Amor Towles: Seuraelämän säännöt

"Parikymppisinä, kun edessä on vielä paljon aikaa, aikaa jota tuntuu riittävän sadoille ratkaisemattomille asioille, näkemyksille ja niiden muuttamiselle, me nostamme pakasta kortin ja joudumme siinä paikassa päättämään, pidämmekö sen ja hylkäämme seuraavan vai hylkäämmekö ensimmäisen ja pidämme toisen. Ja ennen kuin edes tajuamme, pakka on pelattu, ja hetkeä aiemmin tehdyt päätökset muovaavat elämäämme kymmeniksi vuosiksi eteenpäin."
 (Amor Towles: Seuraelämän säännöt, WSOY 2012, alkuteos Rules of Civility, 2011 - arvostelukappaleesta kiitos kustantajalle!)

Amor Towlesin Seuraelämän säännöt vie lukijansa suurten kysymysten äärelle - siis mitä on hyvä kirjallisuus ja onko olemassa jotain lukuromaanien omaa laatustandardiasteikkoa, johon voisi luottaa?  Tietysti se, että edellinen lukemani kirja oli suuri Pussikaljaromaani, asettaa Seuraelämän säännöt ihan surkealle lähtöpaikalle, mutta sitten toisaalta kirja kuuluu WSOY:n punaiseen Aikamme kertojia -sarjaan, josta viimeksi luin upean Gaute Heivollin. Odotuksiakin siis oli, ja tietysti jotenkin muka 1930-luvun New Yorkkin kiehtoi.

No joo. Katie Kontent -niminen venäläisemigranttien tytär tekee uraa ja pyrkii jet set -piireihin vähän sen jälkeen, kun Ketolan Jussi on rakentanut pilvenpiirtäjiä ja vähän ennen kuin eräs Eilis päätyy myymään niitä sukkiaan. Kyllä, olen siis saanut mittani täyteen menneisyyden New York -kirjoja tänä keväänä, kiitos vain. Katie on kertojana melkoisen epäluotettava salailija, mutta hänenkin varjelluimmat tunteensa kyllä selviävät lukijalle aika pikaisesti.

Sitä paitsi Katie käyttää välillä aika raivostuttavaa kieltä. En osaa tietenkään sanoa, johtuuko esimerkiksi se, että nainen latkii kahvia tai toinen potkaisee popot jalastaan, jotenkin ikään kuin toisen polven maahanmuuttajuudesta vai onko kyseessä tahallinen tyylinalennus, mutta minua tuollaiset sanavalinnat ärsyttävät. Samoin kuin se, että ihmisellä voi olla matala käsitys toisesta tai että pienet soutuveneet voivat olla kuin teinityttöjen unelmia. En tajua. Ja sanonko vielä yhden asian? Katie on olevinaan hirmu nokkela ja hauska käyttäessään tällaisia ilmaisuja: Vanha neekeri nousisi taatusti taivaaseen nopeammin kuin neljänteen kerrokseen. Eikä kyse ole nyt neekeri-sanasta, tietenkään.

Ei Seuraelämän säännöt kuitenkaan läpeensä huono kirja ole. Sen seurassa viihtyy, jos ei ärsyynny pienistä, sen juhlakuvaukset ja timanttikorvakorut ja kaiverretut savukkeensytyttimet ovat varmaan kiehtovaa seurattavaa vaikka laiturilla loikoillessa, Katien menneisyyden raottelu ja ystävyys- tai rakkaussuhteeseen liittyvä salailu ovat aivan kiinnostavia. Koko kirjassa on kyse paljolti identiteettien rakentelusta omien pyrkimysten mukaisiksi, eikä Katie suinkaan ole ainoa, joka sellaista harrastaa.

Jälkimaku on kuin olisi selaillut liian monta Gantin kuvastoa peräjälkeen. Niissä on viehätyksensä, mutta.

--

Sinisen linnan kirjastossa Seuraelämän säännöistä pidettiin selvästi enemmän.

Terveisin Onnellinen

Joskus

ne asiat, joita on odottanut hirveän kauan,

alkavatkin

tapahtua tosi nopeasti.

