perjantai 12. joulukuuta 2014

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät







Tätä on odotettu - minä ainakin. Että saan jäsennettyä ajatukseni vuoden F-voittajasta edes jotenkin. Se on vaikeaa. 

Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät (Tammi 2014, kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta!) on oikeasti hieno ja palkintonsa arvoinen teos, jossa on paljon. Valtonen näyttää meille todennäköisen tulevaisuudenkuvan. Se on yhtä aikaa pelottava ja kiehtova.

Valtosen tekstissä on ankaruutta ja suoruutta, joita tarvitaan, kun nähdään enemmän kuin muut. Juuri nyt tapahtuu pelottavia asioita, olemme ihan sen kynnyksellä, että... Juuri nyt, tässä maailmassa, ihmisen tehtävä on olla kuluttaja, ja jos kerran jo nyt jotkut ovat valmiita tatuoittamaan itseensä mainoksia (näin olen kuullut), ehkä on vain hetki siihen, että koko elämänsä voi myydä jättiyhtiölle markkinointimateriaaliksi. Ehkä kukaan meistä ei todellisuudessa tiedä, mitä tekee, ei isä, ei poika, ei äiti, ei työntekijä, ei ostaja, ei piikkilanka-aidan kummallakaan puolella sanojansa teroitteleva. Ja kuitenkin: me olemme kaikki samanlaisia. Teemme kaikki samaa, vain käänteisistä syistä.

Erityisen raikasta kirjassa on se, miten Valtonen näkee Suomen ja teoksen alussa varsinkin yliopistomaailmamme ulkoapäin. Kirjassa on senpäiväistä ravistelua, että luulisi jonkun heräävän. On aina tärkeintä keskustella, mutta viekö keskustelu kyseenalaistamiseen tai suorastaan (hui) muutokseen? Keskustelu ja sen ongelmat nousevat yhdeksi toistuvista teemoista kirjassa. Onko sekään keskustelua, että jokaisella on mielipide, joka hänellä on myös oikeus sanoa, koska jokainen näkökulma on arvokas? Harvemmin. Pitäisikö joskus jopa keskustella karjumalla? Osaako kukaan kuunnella? Tiedämmekö yhtään, mitä teemme?

Kirjassa ollaan vasta menneessä ja kohta tulevassa, ja ajankuvat ovat yhtä uskottavia molemmissa. Siinä luodaan maailmanlopun tunnelmaa - siis ainakin jonkun maailman - hyvin elävästi, kun kaskaat sirittävät ja helle paahtaa. Jotain pahaa täytyy olla tapahtumassa. Lisäksi kirjan tarina yllättää. Lukija kampitetaan. Polviin sattuu vieläkin. Ihan kirjan loppupuolella tulee vielä iso sivallus ja syy ymmärtää entistä paremmin, miksi. Joskus asiat vain menevät epäreilusti, ja se on käsittämätöntä, raivostuttavan turhauttavaa.

Vaikka kirja on sekä aiheiltaan - esim. teknologia, sen valta ja siitä riippuvuus, maailmankuvien törmääminen, aikuiseksi kasvaminen, Suomi ja suomalaisuus, tutkimuksen etiikka, maailman tila - että kooltaan iso, sitä ei kannata säikähtää, koska jokainen sivu on perusteltu. En kaivannut tiivistystä enkä pikakelausta, pääsin todella intensiivisesti sisälle eri kertojien maailmaan ja jossain sivulla 522 aivan leijuin. Amerikanjuutalainen Joe on hahmona - isänä, tutkijana, taitavasti rakennettuna henkilönä - jopa kiinnostavampi kuin poikansa Samuel, vaikka pojan luisumista laudaturien ylioppilaasta anarkistiksi kuvataankin kliseiset syyt hyvin perustellen ja avaten.

Taitavaa ja selkeää on myös henkilöiden kuvailu: tiedän, miltä Alinasta tuntuu, kun hän yhtäkkiä tuntee itsensä tarkkarajaiseksi ja kokonaiseksi, ja muistan kyllä, millainen on nuoruus, jolle kaiken piti olla siivekästä ja veristä, ja sen päivän kun tajusin ajattelevani niin kuin kaikki: että tällainen maailma oli, se piti vain hyväksyä. Se hetki, kun kirja määrittelee minulle jotain itsessäni, on aina yhtä sykähdyttävä, ja sukupolvikokemuksenakin He eivät tiedä mitä tekevät toimi minulle täydellisesti.

Kun olin lukemisessa suunnilleen puolivälissä, Hesarin Jukka Petäjä nimesi Valtosen teoksen suureksi aikalaisromaaniksi. Sanat osuvat oikeaan. Ilman tätä kirjaa oltaisiin paljoa vailla.

