maanantai 20. huhtikuuta 2015

keskiviikko 15. huhtikuuta 2015

Keinulaudalla: Mageen Sopimus ja JP Koskisen Kuinka sydän pysäytetään


Sota ei lopu koskaan. Toisen maailmansodan vaiheita ja eri kuohuja käsitellään eurooppalaisessa kirjallisuudessa vielä 2010-luvullakin, ja se on varsin ymmärrettävää: on tapahtunut asioita, jotka hirvittävyydessään on syytäkin muistaa, ja toisaalta sota on niin dramaattinen asia ihmisen historiassa, että siitä irtoaa monenlaista fiktiota.

Tällä kertaa keinulaudalla on siis aseita, tappamista, bunkkereita, ruokapulaa ja kauhua - kaksi sotaan liittyvää kirjaa, joista toinen kuvaa saksalaista versiota tapahtumista. Tämä on irlantilaisen toimittajan Audrey Mageen Sopimus (Atena 2015, alkuteos The Undertaking, 2013, suomentanut Heli Naski - ennakkokappaleesta kiitos kustantajalle!). Toinen keinulautailija taas on edellisellä teoksellaan Finlandia-ehdokkaaksi yltäneen JP Koskisen Kuinka sydän pysäytetään (WSOY 2015).

Miljöö: Sopimus   -   Kuinka sydän pysäytetään
Tapahtumapaikkojen suhteen Magee ja Koskinen jättävät keinulaudan tasapainoon. Magee vie lukijansa juutalaisilta anastettuihin asuntoihin, kotirintaman odotukseen ja samaan aikaan Stalingradin piirityksen kauhuihin. Koskisen kirjassa eletään paljolti sotaa edeltäviä aikoja, liikutaan salaisesta tapaamisesta toiseen Suomessa ja osin Berliinissä ja Moskovassakin sekä ollaan sodan todellisuudessa Karjalassa. Koskisen kirja näyttää, miten Suomikin oli jo 1930-luvulla osa Eurooppaa ja maailmanpolittiikkaa, eli vaikka hämyisten tapaamispaikkojen ilma on välillä tiivistä ja sakeaa, näköalat ovat varsin avaria.

Kerronta: Sopimus   /   Kuinka sydän pysäytetään
Mageen kirjan vahvuus on kahden kertojan käyttämisessä. Erään avioliiton tarinaa kertovat vuorotellen natsisotilas Peter Faber ja hänen nuorikkonsa Katharina, jotka tapaavat ensi kertaa vasta vihkimisen jälkeen. Kummankin sotakokemukset ovat omalla tavallaan hirveitä ja vammauttavia, ne täydentävät toisiaan ja korostavat sodan kauhuja.

Koskisen kirjan kertoja on minä, vänrikki Juho Kivilaakso. Hänen kerrontatapansa on hyvin eleetön ja kuvailuja välttävä, ja vaikka Juhon henkilöhistoriaa ja persoonallisuuden muotoutumisen syitä valotetaan pitkin koko kirjaa, hän jää etäiseksi hahmoksi. Koskinen kertoo, miten Kivilaakson mahaa kouristaa tai miten hänen avonaisesta suustaan ei tulekaan ääntä - mutta syvempien tunteiden analysointi jää vähälle.Tämän lakonisuuden takia keinulautaan tulee pitämispainoa Mageen puolelle - Kivilaaksosta on vaikea pitää.

Kumpaakin kirjaa yhdistää dialogin suuri osuus. Ihmiset puhuvat paljon ja hyvin muodollisesti. Mageen kohdalla ei oikeastaan voikaan välttyä ajattelemasta, miten kirjasta saa helposti tehtyä elokuvan... Paljon puhetta, suuria tunteita, liiton kutkuttava lähtökohta, sota vähän uudesta näkökulmasta - kaikki tämä muodostaa myyvän paketin.

