Kiran Desai: Menetyksen perintö

"Tuomarista tuntui, että hän astui pikemminkin tunnetilaan kuin taloon. Lattia oli tumma, miltei musta, leveistä lankuista tehty; katto muistutti valaan kylkiluita, ja puussa näkyivät yhä kirveen jäljet. Hopeanharmaasta jokikivestä muurattu takka säkenoi kuin hiekka. Ikkunoita hipoivat rehevät saniaiset; niiden kankeita lehvistöjä täplittivät itiöpesäkkeet ja kiharaisia kärhiä peitti pronssinvärinen nukka. Tuomari tiesi, että täällä hän tulisi tuntemaan syvyyden, leveyden ja korkeuden, ja niiden lisäksi vielä jonkin vaikeammin tavoitettavan ulottuvuuden."
(Kiran Desai: Menetyksen perintö, Otava 2007, alkuteos The Inheritance of Loss, 2006, suomentanut Kristiina Drews)

Koko viikon satoi. Lapsi kysyi, miksi on niin pimeää. Piti oikein pinnistellä, että vastaisi muuten kuin murahdellen. Onneksi oli Kiran Desai. Menetyksen perinnössä ollaan Intian pohjoisosissa, josta näkee Mount Everestin ja jossa nepalilaismieliset alkavat vaatia oikeuksiaan. Aluepolitiikka on minulle vierasta, mutta samalla tavalla toimettomat nuoret miehet ovat hankauksien ytimessä kai kaikkialla maailmassa. Intiassakin sataa. Siellä on vuotuinen monsuunikausi, jonka kuvaajana Desai on aivan mahtava. Herkuttelin kuvauksilla sinisistä musteaalloista paperilla ja sateesta, joka pauhaa niin kovaa, ettei toisen sanoja kuule, ja nautin lämmöstä ja kuivuudesta sisätiloissa. Työnsin villasukkaisia jalkojani peittojen alle ja mietiskelin kirjan mukana mieleen nousevia kysymyksiä kansallistunteista, siitä, mitä on oikea intialaisuus tai miten haarukalla syöminen voi viedä ihmisen valovuoden päähän toisesta.

Desain kirjassa on paljon muutakin nautinnollista kuin se, että se korostaa oman olotilan mukavuutta. Tarina etenee kahdella mantereella, koska intialaisen kokin poika on luvattomana siirtolaisena Amerikassa ja yrittää jotenkin päästä elämänsyrjään kiinni - eikä tilannetta helpota kotikyläläisten luulo, että Amerikassa vuollaan kultaa ja kaikki menestyvät ja rikastuvat. Isän ja pojan suhteen vieraantuneisuuden kuvauksena Menetyksen perintö on hieno kirja, ja niin se on rakastumisenkin kuvauksena: Intiassa kotiopettaja Gyan ja hänen matematiikan oppilaansa Sai rakastuvat jotenkin niin väkevästi, että vanhaakin hymyilyttää. Ah tätä rakkauden pallerovaihetta, joka saa keksimään jälkeenpäin noloja lempinimiäkin.

Pidin myös upeista siirtymistä hetkestä ja paikasta toiseen. Tarina on rakennettu niin eheäksi, että se voi hypätä amerikkalaisista rotista intialaiseen irlanninsetteriin tuosta vain. Ja vaikka kokonaisuuden rakenne - alussa on konflikti, jonka syitä ruvetaan avaamaan - onkin vähän kulunut, se toimii minusta tässä oikein hyvin.

--

Kirjaston hyllyllä seisoskellessani huomasin lukeneeni Desaita ennenkin: Hulabaloo hedelmätarhassa on hyvin erilainen kirja kuin tämä, vaan se onkin esikoinen. Tässä päästään jo paljon syvemmälle ja pitemmälle.

--

Nyt meilläkin paistaa. Ohjelmassa on torppasiivouksen jatkoa - tosin taidamme jakautua kahteen osastoon, kun päätimme olla hankkimatta torpalle televisiota ja kuulemma tänään telsusta tulee jotain tärkeää. :) Hyvää, aurinkoista viikonloppua!

Kesäkuntoa kohti

Kesäkuntoon: syksyllä sänkyihin jääneet lakanat pyykkiin kotiin, siivousta, haravointia, järkkäilyä. Muutama varastettu hetki kirjan parissa. Suunnitelmissa on laituri!