--

Edellisetkin Valtosen vaikuttivat: Siipien kantamista tässä, Vesiseinästä tässä. Huimaa kirjallista kehitystä koko ajan.

He eivät tiedä mitä tekevät ei ainakaan pikaisesti guuglattuna ole kovin blogattu teos, mutta ainakin Kulttuuri kukoistaa on sitä ruotinut. Sieltä voikin lukea yksityiskohtaisempaa selostusta.

maanantai 8. joulukuuta 2014

Vinkki: Soiva joululaulukirja koko perheelle

Tämän adventtiajan hittituote Ilselässä on ollut Tammen Soiva joululaulukirja (2014, toimittaneet Leena Järvenpää ja Sanna Uimonen) koko perheelle. Se sisältää "30 kauneinta joululaulua" nuotteineen, joten näppärämpi emäntä lurittelisi itse mukana vaikkapa nokkahuiluin, me täällä tyydymme hyräilemään tai välillä jopa laulamaan sydämiemme kyllyydestä.

Mukana on sekä riehakasta tonttuosastoa (Sinivuorten yö) että nyyhkyklassikkoja (vastuuttomasti sekä Sylvian joululaulu että Varpunen jouluaamuna), ja näiden lisäksi aika monta aiemmin meille tuntematonta laulua, joista uudeksi suosikiksi on muodostunut ruotsalainen kansanlaulu, Leipuri Pulla, jota tuossa yläkuvassakin taikinan teon ohessa hoilailemme.

Teoksen mukavat kuvat ovat Terese Bastin käsialaa, ja säestykset hoitaa Vilhelmiina Luokkanen. Äänentoisto varmaankin pyrkii parhaaseen mahdolliseen, mutta kyllä soundi on aika kellariloukkomainen. Ei kirjalta varmaan juuri muuta voi odottaakaan, mutta voi pojat, kuinka ketterästi pikkuleipuri käytteleekään laitetta! Ei tarvita äitiä enää.

Erityisen hienoa on, että kirjan paristot pystyy vaihtamaan. Kyseessä ei siis ole kertakäyttötuote, kuten monet musiikkia sisältävät kirjat tuntuvat olevan.

Ja mitä syntyi leipuri Pullalla poikineen? Pipareita, joista tuli itsenäisyyspäiväillallisen jälkiruokaa.

perjantai 5. joulukuuta 2014

Kati Tervo: Sukupuu


Kati Tervon Sukupuu (WSOY 2014, kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta!) on ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja. Tervo on aiemmin ollut tunnettu omaa elämäänsä avaavista kirjoista, jotka ovat olleet minusta varsin kivoja (linkki tässä), ja kun kuulin, että nyt tulossa olisi jotain fiktiivistä, innostuin kovin. Helsingin kirjamessuilla olisin halunnut päästä kuulemaan Kati Tervon haastattelua, mutta toisin kävi.

Sukupuu ei ole mitaltaan iso eikä sivumäärältään kovin painava, eikä sen sisältökään maailmoja mullista - kerrotaan erään perheen ja suvun tarina muutaman naisen silmin - mutta Tervo kirjoittaa niin napakasti ja tarkasti, että kirjan lukeminen on oikeasti ilo. Pidän Tervon kerronnan nopeista käänteistä ja selittelemättömyydestä: asiat pistetään napakoihin paketteihin turhia vatuloimatta.

Kati Tervo tunnetaan myös Yhteishyvän kolumnistina, ja tavallaan hänen kaunokirjallisessa tyylissään on siis samanlaista, hauskaakin lakonisuutta - jopa samaan tyyliin kuin puolisolla? Tämä ei ole moite vaan kehu, ja vaikka asia ei enää liity kirjaan, on hauska miettiä, miten Tervon pariskunta toisilleen lämpimästi aamukahvin ääressä naljailee.

Näkökulma vaihtelee, samoin tekevät kielen sävy ja muoto, ja jälkimmäisessä Tervo pääsee näyttämään kielitajunsa oikein tosissaan. Alun kertoja on pikkutyttö, ja lauseet ovat oikealla tavalla yksinkertaisia. Tytön pelko siitä, miten isoäiti on muuttunut hänen silmissään sudeksi, on kuvattu aidosti ja sydämeenkäyvästi. Lisäksi ihailin mm. sitä, miten Tervo ilmaisee monessa kohtaa paljon vähillä sanoin, vaikkapa näin: Se kesä oli yksi heleä päivä.

Myös Kirjainten virran Hanna piti kirjasta kovin. Hänen hyvin kirjaa avaavat sanansa täällä.