Naiset: Sopimus  /  Kuinka sydän pysäytetään
Sotakirjat ovat leimallisesti miesten kirjoja. Magee antaa kuitenkin puheenvuoron natsisotilaan vaimolle, mikä lienee harvinaisehko näkökulma toiseen maailmansotaan. Katharina siis menee tuntemattoman mutta (vihki)lomantarpeisen miehen kanssa naimisiin, jotta saa leskeneläkkeen, jos mies kuolee. Ilmeisesti tämä voisi olla totta, mutta hahmona Katharina yhtäkkiä syntyvine kiintymyksineen on minusta varsin naiivi. Toki hän tuntee suurta surua, epäilee ideologiaa etenkin veljensä kohtalon takia ja kyseenalaistaa vanhempiensa auktoriteettia, mutta silti hän on vähän ohut.

Kuitenkin Katharina äiteineen painaa enemmän kuin Kivilaakson perheen äiti ja tyttäret tai edes lapsuudenystävä ja nuoruudenrakastettu Laura, joka hänkään ei ole pyhimys, saati sitten amerikkalainen kirjeenvaihtaja Vera. Kuinka sydän pysäytetään on miesten kirja, jossa naisten toimijuus jää miesten uhon ja pyrkimysten varjoon - vaikka omissa peleissään siirtoja tekevät siis toki naisetkin.

Perhesuhteet: Sopimus  -  Kuinka sydän pysäytetään
Perhesuhteet ovat vaikeita kummassakin kirjassa. Koko Juho Kivilaakson elämä rakentuu isätrauman ja sen purkamisen ympärille, eikä Katharinakaan Sopimuksen edetessä tunne enää yhteyttä perheeseensä. Kohtalot ovat siis samantapaiset tässä suhteessa, ja keinulauta jää tasapainoon.

Lukukokemus: Sopimus  \  Kuinka sydän pysäytetään
Lukukokemus on tällä keinulaudalla nyt vähän vaikea asia. Toisaalta Sopimus on järisyttävä, vaikuttava kirja. Se koukuttaa ja pitää väsyneenkin lukijankin hereillä. Se on toimiva kokonaisuus ja (alleviivaan nyt tätä:) hyvä lukukokemus, joka jättää jäljen. Kauheuksista huolimatta se on silti varsin helppo kirja. Tarkoitan tällä sitä, että se ei haasta lukijaansa muuten kuin siinä, että dialogeissa pitää olla hereillä, kuka kulloinkin puhuu.

Kuinka sydän pysäytetään sen sijaan haastaa. Koko kirja tekee mieli välillä heittää pois käsistään. Poliittisen tilanteen aukeaminen kammottaa ja viiltää syvältä. Valvoin yöllä ja mietin teoksen faktoihin perustuvaa ja (aidoilla?) sanomalehtijuttujen katkelmilla kuvitettua selvitystä siitä, miten Suomi ajautui sotaan, vaikka kukaan ei uskonut niin käyvän.

Lukukokemuksena Kuinka sydän pysäytetään on siis kokonaisuutena - raskaudestaan, vaikeudestaan, osittaisesta teknisyydestään ja toteavasta tyylistään huolimatta - ehdottomasti vaikuttavampi. Keinulauta painuu maahan, koska lukija ei välillä tiedä, missä vuodessa Kivilaakso onkaan. Se on kauheaa, ja se kertoo Koskisen taitavan kokonaisuuden rakentamisen ja asioiden rinnastamisen järkyttävän hyvin. Arvostan kovasti, vaikka en voi sanoa pitäväni.