Jaana Seppänen - Johanna Venho: Revitään rikki se rakkaus

"Onnellisesti aviomiehensä rinnalla vanhenneissa naisissa on jotain niin kaunista. Heissä on rauha ja tyyneys, viisaus. Tukassa harmaata, posket heleät, punaiset. Täyteläiset lanteet keinahtelevat kun he kävelevät puutarhassaan, astunnassa on vielä jotain tyttömäistä, suojeltua. He kumartuvat kitkemään ruttojuuren taimia ruusupenkin reunasta. Iho on vanhennut, mutta aviomiehen lämmin käsi kulkee sitä pitkin rakastaen."
(Jaana Seppänen - Johanna Venho: Revitään rikki se rakkaus, WSOY 2013 - kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta!)

Jaana Seppäsen ja Johanna Venhon Revitään rikki se rakkaus on dialogiromaani, jossa nainen ja mies, ennestään toisilleen tuntemattomat, puhuvat rakkaudesta. On yö, rappukäytävän valot sammuvat uudelleen ja uudelleen, on viiniä. Mieheen rakastunut mies ja kaiken kokenut nainen jakavat käsityksiään rakkaudesta, ja postiluukusta heitä tarkkailee Nyyssönen, häiriintynyt naapuri.

Kirjassa kuvaillaan tosi kauniisti, miltä rakastuminen tuntuu, kun elämä on tiheimmillään ja hymy valaisee tahmeat seinät, ja mitä se tekee ihmiselle. Kaikkeudessa ei ole isompaa ja tärkeämpää aihetta kirjalle, ja Rakasta niin paljon kuin voit. Ja paina pääsi. on kohta kauneinta, mitä olen vähään aikaan kuullut. Kauniin vastapainoksi on törkeää ja rivoa, mutta rakkaudessahan on paratiisi ja helvetti, niin kuin tiedetään. Tässä kirjassa kaikki variantit käydään läpi alkuhuumista alkoholistin kaitsemiseen ja erotuskista mustasukkaisuuteen ja eroottisiin seikkailuihin.

Odotin tältä kirjalta tosi paljon, koska Johanna Venhon Syntysanat upposi minuun niin täydellisesti. Jotenkin kuvittelin, että tämä rakkaus-aiheinen kirja täyttäisi jonkin tunteellisen sielun kevätvajeen, mutta niin ei käynyt. Siihen on vain yksi syy: dialogi on täysin epäuskottavaa. Meerin ja Velin "puhe" on todellakin "puhetta". Se kuulostaa siltä kuin kaksi kirjailijaa, Venho ja Seppänen, olisivat keskustelleet rakkaudesta chatissä ja sitten lisänneet dialogin lomaan uteliaan naapurin kommentoimaan ja moralisoimaan. Ei kukaan puhu näin: Minusta se on kaunis projektio nuoren ihmisen seksuaalisen identiteetin unenomaisuudesta, määrittelemättömyydestä. Kysykää vaikka Joonas Konstigilta, joka on kirjoittanut dialogin kirjoittamisesta unohtumattoman osuvasti. Takakansi puhuu jotakin assosiaatioiden ja allegorioiden juhlasta tai jostain. Varmasti se siltä on naisten kesken tuntunut, mutta kirjan fiktiivisten henkilöiden suussa se ei toimi.

En tiedä, kenen kirja tämä olisi. Yritän keksiä. Vastarakastuneelle tässä on liikaa mahdollisia tulevaisuuksia, rakastetulle tämän raadollisuudet ovat turhia, keski-ikäinen ehkä iloitsee vapautuneesta intohimosta. En tiedä. Jos joku haluaa tutkailla tarkemmin, voin lähettää kirjan eteenpäin. Huikkaa kommentti!

