torstai 30. lokakuuta 2014

Riina Katajavuori: Wenla Männistö











Syyslomani kohokohtakirja oli Riina Katajavuoren Wenla Männistö (Tammi 2014, arvostelukappaleesta kiitos kustantajalle!). Aloitin sen jo kertaalleen aiemmin syksyllä, mutta jotain tuli väliin. Epäilin vähän koko ideaa, koska Seitsemän veljestä on minulle hyvin rakas ja tärkeä teos, jonka olen lukenut aika monesti. Epäilin turhaan. Seitsemän veljeksen tarinan voi tuoda nykypäivään, näkökulman voi muuttaa naisten näkökulmaksi.

Myös kirjailija itse epäili. Katajavuori kertoi Bonnierin bloggaajabrunssilla, kuinka Wenla Männistö vaati monen vuoden kypsyttelyn siitä hetkestä, kun kustantaja ehdotti kirjan tekemistä, tähän syksyyn, kun kirja lopulta ilmestyi. Hän myös totesi, että teoksen lähtökohta todellakin oli naisnäkökulma Seitsemään veljekseen ja erityisesti Wenla Männistön kiehtova hahmo: millainen on se nykyajan nuori nainen, jonka koko veljessarja, ehkä yhtä lukuun ottamatta, haluaa? Kirjailija sanoi, että teoksen kirjoittaminen ei ehkä olisi onnistunut nuorempana, koska kirjassa käsitellään joitakin teemoja hyvinkin suorasukaisesti. Myös Wenlan kadonneen isän tarinan tausta tai lähinnä tarinan synty paljastui bloggaajabrunssilla: voiko ihminen, oikeasti, tehdä nautintonsa vuoksi mitä tahansa? Katajavuori oli lukenut Michel Houellebecqiä ja jäänyt pohtimaan tätä.

Rohkeaa ja uskaliasta: Riina Katajavuori tarttuu järkäleeseen, tuo sen nykyaikaan ja pompottelee ajatuksia. Wenla Männistö on hauska kokeilu, suorastaan iloleikki, jossa kättä lyövät kansalliskirjailija Aleksis Kivi ja nykysuomalainen sananero Mikko Rimminen, johon teoksessa humoristisesti viitataankin: pojille tarjotaan työtä, jota he eivät halua vastaanottaa. Muutenkin kirjan dialogi - jota koko kerronta on - on suorastaan rimmismäisen letkeää. "Nykynuori! Mene ruumiilliseen työhön!" huutaa Rauno Kolistin.

Äitiyden kuvaajana Katajavuori on kurkkuakuristavan tarkkanäköinen: kirjassa maalataan poikien kasvua miehiksi kuolleen Alli Jukolan silmin ja niin läheltä nähden, että lukija pelkää ja tietää katsovansa tulevaisuuteen. Ihan pian kaakaoviiksistä tulee oikeita: se pitäisi muistaa joka kerta kun lastaan halaa. Että tämä pehmeä kakkupulla katoaa käsistäni ja niin on määrä. Nyt on tämä pikkupoika-aika, yksinkertainen, koska mikään ei ole selväpiirteisempää kuin pienet pojat, kokonaiset ja omavaltaiset.

Pidin myös tavasta, jolla Katajavuoren käsissä Seunalan Anskusta tulee meidän aikamme näkijänainen, runollinen tyttö, jonka ahdistuneita ajatuspötköjä ei saa katkottua edes viidakkoveitsellä. Nuoruus ei ole helppoa, mutta siinä on myös kauneutta, jonka Alli muistaa: Jotain uutuuden iloa, rajatonta riemua, aurinko paistoi kevätviileydessä ja ihan koko maailma oli auki ja mahdollinen ja pullollaan. Aamulla ei voinut tietää, rakastuisiko tänään, kuka kulman takaa hymyilisi vastaan.