--

Tarkkaavainen ehkä huomaa, että kuva on Tampereen tuomiokirkosta, jonka seppelettä kantavia poikia kuvaavat freskot ovat Hugo Simbergin maalaamat. Minulla ei ollut (tarpeeksi hyvää) kuvaa näistä pojista, joista yhden tarinaa Sukupuu pienesti mutta kiinnostavasti raottaa, mutta kirkon muut koristemaalaukset on Wikipedian mukaan tehnyt Carl Slotte.

--

Äskeinen blogihiljaisuus ei ole mitään vakavaa, töitä ja kuntoilua vain. Olen silti lukenut. Aion järkyttää koko maailmaa kehumalla erään hyvin arvostetun mutta vaikeana pidetyn klassikon maasta taivaisiin. Kunhan saan sen loppuun.

sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Satu Taskinen: Katedraali



Bloggauskynnys. Rimakauhu. Loppuneet sanat. Kaikkea tätä, mutta silti on pakko sanoa: Satu Taskisen Katedraali (Teos, 2014) on ihan järkyttävän hieno kirja.

Tiesin, että se olisi. Tiesin siitä asti, kun luin Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon pokanneen Täydellisen paistin, että se olisi. Taskinen tekee kielelle saman, mitä raaka-aineille tehdään tähtiravintoloiden keittiöissä, ennen kuin ne asetellaan lautasille ja nostetaan asiakkaiden eteen.

Tuloksena on täydellinen elämys. Lautanen on lämmin, kuuma suorastaan, jokainen kastikepisara on aseteltu sille kuuluvalle, oikealle paikalle, suussa yhdistyvät rapea ja pehmeä, hapokkuus kohtaa suolan, makeus yllättää. Kun lautanen on tyhjä, on kokenut kaiken. Haluttaa aloittaa uudelleen alusta. Puhun kirjasta. Oikeasti puhun kirjasta, jolla ei ole mitään tekemistä ruoan kanssa, mutta tavallaan sivupolku sopii Katedraaliin.

Katedraalissa on kyse perheestä, josta huomioita tekee tytär Tea, aikuinen, siis keski-ikäinen tai vanhempi nainen. On kyse ihmisestä, joka on kadottanut pinsettinsä ja paljon muutakin: hän kerää tavaraa, elää helposti kaatuvien kasojen keskellä. Elämän kaaokseen ei tule järjestystä, kaikki tempoilu on turhaa - ja näyttää siltä, että siitä olemassaolossa on kysymys. Ei tästä elämästä valmista tule, niin kuin ei satoja vuosia rakenteilla olleesta katedraalistakaan.

Oma Katedraalini on täynnä muistiinpanolappusia. Liki jokaisella sivulla on ajatus tai lause, jota haluan maistella vielä uudestaan. Tavaroihinsa katoavan Tean mieli liikkuu kiintoisiin suuntiin: läsnä ovat yhtä aikaa menneet asiat ja tämän hetken toiminta. Sama huojunta näkyy kerronnan kerroksellisuudessa. Taskisen Tea on välillä minä, välillä kerronta vaihtuu nollapersoonaiseksi, taso muuttuu vaivihkaa yleisemmäksi: Hän raahaa, me raahaamme yhdessä. Kyllä, kassi on painava, on juuri ja juuri jaksanut kävellä raitiovaunulta  tähän ovelle.

Keskiössä ovat perhesuhteet ja omien läheisten asemat perheessä, paikat, joita Tea toistelee ikäjärjestyksen mukaisesti. Oliko rakkautta, miksi äidin kanssa on teitittelyvälit, mies lähti mutta poika jäi, se ainakin on hyvä. Taskinen on taitava kuvaamaan ihmisten välistä kommunikaatiota, sen aukkoja ja tulkintoja, ja Tean mielenliikkeiden seurailu on hirveän kiinnostavaa: ihminen tarvitsee sanojen piirtämää karttaa, ui aikeissaan ja muistaa kipeästi ajan, jolloin hyvään oloon riitti korkeat korot ja nylonsukat. Arjessa on huumoria ja oudossa naisessa jotain tuttua ja tunnistettavaakin - ihanaa, olla tässä, istua tässä, ei kuvitella, vaan oikeasti olla ja - voiko oikeasti samastua lintujen touhukkuuteen? Kyllä, Tea, voi.

Katedraali on monenlaisten ihmiselämässä turhien pyrintöjen symboli, ja minulle Katedraali on osoitus siitä, että kaikkea oikeasti ei ole vielä keksitty: kieli ja kirjallisuus pyrkivät uuteen. Taskinen näyttää suuntaa.

maanantai 3. marraskuuta 2014

Talvessa on valo



Talvessakin on valo. On siinä. Myös marraskuussa on, on oltava.

