perjantai 28. elokuuta 2015

Juha Hurme: Nyljetyt ajatukset







"Sanat ovat kiviä! Sanat ovat äänteitä, kirjaimia ja tavuja. Ne ovat ainetta, fyysisiä objekteja, materiaa. Ne ovat ihmisen tekemiä tarvekaluja, karkeita merkkejä ajatuksille, tajunnan virralle ja mielikuville, jotka viimeksi mainitut, kuten tiedämme, ovat paljon hienojakoisempaa ainetta ja aaltoilua. Sanat ovat esineitä, jotka kuluvat, vaihtuvat, hukkuvat ja unohtuvat. Ne ovat aina korkeintaan "sinne päin", yhdelle yhtä, toiselle toista."
(Juha Hurme: Nyljetyt ajatukset, Teos 2014)

Mitä siitä voi tulla, että kaksi miestä soutaa Kustavista Hailuotoon puhellen samalla kirjoista ja kulttuurista? Ainakin kiinnostavaa kirjallisuutta. Aimo ja Köpi, nuo soutavat veljet, tekevät tyhjentäviä lyhytarvioita vaikkapa Bob Dylanin tuotannosta, Martti Huuhaa Innasen taiteesta tai naisista kuvauksen kohteina - ja lukija saa istua siinä keskellä, kuunnella dialogia, antaa miesten huhkia.

Aimo ja Köpi ovat kuin Tupu ja Hupu, toista ei ole ilman toista. He alkavat matkansa aikana muistuttaa toisiaan ja matkia toistensa eleitä ja puheita. Välillä puhuu Aimo, välillä puhuu Köpi. Pääasia, että joku puhuu. He jäävät omasta maailmastaan irrallisiksi, eivät kuulu muualle kuin veneeseensä. Heillä ei ole menneisyyttä eikä tulevaa, on vain yhteinen matka - ja millainen! Heidän tehtävänsä on pistää pakettiin koko suomalainen kirjallisuushistoria ja vähän muunmaalainenkin, he tekevät jokaisella aironvedolla kulttuurihistoriaa ja - ehkä näin ei saisi sanoa, mutta sanon silti - ovat kirjoittajansa Juha Hurmeen alter ego, duo, jolla on sanottavaa yhden miehen edestä, suorastaan maanisesti, hyvin paneutuneesti, täysin käsittämättömän keskittyneesti.

Aimo ja Köpi siis soutavat ja puhuvat. Välillä he lukevat katkelmia ääneen, sitten siteeraavat ulkomuistista, joissain kaupungeissa he hakevat kirjastosta lisäpontta pohdinnoilleen, ja aina kun he näkevät kymmenen metrin hyppytornin, he haastavat itsensä ja toisensa. Alas on tultava, veteen, ja siitä seuraa puhdistautuminen, rohkeuden voitto, kerta toisensa jälkeen.

Puheenaiheet vaihtelevat talviurheilusta suomalaisen sanataiteen sisältönä Otto Donnerin merkitykseen musiikin tuottajana. Brechtin vieraannuttamisen käsite avataan hauskan esimerkin voimin, ja Walt Whitman nimetään vapaimmaksi ja viisaimmaksi ihmiseksi, koska hän tiesi, että "lähin hyttynen on selitys, aaltojen loiske ja liike avain".

Puhuminen on siis ajatusten nylkemistä. Välillä Hurmeen kertojat tekevät osuvia minianalysointeja asioista, välillä taas puhe on itsetarkoituksellista, mutta puhehan onkin juuri itse tarkoitus, koskettelee se sitten globaalin maailman ongelmia tai Alastalon salin upeutta.

Taide vatkaa ja höykyttää isoja miehiä, mutta tämäkään ei riitä: Hurmeen sanat määrittelevät taidetta kerta toisensa jälkeen. Se on tärkeää, sen tärkeämpää ei ole. Minulla on muistilappu kirjani jokaisen taidemääritelmän kohdalla. Haen niistä valon, kun marraskuu iskee.

maanantai 17. elokuuta 2015

Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää








"Will sulki taas silmänsä.
Odotin, ja sitten kohensin hänen päänsä takana olevaa tyynyä ja hänen rintansa ympärillä olevaa peittoa. "Anteeksi", sanoin ja oikaisin selkääni. "Jos kyselen liikaa. Tahdotko, että lähden?"
"En. Jää vielä hetkeksi. Puhu minulle." Hän nielaisi. Hänen silmänsä avautuivat taas, ja hän suuntasi katseensa minuun. Hän näytti hirvittävän väsyneeltä. "Kerro minulle jotain hyvää.""
Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää (Gummerus 2015, alkuteos Me Before You, 2012, suomentanut Heli Naski).