Wenla Männistö on veikeä kirja. Siinä on tummuutta kepeyden alla, isoja kysymyksiä ja riehakasta riemua. Pidin kovasti!

--

En tavallisesti kuvita kirjajuttujani kirjailijoiden kuvilla, mutta kun tuo Katajavuori on niin kaunis.

tiistai 28. lokakuuta 2014

Messuterveiset!

Sen sanon: elämä on juhla. Painokkaasti: on yhtä juhlaa olla jotenkin niin kuin omiensa joukossa, ystävien kanssa, ihailemiensa sanan mestareiden yleisönä, hyvän ruoankin äärellä. Arki voisi tuntua harmaalta, ja kieltmättä vähän tuntuikin äsken, mutta sitten aloin selata kirjamessukuvia ja valostuin.

Olin messuilla perjantain ja lauantain, kuten suunnitelmani olikin. Sain ilokseni sisäänpääsyyn oikeuttavan bloggaripassin ja pääsin nauttimaan kirjamenosta myös Bonnierin kutsumana brunssille, jolla mm. yläkuvan Paolo Giordano kertoi uutuuskirjastaan. Mies vaikutti miellyttävältä, ja kirjailijahaastattelut hoitanut Ella Kanninen oli aivan valloittava. Italia messujen teemamaana näkyi muutenkin, alla italialaisten taidekirjojen maailmasta ja taiteilijapariskunnista kertoo viehättävä Elena Del Drago.


Yläpuolella taas Oriana Fallaci - nainen ristitulessa -elämäkerran kirjoittanut Cristina de Stefani avaa meille, lounasseuralleen, teoksen syntyvaiheita. Lukulampulle kiitos järjestelyistä!

Kovia kotimaisiakin sain kuunnella: Jari Tervo kertoi uutukaisestaan Revontultentiestä, joka jatkaa Esikoisen tarinaa. Kirja odottaa jo hyllyssä, ja toki aion lukeakin sen - samoin kuin monet muut syksyn uutuuksista. Kauempaa ihailin mm. alakuvan Hannu Salamaa, mutta aikani ei riittänyt pysähtymään. Messuilla pitäisi voida monistaa itsensä, mutta onneksi Yle Areena auttaa: täällä voi käydä kuuntelemassa haastatteluja ja aistimassa tunnelmaa.

Myös nuoremman polven kirjoittajia sain nähdä: tässä Essi Kummu ja Laura Lähteenmäki haastattelussa. Olen haistellut, että Essi Kummun Lasteni tarina voisi olla minua kiinnostava kirja, ja Lähteenmäen Ikkunat yöhön teki suuren vaikutuksen keväällä.


Iloinen yllätys oli nähdä Markus Nummi Riikka Pulkkisen kanssa kertomassa esikoiskirja-ajoistaan. Nummi on ollut pitkäaikainen suosikkini, ja mies vaikutti hyvin sympaattiselta ja humoristiseltakin. Kunpa häneltä tulisi pian lisää luettavaa!

Aina yhtä humoristinen ja viehättävä on myös parrakas tähtitieteilijä, Esko Valtaoja, jonka kolumnikokoelma Ensimmäinen koira kuussa ilahduttanee minua, jos joulupukki kuulee toiveeni. Itse asiassa messujen jälkeen pääsin jo Valtaojan innoittamana tähtiretkelle: niska vinossa mykistyin, kun tajusin näkeväni Linnunradan ja jopa naapurigalaksin! Huimaa.

Hirmuisen sympaattinen ja hauska tunnelma oli myös Päätalo-paneelissa, jossa neljä Kalleen hurahtanutta lukijaa hehkutti kokemustaan. Toinen oikealta on ystäväni ja Kirjavan kammarin bloggaaja Karoliina Timonen, joka Iijoki-kimppaluvun aloittajana on vastuussa mm. siitä, että minäkin vaeltelin Kallioniemessä viime kesänä.