Oikeasti kuvien lumet ja ne seuraavatkin ovat jo sulaneet. Ehkä seuraavat pysyvät. Silti: Ei muuta kuin ulos. Puolessa tunnissa silmä tottuu pussipimeäänkin.

Silloin kun olen sisällä enkä tee muuta, luen järkyttävän upeaa kirjaa. Siitä lisää tällä viikolla.

torstai 30. lokakuuta 2014

Riina Katajavuori: Wenla Männistö











Syyslomani kohokohtakirja oli Riina Katajavuoren Wenla Männistö (Tammi 2014, arvostelukappaleesta kiitos kustantajalle!). Aloitin sen jo kertaalleen aiemmin syksyllä, mutta jotain tuli väliin. Epäilin vähän koko ideaa, koska Seitsemän veljestä on minulle hyvin rakas ja tärkeä teos, jonka olen lukenut aika monesti. Epäilin turhaan. Seitsemän veljeksen tarinan voi tuoda nykypäivään, näkökulman voi muuttaa naisten näkökulmaksi.

Myös kirjailija itse epäili. Katajavuori kertoi Bonnierin bloggaajabrunssilla, kuinka Wenla Männistö vaati monen vuoden kypsyttelyn siitä hetkestä, kun kustantaja ehdotti kirjan tekemistä, tähän syksyyn, kun kirja lopulta ilmestyi. Hän myös totesi, että teoksen lähtökohta todellakin oli naisnäkökulma Seitsemään veljekseen ja erityisesti Wenla Männistön kiehtova hahmo: millainen on se nykyajan nuori nainen, jonka koko veljessarja, ehkä yhtä lukuun ottamatta, haluaa? Kirjailija sanoi, että teoksen kirjoittaminen ei ehkä olisi onnistunut nuorempana, koska kirjassa käsitellään joitakin teemoja hyvinkin suorasukaisesti. Myös Wenlan kadonneen isän tarinan tausta tai lähinnä tarinan synty paljastui bloggaajabrunssilla: voiko ihminen, oikeasti, tehdä nautintonsa vuoksi mitä tahansa? Katajavuori oli lukenut Michel Houellebecqiä ja jäänyt pohtimaan tätä.

Rohkeaa ja uskaliasta: Riina Katajavuori tarttuu järkäleeseen, tuo sen nykyaikaan ja pompottelee ajatuksia. Wenla Männistö on hauska kokeilu, suorastaan iloleikki. Kättä lyövät kansalliskirjailija Aleksis Kivi ja nykysuomalainen sananero Mikko Rimminen, johon teoksessa humoristisesti viitataankin: pojille tarjotaan työtä, jota he eivät halua vastaanottaa. Muutenkin kirjan dialogi - jota koko kerronta on - on suorastaan rimmismäisen letkeää. "Nykynuori! Mene ruumiilliseen työhön!" huutaa Rauno Kolistin.

Äitiyden kuvaajana Katajavuori on kurkkuakuristavan tarkkanäköinen: kirjassa maalataan poikien kasvua miehiksi kuolleen Alli Jukolan silmin ja niin läheltä nähden, että lukija pelkää ja tietää katsovansa tulevaisuuteen. Ihan pian kaakaoviiksistä tulee oikeita: se pitäisi muistaa joka kerta kun lastaan halaa. Että tämä pehmeä kakkupulla katoaa käsistäni ja niin on määrä. Nyt on tämä pikkupoika-aika, yksinkertainen, koska mikään ei ole selväpiirteisempää kuin pienet pojat, kokonaiset ja omavaltaiset.

Pidin myös tavasta, jolla Katajavuoren käsissä Seunalan Anskusta tulee meidän aikamme näkijänainen, runollinen tyttö, jonka ahdistuneita ajatuspötköjä ei saa katkottua edes viidakkoveitsellä. Nuoruus ei ole helppoa, mutta siinä on myös kauneutta, jonka Alli muistaa: Jotain uutuuden iloa, rajatonta riemua, aurinko paistoi kevätviileydessä ja ihan koko maailma oli auki ja mahdollinen ja pullollaan. Aamulla ei voinut tietää, rakastuisiko tänään, kuka kulman takaa hymyilisi vastaan.

Wenla Männistö on veikeä kirja. Siinä on tummuutta kepeyden alla, isoja kysymyksiä ja riehakasta riemua. Pidin kovasti!

--

En tavallisesti kuvita kirjajuttujani kirjailijoiden kuvilla, mutta kun tuo Katajavuori on niin kaunis.

tiistai 28. lokakuuta 2014

Messuterveiset!

Sen sanon: elämä on juhla. Painokkaasti: on yhtä juhlaa olla jotenkin niin kuin omiensa joukossa, ystävien kanssa, ihailemiensa sanan mestareiden yleisönä, hyvän ruoankin äärellä. Arki voisi tuntua harmaalta, ja kieltmättä vähän tuntuikin äsken, mutta sitten aloin selata kirjamessukuvia ja valostuin.