Ilselän kesään on jo suorastaan perinteisesti kuulunut yhden (1) höpsähtävän rakkausromaanin luenta. Tänä vuonna tuon kunniamaininnan saa Jojo Moyesin Kerro minulle jotain hyvää, tarina naisesta, joka alkaa neliraajahalvaantuneen miehen henkilökohtaiseksi avustajaksi.

Se kannattaa lukea, jos kaipaa elämäänsä carpe diem -muistutusta hyvien hetkien katoavaisuudesta, rohkeasta oman tiensä löytämisesta tai siitä, miten rakkaus voi syttyä epätodennäköisessäkin tilanteessa.

Sitä ei kannata lukea, jos ärsyyntyy asetelmallisista henkilögalleroista, sokeankin näkevistä vastakkainasetteluista, sisällön osittaisesta epäloogisuudesta (eletään brittiläisessä pikkukaupungissa, jossa kaikki tuntevat kaikki, mutta silti pääparin nainen ei ole koskaan kuullutkaan miehestä - eikä käytä tietokonetta, nettiä...) tai muuten epäviihtyy vetävän tarinallisuuden parissa. Se ei myöskään tarjoa kielellisesti mitään kiinnostavaa, ja sen kertojissa on muutama ihan turha (Louisa Clark minänä olisi hyvin riittänyt, ei olisi tarvittu muita katsomaan tilannetta ikään kuin kauempaa).

Laatuviihteen tunnistaa siitä, että viimeiset sivut on pakko lukea autossa juuri ennen kotiinpaluuta ("Tulen ihan just, luen vain tämän loppuun!"), turvavyöt jo kiinni, kun haluaa tietää, miten käy. Vaikka tietää, miten käy. Jääköön se auringossa vietetyn torppasunnuntain hyväksi muistoksi.

lauantai 15. elokuuta 2015

Volter Kilpi, Kustavi ja Alastalon salissa

Kaikki alkaa kirkkomaalta. Volter Kilven Alastalon salissa -teoksen "esiluku", joka on ensi kerran luettu ääneen kuvassa olevan Kustavin kirkon 150-vuotisjuhlassa vuonna 1933, melkein riittää: jo siitä saa jonkinlaisen käsityksen Kilven "symbolisista lauseiden holveista, joiden mahtavissa rakenteissa luonnonlait eivät enää päde" (ilmaus on Juha Hurmeen Nyljetyistä ajatuksista), koko tyylistä, omalaatuisesta ison, koko ihmisyyttä koskevan yhdistämisestä pieneen, yksilölliseen ja hitaaseen ajatuksen soljuntaan.

Kun on puhe tästä massiivisesta ja vaikeana pidetystä teoksesta, on pakko avata lukukokemustakin vähän. Alastalon salia ei lueta pienissä pätkissä juuri ennen nukahtamista. Siihen pitää saada uppoutua rauhassa, mieluiten päiväkausia yhteen kyytiin. Syyt siihen, miksi kirja on niin kammottu jopa meidän lukutoukkien keskuudessa, ovatkin oikeasti kirjan neroutta: pelätty, kymmeniä sivuja kestävä  piipunvalintakohtauskin on täynnä millintarkkaa ihmisluonnon kuvausta, siihen sisällytetään mennyt ja tuleva, halut ja toiveet, meidät kaikki, pienuutemme ja surkeutemme, ja kaikki tämä tehdään niin salaviisaasti ja hersyvän humoristisesti, että ette usko. Jos ette lue.

