keskiviikko 27. elokuuta 2014

Syksy, selvästi

Täällä on syksy. Merkit ovat selvät.
Tytöllä alkoi työkausi. Vielä on hiomista taidoissa.

Papalla on meneillään Projekti.

Lopuksi fanfaareja: täällä ajellaan ilman appiksia!

Kaiken tämän keskellä tehdään töitä ja olen vähän kipeänä. Sääkin on sateinen. Aloitan kirjoja mutta en oikein lopeta.

Kerron lisää myöhemmin, nyt pitää raivata ja järkkäillä. Moi!

torstai 21. elokuuta 2014

Kesämuisto


Nyt kun tuli syksy, voi muistella, miten tänä kesänä meillä oli aika paljon tällaista:

aamulla meidän sänkyyn juoksi (!) poikanen kirjan kanssa. Päivä aloitettiin lukemalla.

Voi kun tämä kaikki kantaisi jonnekin tulevaan. 

tiistai 19. elokuuta 2014

Taina Sampakoski: Ikoni


"Sitten sinä menet pitkälle juoksulenkille ja sen jälkeen aerobic-tunnille tai nostelemaan painoja ja vielä ulos ravintolaan juhlimaan, ettet vain ehtisi tuntea mitään, niin onko se hyvä! Kun sinun pitäisi toipilaana kävellä hiljaa pitkin joenrantaa, elää tunteesi pohjia myöten, tai maata leppeässä kevätillassa parvekkeella lepotuolissa vilttiin kääriytyneenä niin kuin olisit jossakin keuhkotautiparantolassa, koska ihan hyvin voisit ollakin, koska sinun pitää saada elimistösi ja mielesi toimimaan ja antaa niille aikaa toipua."
(Taina Sampakoski: Ikoni, Tammi 2006)

Kerrankiko oltiin Porvoossa lukevien naisten kanssa kesällä, niin yöllä sitten huviteltiin arvauskilpailulla, mitä Finlandia-ehdokkaita muistetaan miltäkin vuodelta. Törkeän huonoksi voisi yhteistä muistiamme kyllä sanoa, mutta toisaalta ehdokkaiden joukossa (koko lista täällä) oli paljon kirjoja, joista emme koskaan olleet kuulleetkaan.

Lukulistamme täydentyi, muistelimme vuosientakaisia suosikkejamme, melkein vahingossa päätimme valita listalta uuden blogihitin, kun kaikki (="kaikki") ovat nyt lukeneet Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä-kirjan, jonka nousu alkoi siitä, kun suosittelin sitä Kirjavan kammarin Karoliinalle vuosia sitten.

Arpaa ei käytetty, siinä vain jotenkin kävi niin. Taina Sampakosken Ikoni (ehdokas 2006) nousuun, päätimme. Nopea guuglailu kertoi jostain haahtelamaisesta vatuloinnista, jota en kuitenkaan säikähtänyt vaan hain kirjan kirjastosta. Luin sen. Se kertoo ikonimaalarista, jolle käy rakkaudessa huonosti, hänen entisestä miesystävästään ja miesystävän uudesta naisystävästä.

Seuraa shokeeraava paljastus: puolivälissä tajusin, että olen lukenut kirjan aiemminkin.

Miksi en muistanut sitä ennemmin? Kirjan kansi ei jää mieleen, se on suorastaan neutraaliuden ja mitäänsanomattomuuden riemuvoitto. Tarinan henkilötriangeli oli myös hävinnyt jonnekin muistin syövereihin, ja nyt lukiessa päällimmäinen tunne oli jonkinlainen epäusko etenkin liian lähelle Sonjaa tulevaa Lauraa kohtaan.

Toisin sanoen: ei tullut blogihittiä. Pahoittelen.

keskiviikko 13. elokuuta 2014

Olli Jalonen: Miehiä ja ihmisiä

Kesän 2014 Kirja on minulle ollut Olli Jalosen Miehiä ja ihmisiä. Tämä on ylistykseni sille.



Siitä kaikesta yhdessä alkaa kevät, sen tietää sisällänsä hyvänä mutta samalla on lepattava olo enkä kokonaan tiedä minkä takia on niin.


Se on juhannusyö. Valo ei ole vielä suoraa auringonvaloa vaan sillä lailla udusta ja kokkosavuista pehmentynyttä ja reunatonta kuin se juhannuspäivän aamuyöllä on, eikä kukaan sano meille yhtään mitään vaikka kävelemme läpi pihan ja nurmikon ja ainakin lehtimajasta meidät nähdään koska joku nousee oikein katsomaan.