Olin messuilla perjantain ja lauantain, kuten suunnitelmani olikin. Sain ilokseni sisäänpääsyyn oikeuttavan bloggaripassin ja pääsin nauttimaan kirjamenosta myös Bonnierin kutsumana brunssille, jolla mm. yläkuvan Paolo Giordano kertoi uutuuskirjastaan. Mies vaikutti miellyttävältä, ja kirjailijahaastattelut hoitanut Ella Kanninen oli aivan valloittava. Italia messujen teemamaana näkyi muutenkin, alla italialaisten taidekirjojen maailmasta ja taiteilijapariskunnista kertoo viehättävä Elena Del Drago.


Yläpuolella taas Oriana Fallaci - nainen ristitulessa -elämäkerran kirjoittanut Cristina de Stefani avaa meille, lounasseuralleen, teoksen syntyvaiheita. Lukulampulle kiitos järjestelyistä!

Kovia kotimaisiakin sain kuunnella: Jari Tervo kertoi uutukaisestaan Revontultentiestä, joka jatkaa Esikoisen tarinaa. Kirja odottaa jo hyllyssä, ja toki aion lukeakin sen - samoin kuin monet muut syksyn uutuuksista. Kauempaa ihailin mm. alakuvan Hannu Salamaa, mutta aikani ei riittänyt pysähtymään. Messuilla pitäisi voida monistaa itsensä, mutta onneksi Yle Areena auttaa: täällä voi käydä kuuntelemassa haastatteluja ja aistimassa tunnelmaa.

Myös nuoremman polven kirjoittajia sain nähdä: tässä Essi Kummu ja Laura Lähteenmäki haastattelussa. Olen haistellut, että Essi Kummun Lasteni tarina voisi olla minua kiinnostava kirja, ja Lähteenmäen Ikkunat yöhön teki suuren vaikutuksen keväällä.


Iloinen yllätys oli nähdä Markus Nummi Riikka Pulkkisen kanssa kertomassa esikoiskirja-ajoistaan. Nummi on ollut pitkäaikainen suosikkini, ja mies vaikutti hyvin sympaattiselta ja humoristiseltakin. Kunpa häneltä tulisi pian lisää luettavaa!

Aina yhtä humoristinen ja viehättävä on myös parrakas tähtitieteilijä, Esko Valtaoja, jonka kolumnikokoelma Ensimmäinen koira kuussa ilahduttanee minua, jos joulupukki kuulee toiveeni. Itse asiassa messujen jälkeen pääsin jo Valtaojan innoittamana tähtiretkelle: niska vinossa mykistyin, kun tajusin näkeväni Linnunradan ja jopa naapurigalaksin! Huimaa.

Hirmuisen sympaattinen ja hauska tunnelma oli myös Päätalo-paneelissa, jossa neljä Kalleen hurahtanutta lukijaa hehkutti kokemustaan. Toinen oikealta on ystäväni ja Kirjavan kammarin bloggaaja Karoliina Timonen, joka Iijoki-kimppaluvun aloittajana on vastuussa mm. siitä, että minäkin vaeltelin Kallioniemessä viime kesänä.

Bloggaajia tapasi muuallakin: Boknäs oli ystävällisesti järjestänyt osastolleen päivystyssohvan, jolle minäkin hetkeksi istahdin jalkojani lepuuttamaan. Olisin mielelläni antanut kirjavinkkejäkin kaikille sellaisia toivoville, mutta ehkä pelottava olemukseni karkotti kyselijät? :)

Elämä on siis juhla, ja maljojen kohottelu kuuluu juhlissa asiaan. Sille oli monia hyviä syitä: ystävät, olevat ja tulevat kirjat, yhteiset rakkaudet, sanojen voima.

Kun saa herkutella vähän muullakin, arjen ruisleipä maistuu taas. Kiitos!

keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Pirkko Saisio: Signaali


Pirkko Saision Signaali (Siltala, 2014 - kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta!) ilmoittaa olevansa mitään kirjallisuudenlajia edustamaton hortoilija ja kummallinen kirjallinen otus. Kumpikin määritelmä on yhtä osuva. Yhtä lailla Signaali on elämäkerrallinen mutta kronologiaa karttava ja erittäin kaunokirjallinen muistelo - ja jo määritelmäni kertonee, että ainakin tämä lukija viihtyi teoksen parissa erittäin hyvin. Saisio tarinoi, vaihtaa suuntaa, pakittaa ja kääntyykin eri suuntaan, kysyy itsekin: mitähän varten minä tällaisia kirjoitan?