Kustavin kunta on onnistunut ottamaan paljon irti suurmiehestään. Volter Kilpi -kirjallisuusviikkoa on vietetty vuodesta 1999 lähtien, ja tapahtuma taitaa olla kasvamassa koko ajan, ainakin avajaisjuhlassa ja muissakin tapahtumissa oli tänä vuonna enemmän vieraita kuin aiemmin, kertoi Kustavin kirjallisuusyhdistyksen puheenjohtaja Salla Laiho. Kun vierailin rakkaiden ystävieni kanssa Kustavissa kesällä, meidät yllätti mm. se oppaamme Marja Santalahden kertoma tieto, että kunnassa on 890 vakituista asukasta mutta kymmenisentuhatta (!) kesäasukasta ja 906 kilometriä rantaviivaa. Luontokin on eksoottisen erilaista pohjoisen tytön silmin: katajia ja kiviä, pieniä pellonpalasia. Näissä maisemissa Volter Kilpi eli.

Näissä kahdessa kuvassa on Kilven lapsuuden pihapiirejä. Pienen matkan päässä tästä on Ristivuori, kallio, jolla pikku-Volter istui lukemassa. Kymmenvuotiaana hän oli lukenut Raamatun jo kolmesti! Kaikki tämä sanojen himo tekee ihmisestä taiteilijan, ja Kilven nerous on jotain niin suurta ja koko elämän rakentamaa, että pokkaripainokseni takakannen sitaatti Bo Carpelanilta pitää täydellisesti paikkansa: Alastalon salissa on "mahtava suomalaisen proosan universaalinen kansaneepos".

Kuten uudesta kuvastani täällä ja Ilselän Facebook-sivulla on näkynyt, Kustavissa myydään kunniamerkkimäisiä t-paitoja, joiden avulla voi todistaa lukeneensa Alastalon salissa. Kotiinpaluumatkan huoltoasemapysähdys naurattaa vieläkin. Samaan aikaan ajotaukoa piti mies, jonka selässä oli pahamaineinen motoristilogo - vaan kummalla meistä oli hurjempi suoritus takana, sopii kysyä!

Yksi kirjallisuusviikon päätapahtumista on varmaankin Juha Hurmeen Yövieraat-teatterille dramatisoima Albatrossi-näytelmä, joka kertoo Alastalon yhden luvun tarinan Vaasan Villestä, miehestä, jonka varustama fregatti viipyy maailman merillä kauan, kunnes... palaa. Ja millaisena! Albatrossia esitetään ulkona, kallioisella mäennyppylällä, ja vaikka koko Kustavin- ja Turun-retkemme oli säiden puolesta varsin vaihteleva, saimme nauttia Albatrossista auringossa. Kokemus oli ikimuistoinen, etenkin kun Albatrossin tarina oli tullut tutuksi teoksesta.

Hurme taitaakin olla Suomen tunnetuin Kilpi-entusiasti, ja jo aiemmin mainittu Nyljetyt ajatukset nostaa alastalolaisia tunnelmia esille moneen kertaan Aimon ja Köpin soutaessa Kustavista Hailuotoon. Hurme kertoo Kilven kirjoittaneen, että "aito taideteos tuottaa lukijalleen täysinäishyminöivän hetken", siis esteettisen elämyksen. Albatrossia katsoessa hetket hyminöivät niin täysinäisesti, että siitä sai voimaa koko tulevaksi talveksi.

Albatrossista puhutaan Nyljetyissä ajatuksissakin: Vaasan Ville on "suurten kärsimysten ihminen", ja järkyttävän tragedian yhdistäminen nauruun osoittaa elävälle yleisölle, tänä päivänä, että Kilven teksti vetää ja soi, toimii edelleen ihan täydellisesti. Jos jotain kirjaa voi suositella ääneen luettavaksi, se on Alastalon salissa, kuten meille Kustavissa kerrottiin.

Meille kerrottiin myös, että Alastalon salissa voisi olla vasta alkusoittoa: Kilven tuotannossa on muitakin tutustumisen arvoisia helmiä, esimerkiksi Kirkolle, joka Hurmeen sanojen mukaan on "merkittävä soutu- ja katoavaisuuskuvaus", siis kuin eräät nyljetyt ajatuksetkin. Ja vaikka Kilpi on "kotimaisen merikuvauksen majesteetti" ja Malakias Afrodite (!) Härkäniemi oma Odysseuksemme, samaa vettä kyntää Hurmekin. Hän muuten kirjoittaa, että "meren rytmit heijastuvat Kilven poimuileviin virkkeisiin, fyysinen meri ja mielen meri sekoittuvat toisiinsa". Ei ole huonosti sanottu sekään, että "Volter Kilpi on ihmismielen arkapintojen maailmanluokan tutkija ja tuntija".