 Kesästä on taitos ohi eivätkä pikkulinnut enää pyöri pihassa niin kuin kuukausi sitten.



Koko kesän on ollut hyviä ilmoja niin että harvoin on joutunut syömään ruokatunnilla sisällä. Nyt on naistenviikko ja sellaiset ilmat kuin aina silloin. On kuumaa ja puut ja pensaat isoimmillaan, oksat kasvaneet ja roikkuvat raskaina lehdistä ja viinimarjapensaat ovat terttuja täynnä.

Voiko viidessä vuodessa ihmisestä tulla joku jota ei ole ollutkaan, vai tekeekö viisi vuotta kaikille yhtä aikaa saman, vai onko se vanhentanut yksistään vain mummun ja me kaikki muut olemme jääneet paikoillemme, vai onko mummu jäänyt ja me olemme muuttuneet ympäriltä pois.


Tuli mitä tahansa vastaan, ei itsestään täydy luopua. Minä vain olen minä, mieleen tulee niiden keskellä, aivan tarkasti kuin saksilla katki leikattu lause. Minkä takia sellaisia lyhyitä lauseita on alkanut päähän tulla, olen jo talvella ihmetellyt että mistä yhtäkkiä ja niin lyhyitä ja keskenkatkeavia, yhtä aikaa keskeneräisiä ja valmiita. Enemmän niissä on sellaisia joitten jälkeen tulee voimakas olo, mutta loput ovat ikäviä, melkein kuin enteitä ja mustia aavistuksia niin että olen välillä alkanut uimahallissa pelätä syvää päätä missä ei ylety pohjaan.

--

Minulla oli ilo lukea Miehiä ja ihmisiä -kirjaa (Otava 2014, ennakkokappaleesta kiitos kustantajalle!) hitaasti, ja kesä eteni samaa tahtia kuin tarina itsessään. Tämä oli valtava, viikkokausia kestänyt elämys.

Olen aiemminkin tituleerannut Olli Jalosta täydellisen lauseen mieheksi, ja samaa mieltä olen edelleen - siksi yllä on kovin paljon sitaatteja, jotka haluan muistaa. Vaikka Miehiä ja ihmisiä on nuoruuden kuvaus ja vaikka nuoruus on osin juuri sellaista auktoriteettien uhmaamista, rajojen rikkomista ja tahallista ärsyttämistä kuin se on, kirja ei jätä oloa nihkeäksi. Nuoruuden kuvaus on herkkää ja totista.

Ihmiseen jää jälki kaikesta koetusta, ja yhden kesän aikana voi kokea paljon. Miehiä ja ihmisiä jättää monenlaisia jälkiä, jotkin niistä yhtä syvällä kuin omenatarhaan kaivetut vesiputket: hetki lapsuuden ja aikuisuuden välissä on lyhyt ja rimpuileva, mutta se, mitä kerran on, jää ihmiseen. Ihminen muuttuu, vanhenee, joutuu luopumaankin, ja on silti monessa ihan sama.

Erityisen paljon pidin tässä kirjassa Jalosen tavasta kuvata Rekkua, Reijo-nimistä nuorukaista, joka ei oikein pärjää tässä maailmassa. Perhetausta on traumaattinen, tulevaisuus jonkun muun käsissä, eikä tämän maailman Rekuille tai Lennieille aina ole hyvin käynyt. Jalosen kertojaminä löytää oikeat sanat ja tavat toimia, vaikka kaikki vaihtoehdot ovat yhtä huonoja. Minkä verran on yksi ihminen - ja kun ei ihmiset ole aina näin ja näin, kun osa on muuta ja osa vähemmän.

Olli Jalosen Miehiä ja ihmisiä kulki mukanani kesäretkeltä toiselle, se siirrettiin matkakassista sängyn viereen monessa mökissä. Tästä kaikesta koostui kokokesäinen kirjaelämys, joka sai muistamaan, miksi luen ja miksi kirjat ovat minulle tärkeitä. Enempää ei voine pyytää.

maanantai 11. elokuuta 2014

Elokuun yö



Elokuun yöt ovat täällä harvoin sellaisia, millaisina ne muualla tunnetaan, siis että olisi lämmintä ja pimeää. Yleensä meillä ei ole kumpaakaan.