Signaali on siis aika erikoinen kirja. Sen kirjoittaja tulee lukijan lähelle, on lämmin ja tunnistettava, haluaa näyttää valokuvissa itseään laihemmalta ja nuoremmalta eikä ehkä kovin vanhalta ja syrjäytyneeltä. Tämä heti kirjan alkupuolella oleva valokuviin liittyvä kohta vetäisee lukijan syliinsä: Saisio, jota voisi luulla älyllään pelottavaksi akateemikoksi, on inhimillinen, hauska, huumorintajuinen ja hyvin, hyvin herkullisella tavalla itseironinen.

Kirjoittaja analysoi itseään ja omia ominaisuuksiaan, sanoo suoraan vierastavansa kaikkia ja kaikkea mennessään uuteen ympäristöön, argumentoivansa kaikkia ja kaikkea vastaan, etsivänsä ja sitten tuomitsevansa turhamaisuuden, tyhjänpäiväisyyden ja pinnallisuuden, hakevansa syitä olla eri mieltä. Ja sitten kun hän on tehnyt tämän kaiken, hän alkaakin pitää ihmisistä. Tämä kuvailu saa sydämeni läikkymään.

Läikyntää ja aaltoilua, jopa loiskuntaa, saavat aikaan myös Saision kuvailut, joista romanttisimmat jotenkin nyt vain osuivat minuun.

Sataa, ei ole mitään niin ihanaa kuin alkukesän sade, joka sekoittuu menneiden tanssiaisten ääniin.

ja

Julmin kuukausista on heinäkuu.
Heinäkuun päivät soljuvat sormien välistä kuin himmeät helmet, niitä on päivä päivältä vähemmän ja vähemmän.
Ja heinäkuun valo on puhkikulunut ja litteä.

Heinäkuun kuvailu jatkuu, kertoo, miten heinäkuu on kaatumaisillaan elokuuhun, ja sitten yhtäkkiä ollaan Kaskisissa ja soitetaan poliisille. Mahtavaa!

Minulla on Signaalissa kaksi lempikohtaa: Toinen on Saision kertoma anekdootti Euroopan yleisradioliiton koulutuspäiviltä, joilla oli katsottu vartti kunkin maan edellisvuoden katsotuimmasta tv-ohjelmasta. Muualla esimerkiksi pelattiin jalkapalloa. Suomessa käteltiin presidenttiä.

Toinen lempikohtani on Kaksoisolento-nimetty novellihko, jossa leikitään toisin valitsemisen ajatuksella. Millaisen elämän olisi voinut elää? Onko jossain (missä?) ihmisen (minunkin?) kaksoisolento(ni), se, joka kääntyikin risteyksessä eri tielle? Jo tämän ajatusleikin takia Signaali kannattaa lukea.

maanantai 20. lokakuuta 2014

Sirpa Kähkönen: Graniittimies


Joidenkin kirjojen lukeminen pakahduttaa ihmisen.


Voi! Voi nuorten ihmisten uskoa parempaan maailmaan, voi sinisilmäisyyttä, voi totista toivoa, voi...




Ja voi häntä, joka kaiken laittaa sanoiksi!
Sirpa Kähkönen, voi Sirpa Kähkönen, eturivin kirjailija kaikin tavoin.


Nyt: järki käteen ja huokailu seis. Sirpa Kähkösen Graniittimies (Otava 2014) tekee eläväksi tarinan, jollaisesta olen kuullut: meidänkin kylältä joku, joskus yritti lähteä rajan taakse itään, jossa piti olla tarjolla parempaa elämää. Ei ollut, eikä ole Kähkösen henkilöillekään, Klara ja Ilja Tuomelle. He hiihtävät rajan yli, käsissään äitien neulomat kintaat, repuissaan lyijykyniä ja vihkot, paremmat vaatteet, pala saippuaa, hattaraiset päät täynnä haaveita paremmasta, kuvitelmia maailmasta, jossa ei puhuttaisi rahasta eikä surusta vaan aina vain ilosta.


Todellisuus on kuitenkin toisenlainen: vähittäin rapautuvan viattomuuden vuodet näyttävät todeksi sen, mistä lukija on kuullut. Kellareissa asuu lapsia, kotietsinnöissä tongitaan jokainen nurkka, jonnekin Klaran sisälle katoaa se, mitä oli: Missä oli se tyttö, joka asettui kuvaajan eteen kaulakkain parhaan toverinsa kanssa, missä toverittaret, käädyt, ketjut, helminauhat, sormikiharat, kirjokaulukset, verkahameet, nappaskengät, käsilaukut, keikkuva käynti kuin västäräkillä?