Bloggaajia tapasi muuallakin: Boknäs oli ystävällisesti järjestänyt osastolleen päivystyssohvan, jolle minäkin hetkeksi istahdin jalkojani lepuuttamaan. Olisin mielelläni antanut kirjavinkkejäkin kaikille sellaisia toivoville, mutta ehkä pelottava olemukseni karkotti kyselijät? :)

Elämä on siis juhla, ja maljojen kohottelu kuuluu juhlissa asiaan. Sille oli monia hyviä syitä: ystävät, olevat ja tulevat kirjat, yhteiset rakkaudet, sanojen voima.

Kun saa herkutella vähän muullakin, arjen ruisleipä maistuu taas. Kiitos!

keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Pirkko Saisio: Signaali


Pirkko Saision Signaali (Siltala, 2014 - kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta!) ilmoittaa olevansa mitään kirjallisuudenlajia edustamaton hortoilija ja kummallinen kirjallinen otus. Kumpikin määritelmä on yhtä osuva. Yhtä lailla Signaali on elämäkerrallinen mutta kronologiaa karttava ja erittäin kaunokirjallinen muistelo - ja jo määritelmäni kertonee, että ainakin tämä lukija viihtyi teoksen parissa erittäin hyvin. Saisio tarinoi, vaihtaa suuntaa, pakittaa ja kääntyykin eri suuntaan, kysyy itsekin: mitähän varten minä tällaisia kirjoitan?

Signaali on siis aika erikoinen kirja. Sen kirjoittaja tulee lukijan lähelle, on lämmin ja tunnistettava, haluaa näyttää valokuvissa itseään laihemmalta ja nuoremmalta eikä ehkä kovin vanhalta ja syrjäytyneeltä. Tämä heti kirjan alkupuolella oleva valokuviin liittyvä kohta vetäisee lukijan syliinsä: Saisio, jota voisi luulla älyllään pelottavaksi akateemikoksi, on inhimillinen, hauska, huumorintajuinen ja hyvin, hyvin herkullisella tavalla itseironinen.

Kirjoittaja analysoi itseään ja omia ominaisuuksiaan, sanoo suoraan vierastavansa kaikkia ja kaikkea mennessään uuteen ympäristöön, argumentoivansa kaikkia ja kaikkea vastaan, etsivänsä ja sitten tuomitsevansa turhamaisuuden, tyhjänpäiväisyyden ja pinnallisuuden, hakevansa syitä olla eri mieltä. Ja sitten kun hän on tehnyt tämän kaiken, hän alkaakin pitää ihmisistä. Tämä kuvailu saa sydämeni läikkymään.

Läikyntää ja aaltoilua, jopa loiskuntaa, saavat aikaan myös Saision kuvailut, joista romanttisimmat jotenkin nyt vain osuivat minuun.

Sataa, ei ole mitään niin ihanaa kuin alkukesän sade, joka sekoittuu menneiden tanssiaisten ääniin.

ja

Julmin kuukausista on heinäkuu.
Heinäkuun päivät soljuvat sormien välistä kuin himmeät helmet, niitä on päivä päivältä vähemmän ja vähemmän.
Ja heinäkuun valo on puhkikulunut ja litteä.

Heinäkuun kuvailu jatkuu, kertoo, miten heinäkuu on kaatumaisillaan elokuuhun, ja sitten yhtäkkiä ollaan Kaskisissa ja soitetaan poliisille. Mahtavaa!

Minulla on Signaalissa kaksi lempikohtaa: Toinen on Saision kertoma anekdootti Euroopan yleisradioliiton koulutuspäiviltä, joilla oli katsottu vartti kunkin maan edellisvuoden katsotuimmasta tv-ohjelmasta. Muualla esimerkiksi pelattiin jalkapalloa. Suomessa käteltiin presidenttiä.