Aamuviideltä hiivin laiturille. Torpalle johtavan tien oli kuulemma ylittänyt karhu, mutta en ajatellut sitä. Maailma oli sininen ja harmaa, vedestä nousi usvattaria, jotka kuiskivat: haaveita päin.

Seuraavana aamuna oli alkanut syksy. Siitä tulee hyvä.

sunnuntai 10. elokuuta 2014

Ulla-Lena Lundberg: Kuninkaan Anna & Kökarin Anna (yhteisnide)


"Siinä hän kulki vehreällä nurmella isojen korkeiden puitten alla eikä hänen tarvinnut enää koskaan heittelehtiä veneessä, seisoa matalikoilla hurjien aaltojen piiskaamana ja ahdistamana, ohjata venettä läpi harmaiden vesivuorien ja harmaiden kivipaasien lomitse, kiskoa viimeisiä kellastuneita ruohonkorsia harmaan kallion halkeamista ja kantaa niitä harmaaseen latoon, ei istua harmaaseen pöytään syömään harmaata puuroa ja harmaata silakkakeittoa, maata harmaan huovan alla, kömpiä pystyyn harmaassa aamunkoissa ja lähteä pyytämään saalista harmaalta mereltä; hopeaisena se saalis välkkyi, mutta harmaana kuin harmaa lyijy se painoi käsivarsia."
(Ulla-Lena Lundberg: Kuninkaan Anna, Gummerus 2014, yhteisnide, jossa Kuninkaan Anna (Kungens Anna, 1982) ja Kökarin Anna (Ingens Anna, 1984); lainaus jälkimmäisestä, suomentanut Kaija Kauppi, suomennoksen uudistanut Juhani Lindholm. Arvostelukappaleesta kiitos kustantajalle!)

Katkelma puhukoon puolestaan: nyt on lukijaparka saanut kyllikseen harmaista vesistä ja syrjäseutujen tytärten elämänponnisteluista. Alkukesän Salka Valka oli jo melkein liikaa, mutta koska olin Jää- ja Marsipaanisotilas-innostuksissani saanut myös Ulla-Lena Lundbergin Anna-duon hyllyyni, ajattelin tarttua siihen. Vaikka kirjoissa on paljon hyvää, on niissä kyllä paljon minusta turhaa ja sellaista, joka ei itseäni miellytä. Jään Finlandia-perusteissa sanottiinkin muistaakseni, että se teos kruunaa kirjailijan koko tuotannon ja on tähänastisista paras, enkä voi kuin nyökytellä. Lundberg on vain parantanut otettaan koko ajan.

Kuninkaan torpan Anna on oikea saariston polyanna, aina iloinen ja niin kaunis, että kääntää tukholmalaistaiteilijankin pään. Rakkaus on kuitenkin raastavaa ja Anna lopulta pelkkä piika, ja monessa kohtaa tuli mieleen Lena Anderssonin Omavaltaista menettelyä, joka on epäsuhtaisen parisuhteen tuoreempi kuvaus. Samalla tavalla minua tässäkin ärsytti ripustautuva omistautuminen, etenkin kun koko "rakkaus" on jotenkin niin kaistapäistä. Suhteen kuvauksessa sain myös yllättyä: Lundberg kuvaa seksiä ja paljon.

Se, mistä pidin, on saaristolaisyhteisön kuvaus. Puhetapa, informaatioreitit ja hienovaraisia tiedonmurusia ripotteleva käyttäytyminen kuvataan kiehtovasti. Saaristolaisuus on muutakin kuin asuinpaikka, se on tapa olla maailmassa ja toimia. Saaristolaisuus on myös niin pysyvää, että Annakin palaa Kökariin mannermaalla viettämiensä vuosien jälkeen. Etenkin kirjaduon lopussa näkökulmaa vaihdellaan Jään tyyliin, ja se oli lukijalle mukavaa, vaikka paikalle pölähtävän populistipoliitikon puheet tuntuvatkin ihan hassuilta ja vievät kirjaa outoon suuntaan. Sellainen maailmasta tuli, ehkä näin on syytä todeta.

Vaikka Annan maailma tuntuu monella tavalla vanhentuneelta, on toisaalta aika raikasta lukea kronologisesti etenevää tarinaa yhdestä naisesta ja hänen kohtalostaan. Ja vaikka olenkin nyt sangen nihkeällä tuulella, kuitenkin luin kaikki 598 sivua ja aika ripeästi. Ihan hyvää kesälukemista, siis.

keskiviikko 6. elokuuta 2014

Kerran Porvoossa

Joskus elämässä on sellaista, että pääsee nukkumaan toisten sijaamiin vuoteisiin, ihan yksin.
Illalla saa pukea ylleen sen harmaan mutta arkea välttelevän mekon.