Sota: Sopimus  -  Kuinka sydän pysäytetään
Sodan kauhuista kumpikin kirja kertoo raastavan yksityiskohtaisesti. Heikoille käy huonosti, spartalaiset ihanteet kantavat ja kaatuvat, naisia raiskataan, pakon edessä toveri jätetään ja rintamaan verrattuna helvetti vaikuttaa taivaalta (Kuinka sydän pysäytetään). Vaikka Koskisen kirja  kertoo paljon myös kabinettien kähminnästä, se on selkeästi sotakirja. Kirjoja yhdistää ajatus siitä, miten kansakuntien ja yksilöiden naiivi usko viisauteen ja hyvyyteen romuttuu olosuhteiden niin määrätessä. Sen näkeminen sattuu lukijaankin. Rikkaruohojen kitkeminen ei ole aina inhimillistä, ja asiaansa uskovia fanaatikkoja on kaikkialla, kuten Koskisen kirjassa sanotaan. Niin. Aina on myös ihmisiä, jotka ajattelevat, että nyt on meidän vuoromme elää hyvää elämää, kuten Katharinan äiti Sopimuksessa toteaa.

Jaahah.

Aika monessa kohdassa keinulauta jää siis tasapainoon. Luin kaksi hyvin vaikuttavaa kirjaa, jotka ovat samanlaisesta aiheestaan riippumatta aika erilaisia. Magee kirjoittaa lukijaystävällisemmin, Koskinen on ankarampi vastaanottajalleen. Keinulauta on yllä olevan tekstin mukaan painavampi Mageen päässä, mutta ehkä kyseessä on silmien aistiharha, koska muistijälki kertoo muuta. Rankkoja kirjoja, kumpikin.

--

Edellisestä keinulautailusta olikin aikaa, mutta jos haluat tutkia aiempia vertailuja, ne ovat tämän linkin takana.

sunnuntai 12. huhtikuuta 2015

Arki, pyhä, Alice Munro

Jäin kiinni Alice Munroon, ja tuli käyneeksi niin, että nyt olenkin lukenut koko suomennetun tuotannon - tosin vuosien kuluessa, joten ei tämä mikään kovin tuore saavutus ole. Nyt siis viivyin uusimpien suomennosten, eli Kalliin elämän (Tammi 2013, alkuteos Dear Life, 2013) ja Nuoruudenystävän (Tammi 2015, alkuteos Friend of my Youth, 1990 - tästä arvostelukappaleesta kiitos kustantajalle!) parissa. Pidän Munrosta, olen siis "aina" pitänyt. Hän on helposti lähestyttävä kirjailija, jonka tekstejä määrittävät aina samalla tavalla laadukkuus ja rauhallinen viimeistelyn tuntu. Sama tuntemus koskee myös Kristiina Rikmanin käännöksiä, jotka tavoittavat  munromaisen maailman moitteettomasti.

Alice Munroa pitää ajatuksissaan helposti naiskirjailijana ja naisille, naisista (opettajista, runoilijoista, kirjailijoista) kirjoittavana, mutta näiden kokoelman perusteella käsitys on osittain väärä. Peräti kuudessa tarinassa kahdestakymmenestä on keskiössä mies, ja kahdesta en ole ihan varma. Miehen ajattelu ei ole sen kummempaa kuin naisenkaan, novellit osoittavat, ja kirjailija tekee esimerkiksi Ylpeys-tarinan (Kallis elämä) huulihalkiomiehestä sydäntäsärkevän henkilön, samoin kuin Junan (Kallis elämä) Jacksonista, jonka arvoituksellinen vähäpuheisuus kiehtoo lukijaa.

Se, mikä Munrossa on parasta, on arkisen ja suuren kohtaaminen. Siksi minä raastan porkkanoita tuossa kuvassa, vaikka olenkin sielultani eteerisen kohtalokas. Nuoruudenystävän takakansi puhuu samasta asiasta: "Munro katsoo lähelle mutta näkee kaiken". Yhtäkkiä silmien eteen aukeaa määritelmä elämästä, maailmasta tai ihmisyydestä, ja porkkananraastajakin tajuaa mitä on kaivata jotain mitä ei ole olemassakaan ja odottaa vain sitä hetkeä, kun hänestä tulee sankaritar, jota rakkaus ja jonkinlainen valta odottavat  varmasti. No, ajatus on hymyilyttävä mutta samaan aikaan tunnistettava.