Merete Mazzarella: Illalla pelataan Afrikan tähteä - isovanhemmista ja lapsenlapsista

"Heillä on niin monia paikkoja, joihin matkustaa.
Ja minun on oltava realisti.
Jotain olen oppinut:
Muistan Amelian närkästyneet sanat, kun hän oli vasta kaksivuotias: "Ei vauvaa voi myydä. Vauva on ihminen."
Vauvaa ei voi myydä, ja ihan yhtä vähän vauvan voi saada lahjaksi.
Kukaan ei voi omistaa lasta.
Paljon minulla on kuitenkin vielä opittavaa:
Etten takertuisi.
Sitä ei ole helppo oppia."
Merete Mazzarella: Illalla pelataan Afrikan tähteä - isovanhemmista ja lapsenlapsista, Tammi 2008, ruotsinkielinen alkuteos När vi spelade Afrikas stjärna, En bok om barnbarn, 2008)

Suhtaudun Merete Mazzarellaan kaksijakoisesti. Tämä alkuun kerrottakoon. En jotenkin osaa elää sen kanssa, että hän tekee yksityisestä yleistä ja lainailee aina sitaatteja sieltä ja täältä perustellakseen omia kokemuksiaan. Toisaalta ihailen hänen avoimuuttaan ja valmiuttaan kertoa lukijalle myös kipupisteistään ja rumimmista ajatuksistaan. Siihen ei moni pysty.

Mazzarellan isovanhemmuskirja oli minulle monesta paikasta tuttu eikä se siksi onnistunut yllättämään lukijaansa. Isovanhemmuus on problemaattista, väsyttävää, turhauttavaa ja sotkuista. Lapsenlapset syövät vääränlaista ruokaa, puhuvat väärää kieltä, asuvat väärässä paikassa - ja ovat silta miniään, naiseen, jonka kanssa isoäidistä tulee pakastehauki. Ei ole helppoa olla anoppi, jos ei isoäitikään. Ehkä nämä ajatukset ovat kumouksellisia: mummun rooli tässä maailmassa on olla myötäilijä, nyökyttelijä, perinteen lempeä siirtäjä, jauhopeukalo, mielellään myös isän ja äidin apu, edes joskus. Mazzarellalle tämä on vaikeaa. Hänen lapsenlapsensa asuvat valtameren takana. Yhteinen aika on aina liian lyhyt.

Illalla pelataan Afrikan tähteä -kirjasta jäin miettimään yhtä kysymystä: Mazzarellalta tilataan artikkeli otsikolla "Mitä toivoisin tienneeni kaksikymmentäviisivuotiaana". Olen pyöritellyt ajatusta mielessäni jo viikon verran. Tähän mennessä keksittyä:

Että sen ajan sileyttä ei saa takaisin. Nauti siitä. Ja käytä silmänympärysvoidetta (sen kyllä tiesin).
Että asiat tapahtuvat kyllä. Kysymykset saavat vastaukset.
Että näinkin vanhana (!) voi innostua. 
Pitkä ja mutkainen tie on omalla tavallaan ihan hyvä, vaikka luulet, että suora olisi parempi.
Että rakkaus vain paranee. Se on mahdollista, vaikka luulet että ei.
Että koirat elävät aina liian vähän aikaa.
Että pölyn määrä maailmassa on vakio mutta kiiltävien hanojen lumo ei haihdu.

--

Kuvan myötä terkut Susalle!

Xinran: Kiinan kadotetut tyttäret

"- Näillä main ei selviydy ilman poikaa. Ei ole ketään polttamassa suitsuketta esi-isien alttarilla. Mutta ei se pelkästään sitä ole. Jos ei ole poikaa, ei saa myöskään ylimääräistä maata. Jos lapset vain syövät eivätkä ansaitse, jos ei ole maata eikä viljaa, silloin voi yhtä hyvin paneutua makuulle ja nääntyä nälkään! Nainen katsoi minua ja lisäsi: - Te kaupunkilaiset saatte ruokaa hallitukselta. Meidän viljakiintiömme lasketaan sen mukaan, kuinka monta henkeä perheessä on. Tyttölapsia ei lasketa. Kun täällä meillä syntyy tyttö, emme saa viranomaisilta yhtään ylimääräistä maata, ja viljelysmaata on niin vähän, että tytöt nääntyvät nälkään joka tapauksessa."
(Xinran: Kiinan kadotetut tyttäret, Atena 2013 - suomennettu englanninkielisestä versiosta Messages from an Unknown Chinese Mother - Stories of Loss and Love. Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta!)