Rakkautta on...

Rakkautta on...

viestin lähettävä ystävä, joka näki koivuissa värin, josta minä tulin mieleen.

se, että saan katsoa Pan Amin joka sunnuntai, vaikka olisi minun nukutusvuoroni.

lohikeitto. Kuvassa.

samanmielisyys siivouksesta.

arkipäivän kahdenkeskinen lounas kiinalaisessa ravintolassa.

äätituuta tai jotain, siis äitikulta, hän sanoo.

kahvikuppi oikealla hetkellä, puheilleni nyökkäily, yllätysmuffinssi oikein pahana päivänä.

yhteiset haaveet.

nämä sanat: "Annetaan äidin lukea."

<3! <3! <3!

Näiden ajatusten myötä terveiset Linnealle Kujerruksiin. Hänelle ja kaikille muillekin oikein rakkaudellista keskiviikkoiltapäivää!

Mikko Rimminen: Pussikaljaromaani

"Ja kun pinkomista sitten jatkoi kiinnittämättä huomiota siihen suorittamiseen sen syistä puhumattakaan, alkoi äkkiä tuntua sairaalla tavalla jotenkin hyvältä, tuli mieleen sellainenkin ajatus että tässä sitä juostaan ja ollaan jollain merkillisellä keinolla ikään kuin onnellisia, jotenkin se tuli siitä se ihme onnellisuus että siinä oli sellainen melkein elokuvamainen tunnelma ja kai sen kerskailevan ukkosenvasamoinnin tähden aika raamatullinen myös, se oli outoa, että ne elokuvallisuus ja raamatullisuus olivat oikeastaan sama asia, niitä ohjasi molempia joku vapauttava sepitteellisyyden ja hidastettuuden huoma joka vähäksi aikaa päästi kokonaan irti varsinaisesta elämästä ja sen elämisestä, aika ja aine rupesivat ikään kuin kaartumaan juoksemisen ympärille ja siitä eittämättömästä madonreikämäisyydestään huolimatta se kvasifysikaalinen ilmiö siinä muodostui jotenkin turvalliseksi, koko kaupunki samoin, se laakea likainen astia, musta jumppaava taivas joka hajosi maahan lämpimänä vetenä ja jota pitkin salamat nelistivät kiljuen kuin pillastuneet taivaanvuohet tai sellaiset, koko se osa kaupunkia, koti, mäet ja harjut joiden rinteille suuret laatikkomaiset yksinelämisellä täyteenahdetut talot oli survaistu kuin vääriin koloihin pakotetut palikkatestikapineet tai jotkin jättiläismäiset nopat, sekin tosiaan käväisi mielessä, noppa, ja sitten huomio kiinnittyi takaisin siihen ympäristöön, viikkokausien paahteen mustaamiin vaahteroihin ja nahkeisiin lehmuksiin joita kova vesi nyt painoi maahan kuin takkuisia hiuksia, korttelien jotenkin tulppamaiseen esillepanoon ja katujen ristikkoon jota pitkin sade syöksyili vikapäisenä suuntiinsa, siihen katuun, nimenomaiseen Vaasankatuun, auki unohtuneisiin ikkunoihin jotka rämisivät tuulessa, jalkakäytävien viereen pysäköityihin autoihin joita sade hakkasi niin että se kuulosti joltain kymmeneltätuhannelta rumpua päristävältä jumalanpalvojalta."
(Mikko Rimminen: Pussikaljaromaani, Teos 2004)

Tähän voi tulla vähän julistuksen makua, mutta ei se mitään. Olen nyt tutkinut asiaa, selaillut sivuja, hypännyt mukaan tarinan vellontaan, kellunut kielessä ja tullut sana sanalta vakuutetummaksi: Mikko Rimminen on kirjallinen nero. Hän on myöhempien aikojen Aleksis Kivi ja moderni Mikael Agricola, hänen työnsä kunnioittaa Elias Lönnrotin perintöä ja on samaan aikaan suorastaan kipeästi tässä hetkessä kiinni. Voi hyvänen aika, mikä kirja on Pussikaljaromaani, jota olen pitkään hyllyssäni säilyttänyt - ensin vähän peläten, sittemmin kiinnostuen ja Nenäpäivän Irmaan tutustuttuani säästellen.