Munro kertoo vähillä sanoilla paljon. Ihmissuhteet ja niiden luonne paljastuvat pienistä, tarkoista havainnoista. Esimerkiksi Turvasatamassa (Kallis elämä) puhutaan ulkona kuivatettujen siteiden raikkaudesta, silitetään astiapyyhkeitä ja seuraavaksi annetaan henkilöiden yhdellä sanalla kertoa itsestään, kun setä toteaa riehakkaasti ja kiellon jälkeen kinukkien käyttävän liikaa tärkkiä. Sedän ja tädin suhteen laatu paljastuu tuossa hetkessä.

Ihmissuhteet ovat tietysti aina kiinnostavia, ja ystävyyssuhteiden kuvaajana Munro on yhtä taitava kuin parisuhteiden. Miten liitot syntyvät, mille ne perustuvat - ja miten ne loppuvat, näihin ikuisiin kysymyksiin tarinoissa haetaan vastauksia. Ihmissuhteiden hauraus tulee esille monessa kohdassa, sitoutumukset ovat venyviä ja petoksiin päädytään - mutta toisaalta tarinoissa tutkaillaan myös ihmisten keinoja käsitellä vaikeita tapahtumia ja selvitä kriiseistä.

Munron tarinat näyttävät meille ihmisiä, elävän oloisia hahmoja, ja selittävät, miksi he ovat sellaisia kuin ovat. Emme tiedä ihmisestä mitään, kun näemme hänet, emme voi yhtään arvata, mitä hän on kokenut, tuntenut, mitä hän ajattelee. Jokaisella on taustansa, ja ihmisen kasvua lapsesta aikuiseksi, jopa vanhukseksi kuvataan tarkasti. Kolmenkymmenen vuoden siirtymät, menneiden asioiden selvittely, ovat Munron novelleille tyypillisiä, kuten vaikka Nuoruudenystävän tarinoissa Toisin ja Peruukki.

Mitä siis tulee tytöistä, jotka suihkuttelevat hajuvesiä kemikaliokaupoissa oppikoululaisina? Monesti tanakoita keski-ikäisiä naisia. Tarinoissa puhuvat siis monenikäiset ihmiset ja esille tulevat naisen elämän kaikki iät - mutta raskauksia ja synnytyksiä kuvataan tosi vähän. Sorakuoppa-novellissa (Kallis elämä) on uutta vauvaa odottava äiti, ja joku joutuu raskauden takia naimisiin, mutta naisten joukossa on paljon lapsettomiakin. Äitisuhteet sen sijaan nousevat monessa tarinassa esille, kuten vaikka yhdessä suosikeistani, Hyvyys ja laupeus -tarinassa (Nuoruudenystävä).

Toisaalta Munrolle näyttäisi olevan tyypillistä lukijan hereillä pitävien aukkojen kaivaminen: yhtäkkiä on tapahtunut paljon sellaista, mikä jätettiin kertomatta. Siis vaikkapa Corrielle (Kallis elämä), joka päättää perustaa museon ja muutaman virkkeen päästä kesän lopussa oli esitellyt museonsa jo muutamalle vierailijalle - varsinainen yleisöryntäys siis. Tai miten Jackson (Juna, Kallis elämä) yhtäkkiä muuttuu ohikulkumatkalaisesta mieheksi, joka rakentaa rapistuneelle tilalle lisää asuinhuoneita.

Kallis elämä sisältää lopussa lahjan lukijalle: Munron omaelämäkerrallisia tarinoita, jotka ovat ensimmäiset ja viimeiset asiat, joita kirjailijalla on elämästä sanottavana. Ne ovat muistikuvia, tunteita ja tuntemuksia lapsuudesta, oman persoonan kehittymisestä ja outouden tunteesta.Niistä näkee joitakin yksityiskohtia - vaikkapa uhkaavassa tilanteessa tuolilla lukitun ovenrivan -, jotka toistuvat fiktiivisissä tarinoissa, ja suorastaan kauhealla tavalla hauskaa päivittelyä siitä, miten tosielämässä tapahtuu asioita, jotka eivät toimisi kaunokirjallisuudessa. Ja mikä kauneinta, omaelämäkerrallisissa jutuissa nousee esille myös tarinoista tuttu anteeksiannon teema.