On helppo siteerata muita ja vaikeampi kirjoittaa itse, etenkin kun käsissä on sen kaliiberin jättiläinen, ettei sanoja oikein ole. Kilpi on isompi kuin kukaan, paitsi ehkä Aleksis Kivi, ja hänen ilottelustaan ottaa mallia joku nykyajan Rimminenkin - mutta mestaria ei ylitetä. Minustakin tuntuu vähine sanoineni kuin olisin voiveitsen kanssa paloittelemassa mammuttia. Eihän tästä paljon irtoa.


Kilpi, Kustavi, kaikki tämä. Olen kokenut jotain niin suurta, että eipä olisi ennen kesää uskonut. Kiitos!

tiistai 28. heinäkuuta 2015

Marie Kondo: KonMari - siivouksen elämänmullistava taika

Ah, mikä juttu! Mikä onni ja ilo onkaan avata vaatekaappinsa ja nähdä sievästi värien mukaan viikatut ja rullatut vaatteensa, jokaisen omalla paikallaan! Ei enää sekaisia sukkahousumyttyjä eikä hukkaan menneitä paitoja! Tämän kaiken sai aikaan kylmä kesäviikko ja Marie Kondon kirja KonMari - siivouksen elämänmullistava taika (Bazar 2015, englanninkielisestä käännöksestä The Life-Changing Magic of Tidying suomentanut Päivi Rekiaro). Marie Kondon teesi on, että ihmiselämään ei synny järjestystä ilman turhasta tavarasta eroon pääsemistä, ja se puolestaan vapauttaa energiaa kaikkeen muuhun. Kuulostaa hyvältä, eikö totta?

KonMari oli aika luontevaa jatkoa sille, että olin ensin vuoden vaateostolakossa ja pistin itseni harkitsemaan vaateostoksiani tosi tarkkaan. No, ollakseni rehellinen, ensimmäinen lakon jälkeinen puolivuotiskausi osoitti, että en ole muuttunut ihan niin tarkaksi, kuin aioin, ja tämän seuraukseni kaappini pursusivat uusia, hyviä vaatteita, liki loppuunkuluneita äitiyslomalla käytettyjä kotiriepuja, työvaatteita pariltakin vuosituhannelta (!). Oli siis aikakin tehdä perusteellinen kaapinsiivous, ja siinä kohtaa Marie Kondo puhui kieltä, jota ymmärsin: hän kehottaa ottamaan jokaisen tavaran käsiin, tunnustelemaan sitä ja sen herättämää tunnetta, ja säilyttämään vain ne, jotka tuottavat iloa. Iloa!

Tämän periaatteen mukaan etenin. Vaatekaappini sisällöstä poistui - ja tällä kertaa en liioittele, vaikka monesti liioittelen - kaksi kolmasosaa. Osan vein suoraan kierrätyskeskukseen, paljon meni nettikirpparilla kaupaksi, kun hinnoittelin sopivasti. Nyt vaatekaapin avaaminen saa aikaan huokauksia ja silmien sädehdintää. Minulla on jäljellä vain kivoja ja ihania vaatteita! Oikeasti! Minulla ei ole rumien kotivaatteiden nippua - se, miltä kotona näytämme, muokkaa minäkuvaamme, sanoo Marie Kondo, ja kuulostaa höpsöltä tai ei, se on totta.

Lapsen vaatteissa oli (taas) paljon pieneksi menneitä, ja niistä pääsi helposti eroon. Säkkikaupalla tavaraa on lähtenyt, ovikelloa on rimputtanut milloin kukakin hakija. Ylimmäisen kuvan Änkkäri-paita ei siis ole minun, sen sijaan värisuoraan järjestetyt ruusuhihat tuossa ovat.