Mitä on elämä? Työtä, raatamista, riepuja, jotka on parempi polttaa kuin enää pestä, kuhinaa vaatteiden saumoissa, nälkäisen eläimen katseita - mutta myös pyöriviä aurinkoja, senkin näkemistä, että yhteen liittyy rakkautta, hyviä, tarmokkaita ihmisiä, joilla on sama tavoite, ainakin hetkittäin.


Graniittimies on jaettu kahteen osaan: ensimmäisen kertoo, kirjoittaa Klara Tuomi, toisessa ääneen pääsevät muutkin, seuraavakin sukupolvi, vainottujen, kidutettujen tai valtaapitävien puoli, miten milloinkin. Kronologia hajoaa kaaokseksi, kohtalot keräävät kierroksia,  valittu runoilija oli väärä, niin väärä, lukijaa hengästytetään, tarinoita juoksutetaan silmien edessä, näin kävi, ja näinkin, ja kellareissa on vieläkin lapsia, eikä ihminen koskaan muutu tämän paremmaksi: kenen on syytä nälkä, suomalaisten, saksalaisten, ranskalaisten, isänmaan vihollisten, tuossa on kopissa, hakkaa, hakkaa.


Ei tämä ole lohdutonta. Tämä on kirjallisuutta. Ja samalla tavalla kuin valokuvaus on valon kuvausta, ei pimeän, kirjallisuuskin näyttää, osoittaa, miten oli ja miten on. Lukija saa tietää, miten voi elää ilman iloa ja toivoa. Järkyttävän hieno romaani.

lauantai 18. lokakuuta 2014

Kirjamessuajatuksia




Kuvassa on lumpeita ja yksi kesän ihmeistä, mutta siitä tulee mieleen jotain ihan muuta. Että on hirveästi kaikkea eikä tiedä, minne silmänsä panisi, on tuhat paikkaa minne mennä, sata tapahtumaa, jotka haluttaisi nähdä, kymmeniä ihmisiä, joita haluttaisi katsoa tai halata tai kaukaa ihailla, vähän riippuu. Ei tiedä, mihin voisi pysähtyä, mitä reittiä soutaa, mihin aironsa asettaa, kun on niin paljon kaikkea.

Niin, en puhu lumpeista.

Puhun kirjamessuista, joille menen taas bloggaajapassin kanssa. Aika mahtavaa. Raportoin tunnelmia suoraan Ilselän fb-sivulle, joten jos et ole vielä tykkääjä, nyt voisit alkaa sellaiseksi ja päästä lähes reaaliaikaisesti näkemään samoja asioita, joita minäkin näen.

Tietysti olen tehnyt aika paljon suunnitelmia. En luultavasti toteuta puoliakaan niistä, mutta messutärppejä toivovat, aikanne on koittanut.

Olen itse kirjamessuilla perjantain ja lauantain, ja koska jo tämä aiheuttaa ähkyä, en ole edes katsonut muiden päivien ohjelmaa. (Paitsi suluissa sen verran, että suosikkimieheni Juha Itkonen ja Olli Jalonen esiintyvät vasta sunnuntaina.)

Perjantai

Klo 11
Eino Leino -lava:
Helsingin Sanomien Teema-lehden kirjallisuuden erikoisnumero - mistä kirjoista on tänä syksynä puhuttu?

Samaan aikaan klo 11 Katri Vala -lavalla:
Italiainen esikoiskirjailija Raffaella Silvestri - kiinnostaa Italian sekä teemojensa - rohkeus, menetetyt mahdollisuudet, kasvaminen, suomalais-italainen ystävyys - takia.

Klo 12
Katri Vala:
Merete Mazzarella pohtii, mikä on ihminen. Voiko tästä olla kiinnostumatta?

Myös klo 12!
Kullervo-lava:
Päätalo-keskustelu, jossa mukana ystäväni Karoliina Timonen ja kolme muuta raskaan sarjan Päätalo-fania.

Klo 12.30
Takauma:
Tommi Hoikkalan Apina pulpetissa - mitä koulussa tapahtuu. Sen haluaisin tietää.

Klo 15, pahoja ongelmia:

Kirjakahvila:
Aulikki Oksasen runoja! Vuokko Hovatta laulaa!

Samaan aikaan klo 15
Aleksis Kivi:
Pirkko Saisio! Pirkko Saisio!!!!

ja edelleen klo 15
Katri Vala:
Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeetat, Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkittu! 

ja

klo 15.30
Kirjakahvila:
Esko Valtaoja, taas, lempibongattavani messuilla viimevuotiseen tapaan, esittelisi Ensimmäinen koira kuussa -kirjaansa, johon on koottu miehen kolumneja.

Klo 16 jatkuvat vaikeudet. Pitäisi olla monessa paikassa yhtä aikaa.