Siihen on hyvä lopettaa. Kuvan arkiset raasteet syötiin jo viikolla. Pyhäpäivän rauha hiipi Ilselään muumivideon muodossa. Seuraavaksi lähdemme ulos. 


tiistai 7. huhtikuuta 2015

Leena Krohn: Erehdys


Mikä on totta ja mikä kuvitelmaa? Mikä on oikea muisto ja muistikuva? Onko ihminen muistojensa summa vai vanki, onko tämä näkemämme kaikki mitä on? Onko tietoisuus pelkkää kuvitelmaa? Kuinka voi olla uskomatta silmiään? Mikä on yhteensattumaa, mikä onnettomuus, mikä ihme? Kenen muisto on oikea? Voiko ketään syyttä teoista, jotka ehkä tapahtuivat vuosikymmeniä sitten? Leena Krohnin Erehdys (Teos, 2015, arvostelukappaleesta kiitos kustantajalle!) nostaa esiin kysymyksen toisensa perään.

Kirjailija on matkalla vieraan kaupungin kirjastoon lukemaan näytteitä teoksistaan. Mikään ei mene ihan niin kuin toivoisi. Tapahtumat kymmenien vuosien takaa palautetaan mieleen, koko tilaisuus alkaa tuntua kidutukselta. Kirja koostuu kirjastovierailun kuvauksesta ja kirjailijan ääneen lukemista novelleista tai proosakatkelmista. Kaikki ne muodostavat yhdessä kudoksen, täydentävät toisiaan ja teoksen maailmaa, jossa on enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.

Mikä on taiteen tehtävä? Krohnin kirjailijan mukaan "saada näkyvä nähdyksi", eikä tähän ole minulla lisättävää. Pienesti kirja ottaa kantaa siihenkin, onko taiteilijalla velvollisuutta selittää teoksiaan mitenkään. Tietenkään ei ole, mutta silti lukija minussa on mielissään, kun uusin Parnasso yllättää Leena Krohnin estetiikan perusteilla.

Erehdys on - kuten Leena Krohnin koko tuotanto - sivumääräänsä suurempi kirja, jossa on ilmaa ja näköaloja enemmän kuin tavallisen tunturin huipulla. Kirja näkee ajassa eteen ja taakse ja luo maailman, jossa todellisuus perustuu epämääräisyyksille ja lukija vaihtaa omat sanansa ympäripyöreyksiin. Krohnin tekstissä on vanhaa viisautta ja kirkasta näkemistä, ja samalla kun tarina on tiukasti tässä ajassa, se on missä tahansa. Eikä kaikki tämä sulje pois omalaatuista huumoria - pelkkä ajatus retroterapeutti Käyrästä hymyilyttää vieläkin.

Omien sanojen löytäminen on Erehdyksen jälkeen vaikeaa. Postausluonnokseni huutaa konkretiaa, ja lisään sitä kertomalla, että vaikka moni asia tässäkin kuulostaa hämärältä, Erehdyksen lukeminen ei ole vaikeaa. Minultakin se kävi suunnilleen puolentoista Pikku Kakkosen aikana niin, että kuorin välillä lapselle omenaa. Silti lukemisen jälkeen olo oli kohottunut. Ymmärsin maailmaa ja itseäni paremmin. Sillä tavalla kirjallisuus toimii.

torstai 2. huhtikuuta 2015

Aika, elämä, kevät




Siitä on viisi vuotta, kun nämä vaatteet olivat minun vauvani päällä. Kevät, kasvun ihme, elämän ihme.

