ollikaisen tyylissä ihailen tiiviyttä, koska vierastan muutenkin runsasta kerrontaa ja olen kirjoittajanakin nopsa höseltäjä. Monesti vähät sanat riittävät, mutta Mustassa sadussa ei ollut minulle mitään, mistä tarttua kiinni. Miehillä on niin vaikeaa, sukupolvesta toiseen, että se herättää minussa lähinnä raivoa:

Me siis seisoimme jonossa, joka muistutti takaperoista mallia ihmissuvun kehityksestä. Minä olin vasta puusta laskeutunut, neljällä raajalla kulkeva alkuapina. Isä oli jo irrottanut rystyset maasta, mutta kulki yhä selkä kumarassa. Pappa seisoi jo melkein pystyasennossa, oli poiminut kurikan astaloksi käteensä. Papan edessä seisoi näkymättömänä puuttuva lenkki.

Ahdistuneen miehen lisäksi tarinassa on toinenkin klisee, ja se sisältyy samaan hahmoon: kirjailija, jonka on vaikea kirjoittaa.

Parempi alkaa kahville ja lukea jotain muuta. Miehillä on vaikeaa, voivoi sentään.

Koska miesten maailma oli niin totaalisen vieraannuttava ja verenpainetta nostava, oli parasta etsiä jotain täysin päinvastaista ja vaaratonta, ja käsiini eksyikin täysin höpsö Pariisitar - missä ja milloin vain -elämäntaito-opas (Siltala 2015, alkuteos How to be Parisian wherever you are, 2014, suomentanut ranskankielisestä, julkaisemattomasta käsikirjoituksesta Leena Leinonen - kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta!), jossa neljä ranskatarta (Anne Berest, Audrey Diwan, Caroline de Maigret ja Sophie Mas) opastaa meitä maatiaisia saavuttamaan pariisilaisuuden salat ja eurooppalaisen eleganssin.

Tässä kyllä oli kirja paikallaan! Teos pitää sisällään mm. pariisilaisen palapelin ja väripaletit, joiden joukossa on mm. ruusunmakuinen macaron-leivos sekä kaupungissa saatu päivetys, ja ehdottoman tarpeellisia tyylivinkkejä, joita noudattamalla kuka tahansa meistä voi hetken kuvitella olevansa päätkääntävä pariisilaissulotar.

Pariisilaisuuteen näyttää kirjan perusteella kuuluvan tyylikkyyden, luonnollisen meikin ja hieman sotkuisten hiusten lisäksi aika tyly itseriittoisuus - ja vaikka koko kirja on tietysti kirjoitettu varsin humoristisesti kärjistäen, lukija kyllä haluaisi lähteä katsomaan, onko tässä perää. Kirjan lopussa on jopa osoiteluettelo, jossa kerrotaan, missä hengailevat Sorbonnen yliopiston professorit tai missä on paras hämärä ensisuudelmaa varten (L´Aquarium de Paris!).

Erityisesn paljon tässä pariisilaisnaisnäkökulmassa pidän ajatuksesta, että itsestään ja ulkonäöstään pitää nauttia nyt, sillä kymmenen vuoden kuluttua kaipaat sitä. Heh.

Silti tuntuu, että Musta satu kummittelee vielä mielessä. Lähteestä nousee irtosormia, poika näkee painajaisia, jonkun keltainen mekko repeytyy ja eiköhän vielä oluttölkkikin aukea. On parasta jatkaa naisten parissa.

Jos joskus tulee tarve lukea jotain naisräväkkää, kannattaa suunnata katseensa Caitlin Moraniin. Esikoisteos Naisena olemisen taito lienee jonkinlainen 2000-luvun feminismin käsikirja, ja uutukainen, Näin minusta tuli tyttö (Schildts&Söderströms 2015, alkuteos How to Build a Girl, 2014, suomentanut Sari Luhtanen), jatkaa samalla linjalla mutta fiktiivisesti.

Jos ei ole nykymiehellä helppoa, ei ole tytölläkään, ainakaan 90-luvulla Englannissa, etenkään sosiaalituilla elävässä perheessä ja lihavahkona naisenalkuna, joka haluaa tulla vain suudelluksi - tai itse asiassa vähän enemmänkin. Moranin tyyli on tutun roisi ja hetkittäin hyvin humoristinen (elämänoppaina toimivien kirjojen lähdeviitteet naurattivat minua kyllä), ja kirja nostaa kyllä kiinnostavalla tavalla esille Britannian luokkaerot, mutta ensimmäiset sata sivua kyllä olisivat jo riittäneet. Loppu meni toisteluksi ja pakottaa toteamaan, että esikoisteoksen menestys on saanut toistamaan samaa, jopa niin, että kirjan nimi tuntuu päälleliimatulta.