Kiinalainen radiotoimittaja Xinran haluaa antaa äänen kiinalaisille äideille, joiden tyttäriä on kautta historian tapettu, pakahdutettu, jätetty lastenkotien porteille, rautatieasemille ja sairaaloiden oville. Xinran on koonnut yhteen kuulemiaan tarinoita ja näkemiään kohtaloita ja antaa puheenvuoron tyttölasten äideille, jotka tuntevat kipua sydämessään ja jotka haluaisivat sanoa tyttärilleen, jo kuolleille tai uusien, adoptioperheidensä vaalimille, että rakastivat heitä ja että heillä ei ollut muuta vaihtoehtoa.

Kirjan tarinat sekoittuvat mielessäni yhteen, enkä muista enää, mitä kertoikaan Vihreä Mary tai mitä sanoi Odottaja, mutta vaikka kertomukset hämmentyvät yhdeksi keitokseksi, sen pintaan pulpahtelee asioita.  Mieleen jää ikuisiksi ajoiksi muutamia näkyjä, jotka ehkä mieluummin unohtaisi. Kaikki kerrottu ei ole kaunista, eikä Xinran kyllä kaunistele. Todellisuus on niin järkyttävän raadollinen, että itsemurha on Kiinan viidenneksi yleisin kuolinsyy ja että maailmanlaajuisesti poikkeavasti itsemurhia tekevät naiset enemmän kuin miehet. Ei ole helppoa kestää sitä elämää, jota joutuu elämään, siinä yhteiskunnassa, jossa voi jo syntyessään olla hylkiö - sukupuolensa takia.

Tarinat ovat siis karmivia ja tosia ja sydäntä särkeviä, enkä halua vähätellä kenenkään murheita, mutta Xinranin tyyli on minusta myös melko melodramaattinen ja itseään korostava. Melko monta kertaa kirjassa mainitaan naisen oma ura radiotoimittajana ja hänen perustamansa järjestö, joka auttaa vammaisia lapsia Kiinassa ja pyrkii edistämään vuoropuhelua idän ja lännen välillä. Asia menee kuitenkin tyylin edelle. Tämä on kirja, josta jokainen äiti löytää jotain itseään puhuttelevaa, ja äitienpäivän voisi käyttää tämän kirjan äärellä kyynelehtien, vaikka varsinaiseksi lahjakirjaksi tätä ei ehkä kaupoissa nosteta.

--

Myös Hanna ehti tämän jo lukea.

Vauhdikas vappu

Hyvää vapunpäivän iltaa! Kirjastohuoneessa on mahtava meno!

Lastenkirjasuosituksia

Huomenta, muruset.

Päivi kysyi viime viikolla, mitä hän voisi lukea lapsilleen, jotka jo jaksavat kuunnella eivätkä kaipaa kuviakaan koko ajan. Kysyjän perheessä oli jo luettu Ronja Ryövärintytär, Mio, poikani Mio, Onneli ja Anneli, Mestaritontun seikkailut ja Fedja-setä, kissa ja koira, ainakin. Koska en ole kovin tuttu lasten- ja nuortenkirjallisuuden eli tuttavallisesti lanun kanssa, kysyin vihjeitä asiaan perehtyneemmiltä blogisiskoilta sekä oikealta kirjavinkkarilta. Kirjaan tulokset nyt tähän meidänkin perheen tulevaisuuden varalle:

Päivi Alasalmi: Turhamainen aasi, Sinnikäs meripoika (satuja, eivät jatkokertomuksia)

Eoin Colferin lastenkirjat, Legenda Pottu-Mäkisestä jne.

Roald Dahlin lastenkirja, esim. Kuka pelkää noitia?, Ilmarin ihmelääke, Matilda, Iso kiltti jätti ja Taikasormi (6-7-vuotiaista ylöspäin ja riippuen lapsen herkkyydestä, sanoi kirjavinkkari. Joku näitä luokalleen lukenut opettaja oli saanut kodeista terveisiä, että liian jännittävää.)