Hyvää pääsiäistä sinulle!

tiistai 31. maaliskuuta 2015

Serkut


Täällä kävi pääsiäismatkalaisia.

Lapsellani on kolme sopivan kokoista serkkua, isoimmat hyvästi riehuvaiskavereita, ja sitten tämä pieni, ei vielä puolivuotias. Näillä kahdella synkkaa loistavasti, ja kuinka ollakaan, lukutoukkaäiti tietysti työnsi kaksikolle yhteiseksi tekemiseksi kirjan.

Pienet jalat potkivat isomman sylissä, kirjan pitelijä hymyili sivujen yli. Näin se käy. Silta yli iän.

perjantai 27. maaliskuuta 2015

Kirjapolulla - osa 3: Uusia kotimaisia nimiä

Nousen tästä sänkyaamiaiseltani kohta ja lähden ulos. Tuosta kuusen takaa taitaa alkaa polku. Katsotaan. Kyllä.Näyttää siltä, että joku on tampannut lumeen ihmisenlevyisen uran kulkea, ja ihan niin kuin tällaista olisi ollut joskus ennenkin... Aivan, olemme Kirjapolulla! Postaussarja sai odottaa jatkoaan pitkään, mutta nyt palaamme polulle, jonka varrella on tänään uusia kotimaisia nimiä - siis sellaisia, joita minä en ollut lukenut aiemmin.

Ensimmäisenä polku kaartaa ostarin taakse. Metsikön takana on kerrostaloja, ja yhden ikkunassa on joulutähti. Siinä asunnossa asuu Samira. Hän on suomalaisen muslimiksi kääntyneen naisen ja maahan muuttaneen isän lapsi, joka ei oikein löydä paikkaansa maailmassa - eikä löydä hänen siskonsakaan, Leila, parkouria harrastava ja huppariin pukeutuva tyttö. He ovat Johanna Holmströmin Itämaan (Otava 2013, alkuteos Asfaltänglar, suomentanut Tuula Kojo) henkilöitä. Periaatteessa idea on kiinnostava: kulttuurien kohtaaminen, tyttönä olemiseen liittyvät paineet, koulumaailman raadollisuus, uskonnon ja länsimaisen maailman ristiriita... Mutta jotenkin minusta tuntuu, kuin olisin lukenut tarinan jo, kun olen joskus lukenut Jari Tervon Laylan. Holmströmin novelleja olen kuullut kehuttavan kovasti, mutta en ole vielä perehtynyt niihin. Vaikka Itämaa ei ihan omaa makuani hivellytkään, sen perusteella uskon kyllä kirjailijan lahjoihin ja kykyihin.

Ehkä vielä rohkenen sanoa, että Itämaan raadollinen kuva maailmasta, jossa kovin moni asia on jonkun mielestä haram ja jossa kouluelämä kuvataan täysin hallitsemattomaksi valtataisteluksi ja jossa Suomi kuvataan poliisivaltioksi, oli minusta jotenkin vääristynyt. Asun erilaisessa maassa ja maailmassa. En sano, etteikö kirjallisuuden tehtävä olisi herättää ajatuksia ja kyseenalaistaa, mutta muukalaisuuden kokemisen tematiikka kaikissa niissä muodoissa, joissa se teoksessa tuli esille, oli minulle jotenkin liikaa.

Seuraavaksi kirjapolku siirtyy lähemmäs rantaa. Puiden takaa pilkottaa vapaata vettä, tuoksuu ihan mereltä! Jossain rannalla kuljeskee Sari Pullisen Kohta kaikki alkaa -romaanin (Gummerus 2014, kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta!) päähenkilö, Kirsi. Hän, raukka, on vuosia odottanut Juhanin jättävän vaimonsa, ja eihän Juhani jätä. Elämä on ainoastaan epäoikeudenmukaista, Kirsi tietää, ja - anteeksi vain mutta - tässä tunteessa sitten vellotaan liki koko kirjan ajan. Pullisella on kieli hallussa, mutta en tahdo kestää sentyyppistä vatulointia, että majatalon emännänkin elämäntilanne paneudutaan kuvailemaan tarkasti. Tosin perun vähän: en ole varma, tehtiinkö kirjassa niin, mutta tunnelma välittynee esimerkin avulla.