Pussikaljaromaanissa on kiehtovinta ristiriita näennäisen tapahtumattomuuden ja suurien teemojen välillä: työtä karttelevat tyhjäntoimittajat harhailevat paikasta toiseen jo vähintään puolittain yhteiskunnasta syrjäytyneinä, ja samalla lukijalle näytetään postmodernin irrallisuuden kipupisteet yhdistettyinä muskettisoturimaisen ystävyyden ja kivimäisen veljeyden teemoihin. Huh! Ihmettelen muuten tässä tietokoneen äärellä itsekin, miten sain tuon virkkeen aikaan. Rimmisestä on tarttunut kuvailevuuden kultapölyä meikäläisenkin näpyttelysormiin.

Erityisen paljon pidin Pussikaljaromaanissa siitä, miten kertojuutta kierrätetään ja miten se on ulkona ja sisällä, samalla tavalla lepattelevasti kuin koko oleminen ja elämä. Enimmän osan melkein-minämuotoisesta kerronnasta hoitaa Marsalkka, vähän myös Lihi, mutta suurimmaksi osaksi tarina etenee ulkopuolisesta näkökulmasta kerottuna. Sitten taas se, miten tämä kaksikko Hennisellä vahvistettuna toisilleen puhuu, on suorastaan legendaarista. He vaihtavat jopa rekisteriä tietoisesti ja muutenkin osoittavat, että suomen kielellä leikkiminen on hauskempaa kuin huvipuistossa!

Rimmisen Pussikaljaromaani on kirja kesästä ja helteestä ja kaupungista, se on nykyaikaan tuotu rakkaudentunnustus Helsinki-nimiselle kaupungille, siinä nostalgisoidaan nuoruutta ja tajutaan, että jokin meni ohi jo eikä palaa, vaikka siinä yrittäisi kuinka roikkua. Se palauttaa mieleen, miltä tuntuivat kesäyöt silloin, kun asfaltti tuoksui öiseltä sateelta, miten joskus toisiaan seurasivat parahultaiset päivät, sen jälkeen on sellainen paljas ja ilmava ja läpinäkyvä tunne.

Siis: minä rakastan Pussikaljaromaania. Tämä fakta tekee minusta ehkä juuri sen keski-ikäisen vekkihameisen kulttuuritädin, joka en ihan vielä haluaisi olla, mutta Mikko Rimmisen tähden sopeudun siihen rooliin. Lukiessani nauroin, hymyilin, melkein vähän itkinkin, ihailin rakennetta, joka seisoo tukevasti molemmilla jaloillaan, tunnistin kielellisen nerouden (älkääkä tulko puhumaan mistään itsetarkoituksellisesta kikkailusta, koska Rimminen on kaukana sellaisen yläpuolella! :)). Haluan jo julistaa Pussikaljaromaanin 2000-luvun hienoimmaksi kotimaiseksi kirjaksi, tai ainakin vähintään kesän 2012 elämykseksi. Tarttukoon siihen, ken uskaltaa!

Viimeiset savut

Täällä kävi sen verran toimeliaita ihmisiä, että alkoi tapahtua. Saunan uunissa oli viimeiset tulet vähään aikaan.
Siis: remontti alkoi.

Kiitos, mummi ja pappa!

PS. Maassa istuvan lippalakkipään takaraivon vasemmalla puolella, siis tuossa kuistin kupeessa, tulee olemaan ulkolukunurkkani sitten joskus.Tänään taisin jo sanoa ääneen, että se piste on minun paikkani maailmassa.

Helatorstaina todettua

Että näin toukokuussa parvi lämpenee nopeasti.

Että siskon tekemät tyynyt ovat siellä aika ihanat.

Että pikkukaveri tykkää perunoista ulkoilun jälkeen.

Että syksyllä piilotetut tulppaanit taitavat nousta maasta.
Että Mikko Rimminen on aikamme Aleksis Kivi.
Että kaksijapuolivuotias on riemastuttavaa seuraa, kun sillä on vatsa ja virta-akut täynnä.