Toinen lempikohtani on Kaksoisolento-nimetty novellihko, jossa leikitään toisin valitsemisen ajatuksella. Millaisen elämän olisi voinut elää? Onko jossain (missä?) ihmisen (minunkin?) kaksoisolento(ni), se, joka kääntyikin risteyksessä eri tielle? Jo tämän ajatusleikin takia Signaali kannattaa lukea.

maanantai 20. lokakuuta 2014

Sirpa Kähkönen: Graniittimies


Joidenkin kirjojen lukeminen pakahduttaa ihmisen.


Voi! Voi nuorten ihmisten uskoa parempaan maailmaan, voi sinisilmäisyyttä, voi totista toivoa, voi...




Ja voi häntä, joka kaiken laittaa sanoiksi!
Sirpa Kähkönen, voi Sirpa Kähkönen, eturivin kirjailija kaikin tavoin.


Nyt: järki käteen ja huokailu seis. Sirpa Kähkösen Graniittimies (Otava 2014) tekee eläväksi tarinan, jollaisesta olen kuullut: meidänkin kylältä joku, joskus yritti lähteä rajan taakse itään, jossa piti olla tarjolla parempaa elämää. Ei ollut, eikä ole Kähkösen henkilöillekään, Klara ja Ilja Tuomelle. He hiihtävät rajan yli, käsissään äitien neulomat kintaat, repuissaan lyijykyniä ja vihkot, paremmat vaatteet, pala saippuaa, hattaraiset päät täynnä haaveita paremmasta, kuvitelmia maailmasta, jossa ei puhuttaisi rahasta eikä surusta vaan aina vain ilosta.


Todellisuus on kuitenkin toisenlainen: vähittäin rapautuvan viattomuuden vuodet näyttävät todeksi sen, mistä lukija on kuullut. Kellareissa asuu lapsia, kotietsinnöissä tongitaan jokainen nurkka, jonnekin Klaran sisälle katoaa se, mitä oli: Missä oli se tyttö, joka asettui kuvaajan eteen kaulakkain parhaan toverinsa kanssa, missä toverittaret, käädyt, ketjut, helminauhat, sormikiharat, kirjokaulukset, verkahameet, nappaskengät, käsilaukut, keikkuva käynti kuin västäräkillä?


Mitä on elämä? Työtä, raatamista, riepuja, jotka on parempi polttaa kuin enää pestä, kuhinaa vaatteiden saumoissa, nälkäisen eläimen katseita - mutta myös pyöriviä aurinkoja, senkin näkemistä, että yhteen liittyy rakkautta, hyviä, tarmokkaita ihmisiä, joilla on sama tavoite, ainakin hetkittäin.


Graniittimies on jaettu kahteen osaan: ensimmäisen kertoo, kirjoittaa Klara Tuomi, toisessa ääneen pääsevät muutkin, seuraavakin sukupolvi, vainottujen, kidutettujen tai valtaapitävien puoli, miten milloinkin. Kronologia hajoaa kaaokseksi, kohtalot keräävät kierroksia,  valittu runoilija oli väärä, niin väärä, lukijaa hengästytetään, tarinoita juoksutetaan silmien edessä, näin kävi, ja näinkin, ja kellareissa on vieläkin lapsia, eikä ihminen koskaan muutu tämän paremmaksi: kenen on syytä nälkä, suomalaisten, saksalaisten, ranskalaisten, isänmaan vihollisten, tuossa on kopissa, hakkaa, hakkaa.