Hienoisen kriittisestä asenteestani huolimatta toivon Sari Pulliselle onnea matkaan seuraavien tarinoiden kanssa. Kohta kaikki alkaa on täsmäkirja jollekin sydänsuruiselle. (Kuvien kirja on muuten ihan eri eli David Vannin Kylmä saari.)


Viimeiseksi polku päätyy Pikkumetsään. Siellä kivellä kyyhöttää Elias Koskimiehen Ihmepoika (Gummerus 2014, kustantajalle kiitos tästäkin arvostelukappaleesta!), ja olen kyllä iloinen, että päädyin hänen luokseen. Hän on nimittäin varsin viehko nuori mies, omassa 80-lukulaisessa pohjoispohjalaisessa ympäristössään melkoinen kummajainen. Ihmepojan riehakas nuoruus on melkein yhtä ihanaa kuin kirjan huumori: arkisesta pikkukylän poika -olemuksesta huolimatta hänen sisällään on valtava varietee -show, joka vain odottaa räjähtävää ulospääsyään. Oikeasti minua nauratti ääneen, mitä ei lukiessa usein tapahdu. Nuoren ihmisen dramaattisuudessa on jotain niin höpsöä ja liikuttavaa, ja erityisesti kommunikointitavat kavereiden kanssa (Aivo sulaa!) ovat hupaisantraagista luettavaa.

Polku päättyy tänne. Jään ihailemaan Ihmepojan kanssa Sue Ellenin elämäntyyliä, kuiskimme kohtalokkaasti käheällä äänellä ja odotamme, milloin pääsemme New Yorkiin. Nämä metsät eivät meille riitä. Meitä odottavat isommat polut, suorastaan valtatiet!

maanantai 23. maaliskuuta 2015

Hannu Väisänen: Piisamiturkki ja muita kertomuksia






Hannu Väisänen arvostaisi tätä, mietti kirjabloggaaja kameransa edessä. Hannu Väisänen ymmärtäisi hyvin, miten suurta iloa tuo vaate, juuri oikeanlainen, haaveissa nähdyn värinen, sellainen joka vie ajatukset kuninkaanlinnaan, kotiopettajattariin, säädylliseen askellukseen korkeissa kengissä. Olen kuin Philippe. Haluan hyvinleikatut vaatteet ja itsestään siliäviä kankaita.

Voi kyllä, tänään olen ihan höpsö, tiedän, mutta kun Hannu Väisänen on sieluni veli, kauan sitten muualle Eurooppaan muuttanut kosmopoliitti. Pidän Väisäsen tyylistä, siitä, miten hän rakentaa kokonaisuuksia yksityiskohtien avulla, ja siitä, miten hän näkemänsä kuvaa. Ihmisellä voi säilyä kyky ihmetellä ja pysähtyä yksityiskohtien ääreen.

Piisamiturkki ja muita kertomuksia (Otava 2015 - kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta!) yhdistää toden ja tarinan, eikä sillä ole väliä, kumpi on kumpaa: fiktiivisen Anteron äitipuolen piisamiturkin kohtalo, newyorkilaishomon lähentymisyritys ja Neljän lauseen viesti ovat kaikki omassa, sivujenvälisessä maailmassaan totta. Väisäsen ihmiskuvaus on niin tarkkaa, että kaikki tuntuu aidolta, ja muutaman piirteen avulla syntyy kuva kokonaisesta ihmisestä, niin kuin nyt vaikka juuri Philippestä kertomuksessa Kiiltomadot, tulikärpäset, tai yhtä hyvin Miehestä Kouvolasta.