Että vaikka talven aikana on moneen kertaan ajatteluttanut, että me hullut ja voi apua mihin taas ruvettiin, niin kun sinne menee, muistaa taas. Siitä tulee niin hyvä...!

Anja Snellman: Ivana B.

"Hyvä lyhytterapeutti Parantainen, on yö, ja haluaisin edelleen uskoa että kirjallisuudessa on pohjimmiltaan kysymys haavasta, sielullisesta vammasta, erikoislaatuisesta herkkyydestä. Jostakin sisäsyntyisestä. Voimaton haluni on väittää, että kirjailijaksi voi vieläkin tulla pieni, ruma, lihava, kalju, finninen, yksijalkainen, änkyttävä, autistinen - muistakaa Emily Dickinson ja Paavo Haavikko - harvahampainen tai vaikka kuusivarpainen ihminen. Eivät lehtien kulttuuriosastot vielä järjestä kirjailijoiden missikisoja."
(Anja Snellman: Ivana B., Siltala 2012)

Elämme murroksen aikaa, ehkä. Anja Snellman on yhtä tarkkanäköinen ja ajassaan kiinni kuin aina kirjoittaessaan Ivana B:stä, joka on kirjailija jo ennen kuin on julkaissut yhtään kirjaa, naisesta, joka on pelkkää pintaa, 2000-luvun median märkä päiväuni, ja joka tahtoo Hugh Hefnerin Huhtikuuksi ja Unicefin Hyvän Tahdon lähettilääksi samassa lauseessa. Millaista on olla tällaisen kohukirjailijan vastakohta, hallittu hiirulainen, joka on tehnyt sinnikkäästi harvojen lukemia teoksia 30 vuoden ajan ja jota on kustantamossa vain kerran luultu työpaikkahaastatteluun tulevaksi siistijäksi?

Minusta Anja Snellmanin kirjailijuudessa on aina ollut parasta se, että hänellä on Asiaa, puettuna milloin minkäkinlaiseen kertojaratkaisuun. Ivana B. on ehkä pamfletti (tosin minulle sellaisten määritelmät ovat jotenkin vähän hankalia?), ehkä kaunokirjallinen kauhukuva siitä, mitä kohta voisi tapahtua, tässä ajassa, jossa sana pyrkyri on vanhanaikainen, koska kaikki ovat sitä jo lastentarhassa. Kirjailijan pitää olla vähintään kiharainen ja hyvähampainen, mutta ainakin avoin ja estoton, mieluiten ahne narttu tai hyvä jätkä. Ei lukupiirejä vaan pukupiirejä, boheemius ja maailmantuska vaihtuvat bisnesälyyn ja trenditietoisuuteen.

Ivana B. ei ole kuitenkaan kirja kirja-alasta vaan se on myös sitä. Ennen kaikkea se on julma kuvaus tämän päivän maailmasta, jossa ei ole olemassa, jos ei ole kaikkien tuntema, jossa yksityisyys uhrataan medianäkyvyyden vuoksi, jossa sanaa härski ei ole enää olemassa. Kirjan rakennekin taistelee vanhanaikaisena uuden median vaihtelevia tyylejä vastaan: teos koostuu kirjeistä, joita Ivana B:n ahdistelema kirjailijaparka kirjoittaa terapeutilleen. Kirjeissä tuntuu pitkään ajatellun asian painavuus, menneen maailman sivistys, kirjailijan hiljattain kasvava ahdistus. Snellman kirjoittaa taas kerran nautittavan notkeaa tekstiä, ja vaikka 166-sivuisen Ivana B:n lukaisee hetkessä (oi mikä kertakäyttöisyyden kuva sekin on...!), ajatukset jäävät mieleen. Ivana B. on jo totta, se voisi olla ihan kohta, osa siitä on jo melkein totta. Kirjailijoiden missikisoja on joidenkin mielestä harrastettu kustantamoiden esitteiden kansissa jo nyt.