Askeleet vievät kaduille, joiden kiviä ovat kuluttaneet ihan muut kuin minä.

Silmät ahmivat kaikkea sitä, mitä kotona ei ole.


Iltaisin kotoisalta tuntuu paikka, jonkalaista ei ole toista.

Toisten ihmisten kotien ikkunoista heijastuu naisia, jotka hymyilevät koko ajan.

Tai jotka muuten pysähtyvät nautintojen äärelle.

Iltojen valo, puheenaiheet, syntyvät muistot kirkkaita ja lämpimiä.
Seura, ajatukset, elämykset - yksi sana kuvaa kaikkea.
Jälkimaku: tuntuu vielä marraskuussakin.



Maailmassa on sellaista kuin Porvoo ja siellä upea Pariisin Ville ja tyylikäs Bistro Sinne, kotoisa ravintola Johans ja ihanat kahvilat Helmi ja Fanny ja tietysti Pieni suklaatehdaskin. Siellä on kirkko ja niin kauniita kujia, että miten siellä voi asua. Siellä kävi kolme kirjoille huokailevaa naista.Kiitos Sara, kiitos Joana!

tiistai 5. elokuuta 2014

Talven varalle, arkea varten





Asetun ihan pian syksyyn. Arki alkaa kohta. Päiväkotireppu on täyttynyt kesäelämyksillä, mutta niin on omakin laukkuni.

Ihanat ystäväni Sara P.S. Rakastan kirjoja -blogista ja Joana Hiirenkorvista olivat matkaseuralaisia parhaasta päästä, kun suuntasimme naisten kulttuurimatkalle Porvooseen (linkit vievät heidän Porvoo-postauksiinsa). Nämä kuvani ovat kuitenkin Pellingistä, jonne menimme lossilla. Nuuskimme vierasvenesataman tunnelmaa kesämarkkinoilla, ihailimme puuveneitä ja perheiden saumatonta rantautumisyhteistyötä, söimme välipalaa ja kannoimme kirjoja kasseissamme. Olimme niin lähellä Tove Janssonin Klovharua kuin olla voi.

Nämä kuvat vievät minut läpi talven siihen hetkeen ja tunnelmaan: rakkaat ystävät, veden välke, yhteiset hymyt. Kiitos matkatovereilleni!

perjantai 1. elokuuta 2014

Keinulaudalla (tai ei ihan): Raevaaran Laukaisu ja Pääskysen Vihan päivä


Tiina Raevaaran Laukaisu (Paasilinna 2014 - kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta!) ja Markku Pääskysen Vihan päivä (Tammi 2006) ovat aiheidensa puolesta selvät Keinulauta-kirjat - vertailulta ei voi välttyä. Kumpikin kirja kertoo perhesurmista ja on tiivis, noin 120-sivuinen Kuitenkin tässä parissa on jotain niin hurjaa, tinkimätöntä ja vakavaa, etten pysty edes kuvittelemaan kepeää, humoristishenkistä vertailua ja höpsöttelyä keinulautametaforilla. Puhun siis tällä kertaa normaalia vakavammin, vaikka liitänkin postaukseen Keinulauta-tägin ja ihan aluksi sanonkin, että Vihan päivän kansi (suunnittelu Laura Lyytinen) on minusta aivan älyttömän hieno, vaikka Laukaisun kantta (tekijä Laura Noponen) ihan erikseen kehuu Karoliina omassa postauksessaan.

Miksi lukea tällaisia kirjoja? Mitä siitä saa? Onko taustalla Raevaaran kertojan kuvailema epämiellyttävä uteliaisuus, haluaako ihminen tietää likaisimmat ja pahimmat yksityiskohdat tragedioiden taustalla? Kyllä. Jos vaikka Anneli Auer -uutisointia katsoo, siltä näyttää. Tämä on järkyttymisen ja kauhistelun maailma, sanoo Raevaaran kertoja, ja on oikeassa siinä, miten väkivalta on leipää. Sillä tehdään rahaa. Se myy. Ehkä kuitenkin fiktio tuo jotain uutta tarinoihin, joista tiedämme jo lööppien, kuvitteellisten tai oikeiden, verran: mitä tapahtui ennen perhesurmaa, mitä tunsi ja ajatteli hän, joka oli kaiken keskipisteessä, miten tapahtumat kulkivat kohti vääjäämätöntä loppuaan talossa, jossa olisi voinut kaikki olla hyvin? Miten on mahdollista, että suojeleva rakkaus muuttuu tuhoavaksi voimaksi ja hellyys väkivallaksi - tätä Raevaaran kertojan kysymää kysymystä kumpikin kirjoista tutkii, mutta vaikka aihe on yhteinen ja muotokin tavallaan samanlainen yhdenpäivänromaani, eroja on paljon.