Ei tämä ole lohdutonta. Tämä on kirjallisuutta. Ja samalla tavalla kuin valokuvaus on valon kuvausta, ei pimeän, kirjallisuuskin näyttää, osoittaa, miten oli ja miten on. Lukija saa tietää, miten voi elää ilman iloa ja toivoa. Järkyttävän hieno romaani.

lauantai 18. lokakuuta 2014

Kirjamessuajatuksia




Kuvassa on lumpeita ja yksi kesän ihmeistä, mutta siitä tulee mieleen jotain ihan muuta. Että on hirveästi kaikkea eikä tiedä, minne silmänsä panisi, on tuhat paikkaa minne mennä, sata tapahtumaa, jotka haluttaisi nähdä, kymmeniä ihmisiä, joita haluttaisi katsoa tai halata tai kaukaa ihailla, vähän riippuu. Ei tiedä, mihin voisi pysähtyä, mitä reittiä soutaa, mihin aironsa asettaa, kun on niin paljon kaikkea.

Niin, en puhu lumpeista.

Puhun kirjamessuista, joille menen taas bloggaajapassin kanssa. Aika mahtavaa. Raportoin tunnelmia suoraan Ilselän fb-sivulle, joten jos et ole vielä tykkääjä, nyt voisit alkaa sellaiseksi ja päästä lähes reaaliaikaisesti näkemään samoja asioita, joita minäkin näen.

Tietysti olen tehnyt aika paljon suunnitelmia. En luultavasti toteuta puoliakaan niistä, mutta messutärppejä toivovat, aikanne on koittanut.

Olen itse kirjamessuilla perjantain ja lauantain, ja koska jo tämä aiheuttaa ähkyä, en ole edes katsonut muiden päivien ohjelmaa. (Paitsi suluissa sen verran, että suosikkimieheni Juha Itkonen ja Olli Jalonen esiintyvät vasta sunnuntaina.)

Perjantai

Klo 11
Eino Leino -lava:
Helsingin Sanomien Teema-lehden kirjallisuuden erikoisnumero - mistä kirjoista on tänä syksynä puhuttu?

Samaan aikaan klo 11 Katri Vala -lavalla:
Italiainen esikoiskirjailija Raffaella Silvestri - kiinnostaa Italian sekä teemojensa - rohkeus, menetetyt mahdollisuudet, kasvaminen, suomalais-italainen ystävyys - takia.

Klo 12
Katri Vala:
Merete Mazzarella pohtii, mikä on ihminen. Voiko tästä olla kiinnostumatta?

Myös klo 12!
Kullervo-lava:
Päätalo-keskustelu, jossa mukana ystäväni Karoliina Timonen ja kolme muuta raskaan sarjan Päätalo-fania.

Klo 12.30
Takauma:
Tommi Hoikkalan Apina pulpetissa - mitä koulussa tapahtuu. Sen haluaisin tietää.

Klo 15, pahoja ongelmia:

Kirjakahvila:
Aulikki Oksasen runoja! Vuokko Hovatta laulaa!

Samaan aikaan klo 15
Aleksis Kivi:
Pirkko Saisio! Pirkko Saisio!!!!

ja edelleen klo 15
Katri Vala:
Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeetat, Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkittu! 

ja

klo 15.30
Kirjakahvila:
Esko Valtaoja, taas, lempibongattavani messuilla viimevuotiseen tapaan, esittelisi Ensimmäinen koira kuussa -kirjaansa, johon on koottu miehen kolumneja.

Klo 16 jatkuvat vaikeudet. Pitäisi olla monessa paikassa yhtä aikaa.

Mika Waltari
Tuula-Liina Varis: Naisen paras ystävä -kirja kiinnostaa minua kovasti, vaikka en ole vielä ehtinyt lukea sitä. Olen ihaillut todella paljon Variksen muita teoksia, joten olisi kiinnostavaa kuulla kirjailijan puhuvan tästä uutukaisesta. Lisäksi haastattelijana on piispa Irja Askola.

Klo 16.30
Mika Waltari: Kati Tervo: Sukupuu - Kirjainten virran Hanna kehui tätä hiljakkoin, ja olen ollut lukuaikeissa muutenkin. Tervon aiempi tuotanto on ihastuttanut minua kovin!