KonMari-periaate ei kuitenkaan koske vain vaatteita. Saman idean mukaan täällä on järkkäilty eteisen ulkovaatekomerot, askartelutarvikkeet, kirjastohuoneen mysteerikaapit ja - kirjahylly. Kaikki säilyttämäni ja omistamani kirjat eivät suinkaan enää tuottaneet minulle iloa. Vein kirjaston kierrätyspisteeseen ehkä seitsemän kassillista tavaraa - ja hyvästelin niitä sekä yksitellen että kollektiivisesti. Tämä kuuluu KonMarin periaatteisiin: kiitä esinettä siitä ilosta, jota se on tuonut, ja pistä se menemään, vapauta sen energia. Energiasta en niin tiedä, mutta kirjojen vähentäminen ei tehnyt tiukkaakaan, kun ilo-periaatteen mukaan eteni. Päinvastoin. Tuntui aika hyvältä. Heippa, sinä ylioppilaslahjaksi saamani kirja, hyvästi, sinä 90-luvulla ajankohtainen ammattiopas. Kuvittele, millaista olisi, jos sinulla olisi hyllyn täydeltä pelkästään rakkaita kirjoja? Eikö olekin kiehtova mielikuva? Todellakin! Mari Kondon ajatuksissa on perää.


Mitä seuraavaksi? KonMari kehottaa etenemään tietyssä järjestyksessä koko kodin läpi, mutta tämän pitemmälle minä en viikossa päässyt - ja tein sentään kellonympyriäisiä päiviä, kun vähän innostuin. Jatkan, kunhan taas pystyn. En tiedä, pitääkö KonMarin ajatus elämäämullistavasta siivouksesta paikkansa, mutta jo nyt olen huomannut tällaisen lajittelun olevan hyvin puhdistavaa, suorastaan terapeuttista. Kondon mukaan kodin järjestäminen on myös tilannekatsaus, se paljastaa, mistä aidosti pidämme. Kuvien perusteella minä ainakin pidän sinisistä ja raidallisista asioista. En ehkä olisi tiennyt tätä ilman KonMaria, joka toi kaaokseen järjestyksen. Ihana kirja!

--

Tiedän: Alastalostahan minun piti puhua. Puhun kyllä.

torstai 23. heinäkuuta 2015

Kirjallinen kesäretki 2015

Turku. Kesäretki. Ihanat naiset. Ystävyys ja nauru. Olen onnentyttö, kun sain tämän.

Turun taidemuseossa Jacques Henri Lartigue vei kesään Riviera-kuvillaan, ja kun yläkerrassa vielä oli Gunnar Berndtsonin Kesä, elämys oli täydellinen. Ei haitannut, vaikka sade yllätti vähän väliä.

Elämys oli tämäkin: minulla on nimittäin pitkäaikainen haave päästä kiertelemään Suomen keskiaikaisia kivikirkkoja. Kesäretkellä pääsin aloittamaan komeimmasta eli Turun tuomiokirkosta. Turussa elämyksiä tarjoaa myös ruoka: testasimme Tintån ja Sergio´sin ja nautimme kakkubuffasta MBakeryssä. Olipahan ihanaa!


Kaupunkielämän ilot: Kulman takaa haettu aamupalacroissant, kävelymatka mihin tahansa, kattoikkunan sade. Aamuhetki, kun kolme naista föönaa vuorotellen. Korkojen kopina kivisillä kaduilla. Joana ja Sara, te teitte sen mahdolliseksi. Kiitos, kirjalliset, viisaat, älykkäät, hauskat ystäväni!


Ehkä kuitenkin myös: kiitos Volter Kilpi, kiitos Kustavi. Minulla on paljon sanottavaa, mutta lomaseurani vaihtui vaativammaksi. Yritän palata näihin lautasasioihin piakkoin, mutta se jo, että VOI ETTÄ!

perjantai 10. heinäkuuta 2015

Kesää kuvina

Minä olen paahteen ystävä. Yhtä kärvistelyä ja säätiedotusten kanssa tuskailuahan tämä on ollut... Mutta kesäpuuhiin on silti päästy, ainakin kuvista päätellen.
Saunavastan voi sitoa silkkinauhallakin. (Kupissa hunajaa, suolaa ja koivua: ihana saunakuorinta.)


Katiskasaalis ja tyypillinen kesäasu kynsikkäineen kaikkineen.

No pestiin me pari mattoa. 

Mutta enimmäkseen on pitänyt keksiä sisäpuuhia.


Papsukin kävi.

Ja löysin karpalolautasen seinälle. 
Yksi on joka pysyy: Lotat. Nämä odottivat minua kirjaston poistoissa. Ihanaa. 


Yhteinen, iso ilo oli, kun poistoissa oli myös Roald Dahlin Sulo ja suklaatehdas. Sitä olemme nyt lukeneet nyt tuntikausia yhteen kyytiin torpan parvella pötköttäen. Kallisarvoisia hetkiä, kun pieni aina pyytää: "Jatka!"