Michael Ende: Tarina vailla loppua (itse olen lukenut tämän ehkä noin 12-vuotiaana, muistan tosi jännittävänä)

Lin Hallberg: Sinttu-kirjat (kertovat Sinttu-ponista, ovat tosi suosittuja), Eppu-kirjat (myös poni)

Hannu Hirvonen: Tärisevä traktori (Keltanokka-sarjaa, joka on helppolukuinen, osin tavutettu)

Hannele Huovi: Urpo ja Turpo -kirjat, myös Keltanokka-sarjan Suurkontio Tahmapää -kirjat

Sanna Isto: Tinka ja Taika

Anna Janssonin lastendekkarit Emil Wernistä

Tuula Kallioniemi: Karoliina-kirja, Konsta-kirjat

Astrid Lindgren: paljon muitakin lastenromaaneja kuin Ronja ja Mio kuulemma on

Laura ja Ville Lähteenmäki: Salakari-kirjat (ahmimisikäisille, 8-vuotiaasta ylöspäin, näitä olen lukenut itsekin ja ovat tosi kivoja ja sopivan jännittäviäkin, vinkkari sanoi vinkanneensa enimmäkseen 4.-6.-luokkalaisille)

Tittamari Marttisen lastenkirjat, esim. Sara ja Pyry -kirjat ja Taneli Kaneli -kirjat (Keltanokka-sarjaa)

Sinikka ja Tiina Nopola: Risto Räppääjä -kirjat, Heinähattu ja Vilttitossu -kirjat

Paula Noronen: Supermarsu-kirjat

Eppu Nuotio: Kingi-kirjat (koirakirjoja)

Jukka Parkkinen: Karhumäki-kirjat (sopivat ääneen luettaviksi oikein hyvin, sanoi kirjavinkkari), Korppi-kirjat

Timo Parvela: Ella-sarja, Maukka ja Väykkä (jota suositellaan kaikille), myös esim. Isäni on supermies sopii ääneen luettavaksi, sanoi vinkkari

Sari Peltoniemi: Kerppu ja tyttö

Dav Pilkey: Kapteeni Kalsari -kirjat (ainakin eräs yhdeksänvuotias on kuulemma hurahtanut ja vinkkarin mukaan eritoten noin 10-vuotiaat pojat pitävät)

Antoine de Sainte-Exupery: Pikku prinssi

Mila Teräs: Telma-kirjat

Elina Valkealahti: Kadotettu maisema (sopii myös aikuisille)

Myry Voipio: Ylipainoinen yksisarvinen ja muita kertomuksia

Maria Vuorio: Orava ja pääskynen, Nalle vaarallisilla vesillä (saattavat olla enemmän aikuiseen makuun mutta ääneen luettuina voivat olla kivoja lapsille)

Martin Widmark: Lasse-Maijan etsivätoimisto -kirjat

--

Ihana lista! Kiitos kaikille sen tekemisessä auttaneille! Suurin osa kirjoista on itselleni vieraita, joten en mene takuuseen minkään kirjan sopivuudesta juuri kysyjän perheelle, mutta jokainen vanhempi varmasti tuntee lapsensa niin hyvin, että osaa valita juuri oikean teoksen ja jättää valitsematta väärät.

Täydentäisin listaa mielelläni, senkin takia, että meillä on menossa viimeinen Peppi. Mitä ääneen luettavaksi sopivaa sinä tähän lisäisit, lukija siellä? Mikä on toiminut teidän perheessä?

Minna Lindgren: Sivistyksen turha painolasti

 "Miksi istun kotona yöpaidassa lukemassa tietosanakirjaa, sen sijaan että olisin miraakkelioraakkeli, joka valtaistaa ihmiset ymmärtämään asemansa yhteiskunnassa? Saisin asiakkaita. Sellaisia kuin Suomen itsenäisyyden juhlarahasto Sitra, Greater Helsinki Vision ja Valtioneuvoston kanslia, eikä minun tarvitsisi byrokratisoitua konttorissa. Delfoi, Didyman ja Klaraos kuivuisivat visioitteni varjossa filosofian kirpputoreiksi, joilta toki joskus kävisin nappaamassa jotakin vintagekamaa myynninedistämismielessä."
(Minna Lindgren: Sivistyksen turha painolasti, Teos 2011 - kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta!)

Kritiikillä on väliä. Joskus se jää mieleen vuosiksi ja aiheuttaa tällaistakin:

Muistin Matti Mäkelän törkeän "kritiikin" Minna Lindgrenin Sivistyksen turhasta painolastista. Luin sen aikanaan ja ihmettelin kirjoittajan ilkeyttä, kateutta ja tökeryyttä sekä lisäksi kulttuuritoimituksen esimiehen uskallusta päästää mokoma töräys julkaisukynnyksen yli. Koska en ole koskaan lukenut yhtään Matti Mäkelän kirjaa ennakkoluuloisesta syystä että arvelen meidän elävän eri palloilla, ajattelin jo tuolloin, että voisin siis pitää Lindgrenin teoksesta. Tämä kaikki palasi mieleeni, kun Suketuksen blogissa sitä luettiin ja tunnistin itseni osuvasta humanisti vs. muu ihminen -jaottelusta.