Klo 16.30
Kirjakahvila:
Henrik Fexeus: Valtapeli. Minua kiinnostaisi tämä, Fexeus on tutkinut mm. vallan nonverbaalisia merkkejä ym. Kiehtovaa!

Mutta olen samaan aikaan päivystämässä bloggaajien pisteellä Boknäsin osastolla 6g85, tule moikkaamaan! Toivon pääseväni ehkä antamaan kirjavinkkejä mahdollisimman monelle lukijalle. Voit myös tulla juttelemaan tai kyselemään kirjabloggaamisesta yleensä, koska paikalla samaan aikaan kanssani on myös todellinen asiantuntija, Kirjablogikirjan kirjoittajista toinen eli Katja Jalkanen Lumiomena-blogista.

Klo 19
Katri Vala: Jos olisin messuilla vielä tähän aikaan - en tiedä, olenko, mutta ohjelma vie mehut vähemmälläkin, eli ehkä jätän lumpeet ja keskityn välillä kulinaarisiin iloihin -, haluaisin kuulla ja nähdä Essi Kummun, Lilly Korpiolan ja Laura Lähteenmäen äitiysaiheisen keskustelun. Lähteenmäen Ikkunat yöhön oli minusta yksi alkuvuoden kiinnostavimpia kirjoja.

Lauantai

Klo 11
Katri Vala:
Satu Taskinen: rakastin Täydellistä paistia, joten Taskisen jo kehuja saanut Katedraali kiinnostaa. Aion hankkia sen omaan hyllyyni, ja ehdottomasti haluan kuulla Taskisen puhuvan kirjastaan.

Klo 11.30
Takauma:
Aila Meriluoto 90v. Vain villien hevosten korskea lauma estää pääsyni tänne, missä Satu Koskimies ja ja Saila Susiluoto keskustelevat runoilijan tuotannosta.

Klo 12.30
Wine Corner:
Italialaisten taidekirjojen kiehtova maailma - alkoi juuri kiehtoa.

Klo 14
Aleksis Kivi
Esikoiskirjoistaan ja niihin liittyvistä aiheista keskustelemassa "eturivin suomalaisia kirjailijoita". Kiinnostaa!

Klo 14.30
Katri Vala:
Piispa Voitto Huotari haastattelee Sirpa Kähköstä, jonka Graniittimies on syksyn parhaita kirjoja. Ai miten niin? Tiedän, koska luen sitä juuri nyt. Must-see.

Klo 15-16
Olen lukulamppulaisten kanssa lounaalla tapaamassa Cristina de Stefanoa, jonka kirjoittama Oriana Fallaci -elämäkerta Nainen ristitulessa on minulla lukuvuorossa ihan kohta ja josta enemmän täällä.

Mutta jos en olisi, olisin katsomassa klo 15 Aleksis Kivi -lavan luona katsomassa, miten Jukka Petäjä haastattelee huippupoliitikkoja ja selvittää, millaisia he ovat lukijoina.

Klo 17.30
Aleksis Kivi
Juhana Torkin Tarinan valta on kiinnostanut minua niin paljon, että ostin sen heti ilmestyttyään omaan hyllyyni. Lukemisen asteelle en ole vielä ehtinyt, mutta jospa kirjoittajan näkeminen vauhdittaisi asiaa. Samassa haastattelussa myös Mikael Pentikäinen ja Luottamus.

Samaan aikaan Kirjakahvilassa Hannu Hautala, suomalaisen luontovalokuvauksen grand old man, esittelee Metsän poika -kirjaansa, johon on valittu kuva uran joka vuodelta.

Ja vielä: edelleen klo 17.30 Katri Vala
Piispa Juha Pihkala haastattelee Pauliina Rauhalaa, jonka Taivaslaulu oli viime vuoden puhutuimpia kirjoja.