Muutakin on luettu. Yksi isoimmista superklassikoista on jo reippaasti yli puolenvälin: ensi viikolla ostan paidan, joka todistaa minun lukeneen Alastalon salissa! Ja kyllä, kirja on MAHTAVA! Kerron lisää Kustavin jälkeen.

maanantai 29. kesäkuuta 2015

Suvi Ahola: Ystäviä ja kirjoja

Tässä kuvassa on juhannusyön sateenkaari. Se oli ihan kokonainen ja valaisi ihania hetkiä: sain vieraakseni ystävän, jonka olen tuntenut 30 vuotta mutta jota en ollut tavannut koskaan ennen. Kirjekaveruus voi kantaa hämmästyttävän pitkälle ja tuoda tuhansien kilometrien päästä vierelle ihmisen, joka on ihan tuttu heti ensihalauksella. Olen siis kokenut harvinaisia hetkiä ystävän kanssa - ja ensi kertaa elämässäni jopa käynyt pienellä matkalla ilman kirjoja.

Lisäksi olen lukujumissa. En tiedä, mitä lukisin, eikä oikein ole halujakaan juuri nyt. Omituinen tunne.

Lukuvinkkien löytäminen on sitä paitsi kaltaiselleni nirsohkolle kirjarotalle joskus vaikeaa. Lisäksi olen aina kiinnostunut siitä, mitä ihmiset lukevat. Tässä oli kaksi hyvää syytä tarttua Suvi Aholan Kirjoja ja ystäviä -teokseen (Avain 2015, kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta!), jonka lukujumin keskellä ahmaisin. Kolmas syy oli se, että kirjassa puhutaan myös ruoasta. (Neljäskin syy on, mutta se mainittakoon ihan sulkeissa vain: olen aina kaukaa ihaillut  ja samaan aikaan vähän pelännyt Suvi Aholaa.)

Aholan kirja esittelee tarkemmin muutaman lukupiirin ja kertoo suomalaisista lukupiireistä hieman yleisesti. Esille tulee kiinnostavia tiedonmurusia: minä en tiennyt sitäkään, että siinä kun Yhdysvalloissa piireissä luetaan bestsellereitä ja listamenestyjiä, meillä tartutaan palkittuihin ja kriitikkojen kehumiin teoksiin, vaikka näin oma arkikokemuksenikin kertoo. Olen itsekin suorastaan kirjallisuuspiiriveteraani ja tottunut siihen, että kevään viimeinen kirja on aina Finlandia-voittaja.

Veteraaniuteni saattaa vaikuttaa siihen, että suurimman osan kirjassa mainituista ja lyhyesti esitellyistä teoksista olen lukenut jo aiemmin, eli lukuvinkkien osalta saldo jäi laihaksi. Aholan kirja on varmasti mukava opas jollekulle vähän vähemmän lukeneelle, mutta minä en saanut kauhean paljon irti parin sivun juonitiivistelmistä ja pika-analyyseista.

Kirjaan tähän kuitenkin ne vinkit, jotka eri lukupiireistä sain:

Johannes Anyuru: Paratiisista nousee myrsky - ehdottoman kiinnostava ja itselleni vieras teos, jonka teemoja pakolaisuus, muukalaisia ja isäsuhde akselilla Ruotsi-Uganda.
Viktor Frankl: Ihmisyyden rajalla - keskitysleiriklassokko, joka on minultakin jäänyt lukematta.
Barbara Kingsolver: Täyttymysten kesä - ihminen ja luonto Appalakkien vuoristossa.
Edmund de Waal: Jänis jolla on meripihkanväriset silmät - juutalaisuus Euroopassa yhden suvun tarinana. Tätä on suositeltu minulle muualtakin (moi Sara!), joten varmasti jossain vaiheessa luen.

Lukupiireissä usein myös syödään. Omassani harmikseni ei, vaikka meillä olikin yksi mahtava herkkujen talvi taannoin. Muistan kovin lämpimästi blinit, joilla herkuttelimme Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan -kirjan yhteydessä...! Ystäviä ja kirjoja tarjoilee myös lukupiirien suosikkiruokia samettisesta purjokeitosta melanzane parmigianoon - ja Tuula-Liina Variksen uuniomenahilloon, johon kiinnitin huomiota lukiessani Variksen viimeisintä romaania. Ystäviä ja kirjoja tarjoaa täsmällisemmän ohjeen kuin Naisen paras ystävä, ja tästä olen tosi mielissäni.