Musiikkibisneksen maailman Moran tuntee varmasti, ja se toki oli kiinnostavaa, mutta ehkä eniten pidin herkästä sisarussuhteen kuvauksesta: päähenkilö, Johanna Morrigan, sekä hänen isoveljensä Krissi ovat hyvä pari.

Kahvi on loppu, pää on täynnä naisia ja miehiä, jotka suorittavat tehtäväänsä tässä maailmassa jotenkin kovin eri tavalla. Nyt täytyy kyllä lähteä ulos.

--

Aiemmat Kirjapolut tämän linkin takana. 

maanantai 11. toukokuuta 2015

Tule peremmälle, jos uskallat

Täällä nimittäin siivotaan. Kesää varten. Hankien keskellä.

Tänä vuonna apulainen kiipeää parvelle ja pois tuosta noin vain itse.

Kolme viikon kuluttua se oikeasti alkaa, ja sitä varten kaikki on valmiina.
Ja tässä vielä namuhetki: "Mennään isi parvelle lukemaan yhdessä, makuupussiin." <3

lauantai 9. toukokuuta 2015

Leena Paasio: Melkein äiti


"Tätäkö oli onni? Hiljaista uskoa, johon voi kietoutua. Punoin meille vaaleanvihreistä lautasliinoista, hopeisista kynttilöistä, vieraiden kravateista, kaulakoruista ja sukkahousuista köynnöksen, jota pitkin voimme yhdessä kiivetä, sinä, minä ja Siiri. Huntu kutitti poskea, ja minä hymyilin sinulle."
(Leena Paasio: Melkein äiti, Kustannusosakeyhtiö Kosmos 2015 - kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta!)

Viimekertaisista äitiystunnelmista on hyvä siirtyä astetta kepeämpiin näin h-hetken eli huomisaamun lähestyessä. Tuore kustannusosakeyhtiö Kosmos ilahdutti lukijaa esikoiskirjailija Leena Paasion teoksella Melkein äiti, joka kertoo äitipuolena olemisesta. Toivon onnea ja menestystä Kosmokselle: Paasion löytäminen kertoo, että hyvää vainua on.

Melkein äiti on siis näppärä kirja, joka avaa uusia näköaloja äitiyteen: enpä ole aiemmin tullut paljon tämän maailman äitipuolia ajatelleeksi. Anu saa mieskauppansa päälle Siiri-tytön, ja melkoisen kipuilun jälkeen hänestä tulee Siirin vanhempi, ei siis melkein äiti, vaan oikea vanhempi, yksi niistä. Anun hahmo on kovin mieleenjäävä: päällisin puolin hän on vahva ja taitava nainen, joka tekee oppikirjoja ja opettaa niin matematiikkaa kuin purjehdustakin, mutta sisällään hän on epävarma ja surullinen, yhtä aikaa syrjään vetäytyvä ja omaa tahtoaan raivokkaasti puolustava.

Paasion kirja on kiva ja helppolukuinen, ja sujuvuutensa puolesta se menisi melkein viihteestä, ellei aihe olisi niin repivä ja ellei kirjaa olisi rikottu ajassa kiinni olevilla Siirin äidin blogiteksteillä, tärkeillä kirjeillä ja ihan mahtavilla oppikirjaesimerkeillä, jotka ohjaavat lukijaakin leikin varjolla näkemään tilanteet monesta eri näkökulmasta: Pohdittavaksi: Millaisia kompromisseja ja valintoja Anun ja Miran olisi pitänyt tehdä, jotta tilanne olisi ratkennut parhaalla mahdollisella tavalla? Mihin tilanne johtaa, jos uusperheen aikuiset puhuvat suunsa puhtaaksi (ks. vaihtoehto 2)?

Melkein äidin kerronta on rakennettu paljolti dialogin varaan. Anu puhuu, selittää, kyselee - vähempikin olisi ehkä riittänyt, mutta toisaalta tällä rakennetaan kuvaa ulospäin näkyvästä Anusta. Mukavia kohtia olivat ne, joissa Anu leikkii pienen Siirin kanssa. Mielikuvitusmaailmat ovat Anun ja Siirin yhteisintä aluetta, vain heidän omaansa, ja siksi tärkeitä.

--

Kuvan leivonta-apulaisen kanssa ollaan nyt tutustuttu mm. Fedja-setään, joka oli minulle vieras (!). Tällä hetkellä vähän jännitetään, voiko Rovaniemen kaupunginteatterin lavalla olla ihan oikea traktori-Mitja ja kestääkö lava sen painoa!