--

Sallakin luki tämän jo.
Snellmanista lisää tässä kesän 2010 Parvekejumalat-postauksessani.

Huippuja juttuja

Oi äitienpäivä!

Tämä oli minulle jo kolmas, mutta se ei tarkoita, että äitienpäivä olisi jotenkin arkiintunut. Olen pakoillut ihmisjoukkoja niin monena toukokuun toisena sunnuntaina, että nykyään äitienpäivä on minulle kaikkein suurin ja tärkein juhla.

Oli mukava päivä. Jälkiruokapöydässä, joka on tietysti tärkein, oli marinoituja hedelmiä, marjakiisseliä, kermavaahtoa, suklaamoussea, täytekakkua ja KARKKEJA! Ihan huippua!

Täällä tapahtuu. Siitä aiemmin vihjatusta huipusta jutusta tulee totta. Kesän jälkeen minulla on uusi työpaikka, ainakin vuoden verran. Olen hirmuisen iloinen.

Huomenna palaan kirjoin. Mukavaa päivää sinulle!

Marja Leena Virtanen: Aida

"Tuuli oli liimannut Saritan pörröiseen takin kankaaseen pyöreitä koivuangervon lehtiä. Ne hehkuivat punaisen vivahteissa, sopivat herkullisesti kaarnanruskeaan. Upea taideteos, miten saisi lehdet säilymään koristeina tuossa, keveinä, silti pysyvinä? Miten voisi säädellä hetkiä, pitkittää harvinaisia nautinnon tai oivalluksen sekunteja, äkkiä pyyhkäistä pois kaiken raskaan ja ahdistavan?"
(Marja Leena Virtanen: Aida, Tammi 2010)

Viime vuonna kirjablogien maailmassa luettiin kovasti Marja Leena Virtasen teosta Kirjeitä kiven alle, mutta minua se ei aiheensa puolesta oikein kiinnostanut. Sen sijaan muistan luotettavan suosittelijan (moikka, Karoliina!) sanoneen, että Virtasen Aida-esikoiseen kannattaisi tarttua, ja niin kannattikin. Aida on helppolukuinen, monisyinen ja hyvällä tavalla riikkapulkkismainen (!) kirja.

Talvi oli epävakainen, kuten elämä - tai ihmissuhteet, perhesuhteet, rakkaussuhteet. Kaikki ei useinkaan mene, kuten ihmispolo suunnittelee, kokonaiset elämät häälyvät kuilujen reunoilla samaan aikaan, kun arkista salaattia sekoitellaan tai pyykkejä nostellaan kuivumaan. Virtasen ihmiset pyrkivät hyvään samalla tavalla jokapäiväisesti kuten me kaikki, ja samalla heitä vievät eteenpäin ajatukset, jotka eivät päivänvaloa siedä. Väärät sanat nostavat esille säröjä, harkitsemattomat teot aiheuttavat niitä vielä enemmän - ja kaikki tämä tulee esille neljän sukupolven naisissa, joista tärkeimpänä nousee esille isoäiti-Irene.

Irene on samaan aikaan tytär ja äiti ja isoäiti - ja vaimo, kotirouva ja vielä jotain muutakin. Näiden roolien vaihtelu on kiinnostavaa seurattavaa, ja vaikka Irene tekee elämässään virheitä, hänestä on helppo pitää. Irenen äitisuhde tarjoaa mielenkiintoista tutkittavaa kenelle tahansa, ja jotenkin kirjassa tuodaan viehättävästi esille eri-ikäisten naisten elämän kipupisteitä - vaikka siis keskiössä onkin isoäiti-ikäinen Irene.