Näyttäisi siis siltä, että rouva Ilselä on vähän pulassa. Palannen kotiin lumpeita syli täynnä ja kassit järvivedestä painavina, ihan turpeana kaikesta, mutta viimevuotisen kokemuksen perusteella väitän, että parempaa ei ole. Ihana lähteä. Airot on jo pakattu.

perjantai 10. lokakuuta 2014

10.10.2014

 Mitä mietiskelee vieno aatos?
Miksi alas kallistuuvat heidän päänsä?
Miksi alakuloisesti uneksuen
Tuijottelee katsantonsa kukkasnurmeen?
Ei he vastausta etsi, ei he löydä:
Hiljasuus on kaikkialla, äänetönnä
Sinertävä taivas heidän päälläns lepää,
Hieno tuuli lepää, liikahda ei lehti,
Makeasti rannan kirkas aalto
Lepää kallihilla helmivuoteellansa,
Vaijennut on pienen lintusenkin ääni.

Mutta tuskaton on heidän ikävyytens,
Pian pois se haihtuu ja kuni aamun kaste
Poskelt kukkasen ja iloleikkiin taasen
Rientäävät he viherjälle tanterelle,
Laulain elämästä Lintukodon saares.
Niin he riemuitsevat. Mutta illan tulles
Vaipuuvat he unen ihanaiseen helmaan
Unta uneksumaan onni-autuasta.
Hiljaisuus on kaikkialla; yöseen taivas,
Kuni hiilakas ja sinertävä huivi,
Väikkyy heidän päälläns tyynnä, hymyellen,
Tuuli lepää, liikahda ei lehti,
Vaijennut on pienen lintusenkin ääni.

Mutta kirkas aamu koittaa, saaren lehdot
Tulipurppurassa myhäilee ja hohtaa,
Koska päivän tähti idän portil leimuu,
Ja taas ilman siivitetty laululauma
Aamuvirtens kohottaavi taivahalle.
Kerikansa silloin unestansa nousee,
Pojat, neidot, ijankaikkisesti nuoret,
Kesään ijankaikkiseen rauhan maassa.
Pojat pellot kyntää, niitut niittää,
Kaunokiharaiset, seppelöidyt neidot
Kultakangast kutoo lakas korkeassa.

(Aleksis Kivi: Lintukoto)

Hyvää suomalaisen kirjallisuuden päivää ja Aleksis Kiven päivää sinulle, lukija! Ilselässä juhlitaan syksyn sadon kanssa - on kovasti kaikenlaista kiehtovaa pinossa. Nähdään!

keskiviikko 8. lokakuuta 2014

Liksom ja lukija


Minun ja Rosa Liksomin tiet kohtasivat 90-luvun alussa, kun olin lukiossa.

Luin Liksomin novelleja (luultavasti Yhden yön pysäkki (1985) ja Unohdettu vartti (1986), ja joitakin muitakin teoksia muilta kirjailijoilta) äidinkielen esitelmää varten. Itse esitelmästä en muista muuta, kuin että toistekin sanaa ahistava ja että opettaja arvosti lukemieni kirjojen määrää. Luonnollisesti.

Tämän ahistavan (porot tekevät itsemurhia hyppäämällä autojen eteen, kun ovat niin pirun kylmissään - miten sen voisi unohtaa?) kokemuksen jälkeen olen lukenut suunnilleen kaiken, mitä Liksom on kirjoittanut. Pitkään suosikkini oli Reitari, joka on fiktiivinen mutta toki tosiasioihin pohjautuva elämäkerta taiteilija Reidar Särestöniemestä. Kirja on hieno ja hauskansurullinen, ja sittemmin, kun näin Särestöniemen töitä mm. Amos Andersonin museon metsänäyttelyssä, elämys täydentyi entistä kokonaisemmaksi.

Reitari kuitenkin jäi kakkoseksi, kun eräänä keväisenä iltapäivänä lukaisin Hytti nro 6:n, joka kerta kaikkiaan räjäytti tajunnan. Elämys oli valtava, mutta koska kirja oli minulla vain yhden päivän lainassa, en koskaan ehtinyt blogata siitä. Kaikki, mitä siitä nyt kirjoitan, perustuu hatarahkoihin muistikuviin.