Mika Waltari
Tuula-Liina Varis: Naisen paras ystävä -kirja kiinnostaa minua kovasti, vaikka en ole vielä ehtinyt lukea sitä. Olen ihaillut todella paljon Variksen muita teoksia, joten olisi kiinnostavaa kuulla kirjailijan puhuvan tästä uutukaisesta. Lisäksi haastattelijana on piispa Irja Askola.

Klo 16.30
Mika Waltari: Kati Tervo: Sukupuu - Kirjainten virran Hanna kehui tätä hiljakkoin, ja olen ollut lukuaikeissa muutenkin. Tervon aiempi tuotanto on ihastuttanut minua kovin!

Klo 16.30
Kirjakahvila:
Henrik Fexeus: Valtapeli. Minua kiinnostaisi tämä, Fexeus on tutkinut mm. vallan nonverbaalisia merkkejä ym. Kiehtovaa!

Mutta olen samaan aikaan päivystämässä bloggaajien pisteellä Boknäsin osastolla 6g85, tule moikkaamaan! Toivon pääseväni ehkä antamaan kirjavinkkejä mahdollisimman monelle lukijalle. Voit myös tulla juttelemaan tai kyselemään kirjabloggaamisesta yleensä, koska paikalla samaan aikaan kanssani on myös todellinen asiantuntija, Kirjablogikirjan kirjoittajista toinen eli Katja Jalkanen Lumiomena-blogista.

Klo 19
Katri Vala: Jos olisin messuilla vielä tähän aikaan - en tiedä, olenko, mutta ohjelma vie mehut vähemmälläkin, eli ehkä jätän lumpeet ja keskityn välillä kulinaarisiin iloihin -, haluaisin kuulla ja nähdä Essi Kummun, Lilly Korpiolan ja Laura Lähteenmäen äitiysaiheisen keskustelun. Lähteenmäen Ikkunat yöhön oli minusta yksi alkuvuoden kiinnostavimpia kirjoja.

Lauantai

Klo 11
Katri Vala:
Satu Taskinen: rakastin Täydellistä paistia, joten Taskisen jo kehuja saanut Katedraali kiinnostaa. Aion hankkia sen omaan hyllyyni, ja ehdottomasti haluan kuulla Taskisen puhuvan kirjastaan.

Klo 11.30
Takauma:
Aila Meriluoto 90v. Vain villien hevosten korskea lauma estää pääsyni tänne, missä Satu Koskimies ja ja Saila Susiluoto keskustelevat runoilijan tuotannosta.

Klo 12.30
Wine Corner:
Italialaisten taidekirjojen kiehtova maailma - alkoi juuri kiehtoa.

Klo 14
Aleksis Kivi
Esikoiskirjoistaan ja niihin liittyvistä aiheista keskustelemassa "eturivin suomalaisia kirjailijoita". Kiinnostaa!

Klo 14.30
Katri Vala:
Piispa Voitto Huotari haastattelee Sirpa Kähköstä, jonka Graniittimies on syksyn parhaita kirjoja. Ai miten niin? Tiedän, koska luen sitä juuri nyt. Must-see.

Klo 15-16
Olen lukulamppulaisten kanssa lounaalla tapaamassa Cristina de Stefanoa, jonka kirjoittama Oriana Fallaci -elämäkerta Nainen ristitulessa on minulla lukuvuorossa ihan kohta ja josta enemmän täällä.

Mutta jos en olisi, olisin katsomassa klo 15 Aleksis Kivi -lavan luona katsomassa, miten Jukka Petäjä haastattelee huippupoliitikkoja ja selvittää, millaisia he ovat lukijoina.

Klo 17.30
Aleksis Kivi
Juhana Torkin Tarinan valta on kiinnostanut minua niin paljon, että ostin sen heti ilmestyttyään omaan hyllyyni. Lukemisen asteelle en ole vielä ehtinyt, mutta jospa kirjoittajan näkeminen vauhdittaisi asiaa. Samassa haastattelussa myös Mikael Pentikäinen ja Luottamus.

Samaan aikaan Kirjakahvilassa Hannu Hautala, suomalaisen luontovalokuvauksen grand old man, esittelee Metsän poika -kirjaansa, johon on valittu kuva uran joka vuodelta.

Ja vielä: edelleen klo 17.30 Katri Vala
Piispa Juha Pihkala haastattelee Pauliina Rauhalaa, jonka Taivaslaulu oli viime vuoden puhutuimpia kirjoja.


Näyttäisi siis siltä, että rouva Ilselä on vähän pulassa. Palannen kotiin lumpeita syli täynnä ja kassit järvivedestä painavina, ihan turpeana kaikesta, mutta viimevuotisen kokemuksen perusteella väitän, että parempaa ei ole. Ihana lähteä. Airot on jo pakattu.