En oikeastaan keksi mitään, mistä en olisi pitänyt Aidassa. Aida on naisten kirja ja tyttöjen kirja, siinä on nopealukuista keveyttä mutta painavia asioita ja ikäviäkin kohtaloita, sen kielessä on paljon tartuttavaa - venyvässä ivassa, äänessä, jossa on naarmu. Ihan yhtä ihastunut ei ollut Salla, jonka mielestä kirjassa viuhuu esiin ja ratkotaan ongelmia pikavauhtia, tai Hanna, joka arveli, ettei voi ymmärtää keski-ikäisen naisen ajatuksenjuoksua. No, minulla oli onni lukaista Aida yksien päiväunien aikana, joten nopea tahti ei haitannut, ja lisäksi olen ollut keski-ikäinen syntymästäni asti. Silti edelleen luulen, että ne Kirjeet saavat minun puolestani jäädä Kiven alle, mutta jos joku on kiinnostunut, vaikkapa tästä lumoutuneen Leena Lumin postauksesta voi lukea lisää.

Antti Tuuri: Taivaanraapijat

"Minä en tiennyt, oliko minulla oikeus Amerikassa presidenttiä valita.
Pitkä musta selitti minulle, että olin täysivaltainen kansalainen ja minulla oli oikeus äänestää, jos minulle oli annettu kansalaisuus yhdeksänkymmentä päivää ennen vaaleja. Sanoin, etten ollut kansalainen lainkaan, mutta pitkä vakuutti, että ehtisin kyllä kansalaisuuden saada, koska vaalit olivat vasta syksyllä, äänestyspäivä marraskuun alussa; äänestämään pääsisin, ellen olisi hullu, tylsämielinen, vaivaishoidokki tai nainen. Sellaisilla ei ollut oikeutta Amerikalle presidenttiä valita. En uskonut olevani niistä mikään."
(Antti Tuuri: Taivaanraapijat, Otava 2005)

Ketolan Jussi Pohjanmaalta rakentaa New Yorkissa pilvenpiirtäjiä. On 1900-luvun alku, raavaita ja pelottomia työmiehiä tarvitaan, eikä suomalaisia huimaa heidän kiipeillessään teräspalkkien päällä koko kaupungin yläpuolella. Miehet asuvat poikataloissa, joissa ylöspitoon kuuluvat ateriat, ja kirjoittavat kotimaahan vähäsanaisia kirjeitä, joissa puhutaan teräsniiteistä enemmän kuin tärkeistäkään tunteista.

Vaikka toisin voisi ehkä luulla, Taivaanraapijat oli ensikosketukseni Antti Tuurin tuotantoon, ja uskalsin tarttua siihen Amman suosituksesta. Amman postauksen kommenteissa puhutaan siitä, miten Tuurin kirjoista saa löytämättä hehkutusta hakea - tyyli todellakin on niin lakoninen, että se rutisee kuivuuttaan. Myönnän kyllä, että siinä, miten teksti etenee yksioikoisesti kuin juna, voi joissain olosuhteissa olla jonkinlaista viehätystä, mutta minulle, joka olen peruslaadultani nopea peräpohjalainen, tyyli on totaalisen väärä.

Väärä minulle on myös Jussi Ketola. Luoja minua enemmiltä eteläpohjalaisilta vähään aikaan varjelkoon, mutta ei hyvänen aika, mitä jaanailua ja totista rypistelyä. Vaikka luulin, että toinen uudelle mantereelle vähän myöhemmin päätynyt Eilis oli lastu laineilla, tämä irlantilaistytärhän oli Jussiin verrattuna omatahtoinen, itsenäinen, älykäs ja kaikin puolin näppärä. En tiedä, yrittääkö Tuuri kirjallaan kertoa, että vähän hitaampikin ihminen pärjää elämässään, jos on kunnollinen, mutta en kerta kaikkiaan kestä tällaisia täysin vietävissä olevia miesvässyköitä. Esimerkiksi jakso, jossa morsianehdokas Christina tekee itseään tykö ja lopulta pari päätyy lempimään pesutupaan, on aivan hillitön!

No joo. Kaikesta huolimatta tunnustan Tuurin mestariksi. Taivaanraapijat on jotenkin niin kokonainen kirja ja raivostuttavassa Jussi Ketolassa on käsittämättömästi jotain sellaista, että minun lienee pakko hypätä hänen kyytiinsä vielä niiden "kylmien" kera, joita hän myöhemmissä vaiheissa kuljettelee. Ennen sitä haluan kuitenkin viettää aikaani vähän aloitekykyisempien henkilöiden seurassa.