Hytti nro 6:n nerokkuus on toistossa. Junamatka suuren maan läpi kulkee kuin runo, jossa aina sama kertosäe pellon takana näkyvistä kerrostaloista korostaa asioiden absurdia pysyvyyttä liikkeen keskellä. Hajut, maut ja näyt ovat eläviä ja todellisia, ja kirjan lopetus on yhtä kliimaksiton kuin elämä ja siksi sellaisenaan täydellinen.

Lukijan ja Liksomin tiet kohtasivat myös kerran kirjamessuilla: näin kirjailijan elävänä. En oikein uskaltanut katsoa häneen päinkään, tilanne oli niin outo. Tuntemustani voisi verrata johonkin ihan käsittämättömään: kuin elävä Elvis Presley tulisi vastaan Prismassa. Elävä Liksom, nerokkaan Hytin kirjoittaja, nainen, jonka tekstejä olen lukenut kaksikymmentä vuotta säännöllisesti aina joihinkin palaten, oli siinä, hengittämässä samaa ilmaa. Huh.

Kirjabloggaajan mainettani ylläpitääkseni yritän olla enempiä hulluttelematta: Hytti nro 6 on ylittämätön Liksomin tuotannossa - eikä uusi lyhytproosakokoelma, Väliaikainen (Like 2014), muuta tätä arvostelemaan miksikään. Väliaikainen jakautuu kolmeen osaan, jotka ovat Muu maailma, Kaspar Hauser ja Pohjoinen. Pohjoinen on niistä minua lähinnä, mutta vaikka Liksomia tituleerataan Hesarin lainauksessa takakannen sisäpuolella lyhytproosaa äidiksi, tämä äiti on ohittanut synnytysikänsä jo ajat sitten.

Toisin sanoen en osannut lukea näissä proosakatkelmissa mitään uutta, kaikki on jo nähty Yhden yön pysäkissä. Liksom on absurdien yksityiskohtien ja nopeiden siveltimenvetojen mestari, mutta minulle vanhana Liksom-fanina Väliaikainen ei kyllä tarjonnut mitään uutta. Formaatti on keksitty, formaatin muuntelu ei muuta mitään. Lempitekstini kirjassa on hirven salakaatajan tarina (Pohjoinen, VII). Siinä Liksomin lause on lempeimmillään.

--

Kuvan kukka ei liity tarinaan. Se lähettää hempein sävyin heinäkuisen tervehdyksen tähän hetkeen, kun lukijan Elämän takki on taas kaivettu kaapista esille.

maanantai 6. lokakuuta 2014

Syyskuu x 4

Syyskuu: päiväkotipäiviä, pyöräilyä, ja vaikka kuvassa on Jättipäärynä, kirjahitti on ollut Roald Dahlin Sulo ja suklaatehdas. Mahtava seikkailu koko perheelle!

Syyskuu: tärkeät juhlat. Oli ihanaa.

Syyskuu: niin paljon töitä että meinasin tikahtua. Selvisin. Kuvan harmonia on ollut vähissä.

Syyskuun opetus: aina, AINA, kannattaa mennä metsään.

keskiviikko 27. elokuuta 2014

Syksy, selvästi

Täällä on syksy. Merkit ovat selvät.
Tytöllä alkoi työkausi. Vielä on hiomista taidoissa.

Papalla on meneillään Projekti.

Lopuksi fanfaareja: täällä ajellaan ilman appiksia!

Kaiken tämän keskellä tehdään töitä ja olen vähän kipeänä. Sääkin on sateinen. Aloitan kirjoja mutta en oikein lopeta.

Kerron lisää myöhemmin, nyt pitää raivata ja järkkäillä. Moi!