Pitkällisen johdantoni jälkeen voinkin myhäillä, että vuoden 2011 arvaukseni osui oikeaan. Sivistyksen turha painolasti on hauska, hulvaton, persoonallinen ja kiinnostava kirja, jossa Minna Lindgren lukee esi-isänsä 1930-luvulla kirjoittamaa tietosanakirjaa, kertoilee ajatuksistaan, perheestään, sukunsa historiasta, nauraa surkeille pyrkimyksilleen ja osoittelee työelämän epäkohtia (Operatiivinen muutos tuo konttoriin aivan uuden toimintakulttuurin... tätähän se on). Kirja etenee aakkosjärjestyksessä Aabenraasta (tanskalainen kaupunki) Öölantiin ja osoittaa, kuinka olemattomiksi muuttuvat tiedon muruset, kun aikaa kuluu. Sivistys on pintaa, sileää ja kuluvaa.

Lindgrenin kirja on samaan aikaan kepeä ja helppo ja kiva sekä hidas, syvällinen ja kaukonäköinen, kuten alun katkelma kertoo. Pidän tästä yhdistelmästä kovasti. Ihaninta ovat sanakirjan lukijan kiteytykset elämästä: Elämän merkitys on y=f(x). Se kelpaa minulle. Tai yöt eivät menisi hukkaan, jos päivät saisivat mennä. Tai: en pelkää mitään niin paljon kuin sitä, että olen jossain toimettomana ilman luettavaa (Kuten näkyy, Lindgren on kadonnut siskoni, vaikka koko hänen sukunsa onkin asunut raitiovaunureitin varrella niin kauan kuin niitä on ollut olemassa ja minun esi-isieni lyhytsääristen jalkojen jäljet katoavat metsänreunaan).

Tällä viikolla Ilselässä on luettu vain hihityttäviä kirjoja Miina Supisesta Minna Lindgreniin, joka on  mielenkuohussa löytäessään Ogun-joen varrelta Abbeokutan ja jonka kirjasta saan tietää, että Wuthering Heights on Viuhuvat ylänteet (!) ja majakasta käytetään myös nimeä leimuloisto. Nautin. Suosittelen.

Miina Supinen: Orvokki Leukaluun urakirja

"Hei! Olen aivan seinästä reväistyn näköinen. Kaljun alkua löytyy, ylipainoa ja perunanenä. Mikä ammatti sopii tällaiselle luuserille? Tykkään koodata.
Martti, Ylivieska
Kiitos viestistäsi, Martti. Huomiotani kiinnittää siitä ilmenevä sairaalloinen kiinnostus omaan ulkomuotoosi. Olet pakkomielteisen ahdistunut fyysisistä attribuuteistasi: käyt läpi olemustasi kohta kohdalta ja löydät korjattavaa joka paikasta. Arvioni mukaan sinulla on vähintään keskivaikea syömishäiriö ja ongelmia kehon kuvan kanssa. Koet itsesi lihavaksi ja perunanenäiseksi. Edellämainituista syistä suosittelen sinulle mallin uraa. Kriittinen asenteesi tarkoittaa, että huolehdit itsestäsi tarkasti."
(Miina Supinen: Orvokki Leukaluun urakirja, WSOY 2013)

Tässä maailmassa on liian paljon ihmisiä, jotka ottavat kaiken vakavasti. Tarvittaisiin enemmän Miina Supisia, suuria humoristeja, joiden tulokulma on sopivasti vähän vinksallaan. En tiedä, mistä tämä Supisen keksimä ammatinvalintapsykologi Orvokki Leukaluu on lähtöisin, mutta voi kun hän vetoaa minuun! Leukaluu vastailee uravalintakysymyksiin niin suvereenisti ja persoonallisesti, että häntä on melkein pakko uskoa. Kevään tuleville ylioppilaille tämä on mainio lahja, vaikka mieluummin nuo pipopäiset kovakallot (määritelmä mukailee Leukaluun käsitystä) aukovatkin rahakuoria kuin kirjoja.