Ehkä näiden vinkkien myötä jumi loppuu heinäkuussa... Katsotaan!

keskiviikko 10. kesäkuuta 2015

Talvestatoipumisterapia

Ei kesää ilman maalausprojektia, näin se on. Vaikka sää hyytää eikä hymy ole ollut kovin herkässä, niin tästä ei luovuta. Sutien heiluttelu on parasta talvenjälkeisterapiaa, ja kun torppa suorastaan huutaa uutta punamultaa päälleen, on parasta toimia.

Maalauskaveri on jo aika taitava tänä vuonna.


Iltapalaksi nautin ruisleipää ja muutaman sivun uutta Atwoodia, joka melkein vaatii edelliset kaksi luetuiksi, että lähtee, mutta kyllä lähtee. Palaan asiaan!

sunnuntai 7. kesäkuuta 2015

Ei voi olla totta!

Mitä tuossa on? Monta pussia? Ja nuo hanskat? Ihan perinteisten sutien lisäksi nyt tapahtuu torpalla outoja. Myyrillä koittaa kissanpäivät.


Me tekaistiin kasvimaa.

perjantai 5. kesäkuuta 2015

Lars Sund: Kolme sisarta ja yksi kertoja


"Ihmisten välillä voi olla monenlaista hiljaisuutta; katkera hiljaisuus, jonka Ulla-Majn äiti välillä pystytti ympärilleen, oli oma lajinsa, surun hiljaisuus oli toinen. Välinpitämättömyydellä on oma erityinen hiljaisuutensa, tunteeton ja poispäin kääntynyt. Yksinäisyydellä on omansa. On hiljaisuutta, joka on tulvillaan merkitystä ja salaisuuksia, on kainoa hiljaisuutta ja ylpeää hiljaisuutta. Hiljaisuus voi torjua ja rajoittaa, mutta se voi myös avautua ja ottaa avosylin vastaan sen, joka haluaa sen jakaa."
(Lars Sund: Kolme sisarta ja yksi kertoja. Nelinäytöksinen romaani. Schildts&Söderströms 2014, käsikirjoituksesta (Tre systrar och en berättare) suomentanut Helene Bützow.)

Toukokuu ehti vaihtua kesäksi, ennen kuin ehdin koneen ääreen, mutta nyt on hyvä hetki, kun kesäkaverini katsoo Bamsea pyöräretken, kuusiaidan kastelun ja hiekkalaatikkoleikkien jälkeen. Näistä touhuista en suunnitellut kertovani - vaan siitä elämyksestä, jonka Lars Sund IHANAlla kirjallaan sai aikaan.

Kolme sisarta ja yksi kertoja on juuri minunlaiselleni lukijalle täsmäkohdennettu teos. Se vetoaa ihmiseen, joka pitää

- ylläolevan kaltaisista katkelmista, joissa tarkoilla sanoilla kuvataan jotain vaikeasti tavoitettavaa ja sellaista, jota itse ei ole osannut ajatella.

- itseään jonkinlaisena kirjallisuudellisena tietäjänä tai vähintään valmiina ottamaan vastaan itsestään tietoisen kertojan, joka kirjassa on rampautunut ratavartija ja jonka puhekumppanina on varis (!).

- kirjoittamisen, koko prosessin kuvauksesta.

- pienistä rannikkokaupungeista ja niiden historiasta, jopa pikkukaupunkien kulttuurielämän kuvaus oli minusta riemastuttavaa

- laajakulmaobjektiiveista, kun niillä katsotaan ihmisen elämää, sen valintoja ja kohtaloita: pidin ihan kauheasti kaikista kolmesta sisaresta ja heistä ehkä eniten Ulla-Majsta.

- siitä, että vaikka paljon sanotaan, kaikkea ei.

- kirjallisuuden mysteeristä: että joku voi kuvitella, että se menee niin, vaikka todellisuudessa ei tiedä, koska ei ole koskaan käynyt vaikkapa teatterissa.

Ah. Lukekaa Lars Sundia, rakkaat lukijat. Menetätte paljon jos ette lue.


--

Myös Salla suosittelee. 
Samoin Jonna.