Selkein ero perhesurmakirjojen välillä on kertoja: Pääskysen Vihan päivää kertoo perheen äiti, joka paljastaa asioita menneisyydestään, lapsuudestaan (Valkoista en nähnyt, mikään ei ollut valkoista, täytin kahdeksan, yhdeksän, kymmenen ja pelkäsin yhä enemmän.), elämänsä erilaisista kausista. Lukija pääsee sisälle äidin heti alusta asti selvästi häiriintyneeseen mieleen hänen itsensä kertomana - näkökulma on siis täysin subjektiivinen, ja on suorastaan pelottavaa, miten taidokkaasti Pääskynen rakentaa hahmon, jonka logiikka alkaa tuntua lähes ymmärrettävältä. Laukaisussa on itsestään tietoinen kertoja, ulkopuolinen, mies, joka tapaa surmaperheen äidin vähän ennen. He ovat tunteneet kouluaikoina, heidän välillään on ollut jonkinlainen tunneside, ainakin miehen mielestä. Mies tekee päätelmiä, lukee ajatuksia, tietää tai on tietävinään paljon. Arvailusta tulee toden kuuloista, lukija unohtaa aika helposti, että päätelmät voivat olla kaukaa haettuja. Mitähän Pauliina oikeasti kertoi - vaiko mitään?

Vielä erikseen haluan sanoa, että Tiina Raevaaran on täytynyt tietää, että aihevalinta aiheuttaa aivan takuulla vertailua Markku Pääskyseen. Ja Markku Pääskysen Vihan päivä nyt vain on yksi hienoimpia koskaan Suomessa kirjoitettuja romaaneja, joten alkuasetelma on tosi paha. Kuitenkaan Raevaara ei jää ihan seisomaan lähdössä, koska hänen kirjansa on oikeasti hyvin kirjoitettu, tiivis ja varsin vaikuttava kokonaisuus, etenkin jos tuntee John Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä -teoksen, johon siinä moneen kertaan viitataan ja johon viittaaminen luonnolisesti kertoo, että huonosti tässä käy.

Saman tulevan tuhon tunteen kirjoittaa Markku Pääskynen näkyville Vihan päivässä: jos ei tietäisi muutenkin, sivulla 15 voisi jo arvata tarinan lopun olevan traaginen, kun tie kulkee kylän läpi kuin säikähtänyt elukka. Pääskysen kohdalla rupean aina puhumaan tinkimättömyydestä, ja minun on vaikea peittää silmitöntä ihailuani kirjoittajan taitoja kohtaan, eikä hurja aihevalinta ole syy olla lukematta Pääskystä. Raevaara puolestaan on ollut minulle tuntematon kirjoittaja, mutta sen verran herkästi hänkin käsittelee rajua aihetta ja sen rajuja yksityiskohtia, että aion perehtyä tuotantoon enemmänkin.


--

Aiemmat, oikeasti vertailevammat Keinulaudalla-postaukset tämän linkin takana.

torstai 31. heinäkuuta 2014

Kesäretkeläisten kuvaterveiset

Terveisiä kesämatkoilta! Olemme reissanneet pitkin Suomea pompulan kanssa, ja oli ihan mahtavaa. Kiitos kaikille elämyksiä tarjonneille ja kuvissa oleville ja vähän muillekin.

Matkoilla oli tyyntä ja vähemmän tyyntä, rauhallista liplatusta ja kunnon pärskeitä. 

Kesän iloja ovat myös kesän herkut, joita saimme nauttia monessa paikassa. Mummin mansikkamaa on aivan mahtava.


Ja papan kanssa onkiminen yksi kesän kohokohdista.

Serkkujenkin kanssa oli kivaa.

 Ja muiden kavereiden.


Entäs lukemiset? Kyllä, jotain hidasta ja huippua, jotain hurjaa, jotain yllättävää. Niistä lisää vähän myöhemmin. Kiva palata taas!