Vitsi siis toimii ja kantaa kaikki 134 sivua. (Mutta sitten kyllä kieltämättä riittää.) Minua hihityttää vieläkin tässä Leukaluuta selaillessani, kun arkkitehdin urasta haaveilevaa Anttia kehotetaan hankkiutumaan suntioksi - eikä siinä työssä tarvitse muistuttaa Notre Damen kellonsoittajaa tai Turun linnan tonttu-ukkoa, mutta kovin uljas ei ulkomuodon kannata olla. Ylimääräisellä kengänpohjallisella luo hyvin ontumisefektin.

Kun elämä on niin ankeaa, että Avarassa luonnossakin näytetään vain puluja ja lokkeja, Miina Supinen auttaa. Ja sitä paitsi keveys on vain harhaa: kirjassa annetaan aika armoton kuva työelämästä, jossa tulostavoitteellinen keskijohto voi pari kertaa vuodessa kiduttaa alaisiaan tiimipäivillä ja luovuuskursseilla. Onneksi omalla työpaikallani on poreamme ja seksikästä lounge-musiikkia - ainakin Orvokin tietojen mukaan. Ehkä löydän ne siitä siivestä, jossa en ole vielä käynyt.

--

Muualla tästä:

Kirjasfääri
Kirjojen keskellä

Top10

Huomenta, siskot siellä jossain. Ja ehkä joku velikin. Oi oi kuulkaa. Sain ihanan kysymyksen: mitkä ovat blogiaikani top10-kirjat? Kiitos Katja, kun laitat minut tämän ihanan haasteen eteen juuri näin Lukuviikon alkaessa. Samoin kuin Katja, minäkin luulen, että huomenna voisin valita toisin. 

Tässä kuitenkin hyvin miesvoittoinen (hämmästyin itsekin) listaukseni:

Margaret Atwood: Herran tarhurit. En malta odottaa, että trilogian viimeinen osa, MadAddam, ilmestyy suomeksi.

Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta. Se on edelleen ehkä kaunein ja viisain kirja, minkä olen koskaan lukenut.

Jonathan Franzen: Vapaus. Vapaus on valtava kirja. Se tyhjentää ja täyttää ja sanoo ihan hirveästi tästä maailmasta.

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina. Päädyin tähän vaikka Pitkän päivän iltakin on upea, koska tässä rakennetaan tarina niin taitavasti, että lukija tuntee itsensä läimäytetyksi lopussa.

Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin. Olen sitä mieltä, että pelkästään tämän kirjan takia Olli Jalosella pitäisi olla patsas ja kansallinen liputuspäivä. Upea kirja, jonka sivuilla asuu suuri viisaus.

Torgny Lindgren: Kimalaisen mettä. Pieni kirja, isoja teemoja, valtavia myyttejä ja häkellyttävää symboliikkaa.

Javier Marías: Rakastumisia. Huumaavan kertojanäänen mukaan on helppo heittäytyä.

Mikko Rimminen: Nenäpäivä. Finlandia-voittaja on upea voimannäyte ja kieli-ilottelua kauneimmillaan. Lisäksi postaukseni kuvassa on rakas nenä.

Eeva Tikka: Hiljainen kesä. Mestarillisen kertojan ääni on hiljainen mutta painokas ja voimakas. Surusta voi selvitä.

Hannu Väisänen: Taivaanvartijat. Koska Hannu Väisänen. <3

Olisipa kiva, jos omat top10-listansa julkaisisivat

jaana

Booksy

Mari A.

Villasukka kirjahyllyssä

ja

Linnea!

Jään odottamaan.

Ja jottei totuus unohtuisi ja ihan jäätäisi näihin levollisiin kirjallisuus- ja kahvihetkitunnelmiin, niin lopussa vielä vilkaisu sunnuntaipäivän jäille. Poikani sai kaksi kalaa! Huomatkaa asiantuntevat otteet ootto-ongen asettelussa. Ilselässä on viime ajat keskitytty tietokirjoihin. Tai ei aivan mutta vähän niin kuin. Palaan pian. Mukavaa viikon alkua!

PS. Kannattaa muuten seurailla Helmet-kirjastojen Tämä kirja muutti elämäni -kampanjaa tällä viikolla. Sieltä voi bongata tuttuja bloggareita! (Itse en ole mukana, mutta odotan kiinnostuneena!)