Vaikka Väisäsellä onkin takataskut täynnä tarinoita, kaikki ne eivät ole yhtä kiinnostavia. Esimerkiksi tupakkamiljonäärin perinnönjaon odottelu ei minua niin innostanut. Piisamiturkki sen sijaan menee suoraan sydämeen Antero-sarjaan eniten liittyvänä. Anteroista Piisamiturkki eroaa suorasanaisemmalla (hätäiset parittelut) seksuaalisuuden kuvauksellaan, mikä lienee aika luontevaakin, kun lukijan tuntema Antero on vasta ollut varttumassa.

Mannermainen eleganssi yhdistyy riehakkaaseen hullutteluun, ja Väisänen tuo minunkin ulottuvilleni sellaisen maan kuin Ranska, joka kyynisyyden heilimöidessä synnyttää -- kohteliaisuuden ja tyylikkyyden lähettiläitä jotka eivät ylenkatso ketään. Niin. Ah. 

Toinen - vai kuinka mones jo - asia, josta pidän hirveästi ja joka on ainutlaatuista Väisäsen tuotannossa, on huumori. Sen lempeyteen ja lämpöön on hyvä jäädä paistattelemaan. Kun ruokapuodissa lymyilee toimeton tai äitipuolessa yhdistyvät tarmokkuus, peräänantamattomuus ja naisellinen herkkyys, se jonka löytää vain saksalaisista liedeistä, ainakin minua hymyilyttää. Harmi, ettei minulla ole hymykuoppia. Ne olisivat parhaimmillaan juuri melankolisten ihmisten kasvoilla.

No, en taida olla kovin melankolinenkaan. Bretagnelainen sen sijaan voisin olla. Mutta kun en kestä edes ajatusta pitsin nypläämisesta. Täytynee tyytyä tälle asemalle, jolla olen. Voin heiluttaa täältä kirjakiitokset sieluni veljelle  kuvitteellisella nenäliinalla. Tuuli heilauttaa helmaanikin.

perjantai 20. maaliskuuta 2015

David Vann: Kylmä saari


"Jospa jokaisen kerroksen naulaisi kiinni edelliseen, Irene sanoi. Pitemmillä nauloilla. Ehkä ne silloin saisi ujutettua lähemmäs toisiaan. Ja hänen mielestään se oli vertauskuvallista. Jos he voisivat naulata yhteen kaikki aiemmat minänsä, saisivat sovitettua paremmin yhteen sen millaisia olivat olleet kaksikymmentäviisi vuotta sitten, ehkä siinä olisi jotain lujuuden tuntua. Ehkä se vahvistaisi heitä itseään ja heidän avioliittoaan, avioliittoa, joka oli tavallaan kuin itsetunto, häilyvä ja ailahtelevainen, tärkeää ja samalla yhtä tyhjän kanssa."
(David Vann: Kylmä saari, WSOY 2014, englanninkielinen alkuteos Caribou Island, 2011, suomentanut Irmeli Ruuska - kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta!)

Minä tunnen nämä ihmiset. Sinäkin tunnet. Jokaisen meidän tuttavapiiriin kuuluu Irenen ja Garyn tapainen pariskunta, jota ei voi kuin ihmetellä. Miten he ovat toisensa löytäneet ja toisiinsa tarttuneet? Mikä heitä pitää yhdessä? Onko heillä mitään yhteistä? Mitä on rakkaus ja onko sitä koskaan ollutkaan?

Se, että lukija tunnistaa henkilöt, kertoo tietysti, että kirjailija on osannut hommansa ja kuvaa tosimaailman ilmiön niin elävästi, että henkilöistä tulee tosia. David Vannin Kylmän saaren Alaskaan asettunut pääpari on pitkään naimisissa ollut kaksikko, jonka suhteen ennustettavaa loppua symboloi surkeasti suunnitellun hirsimökin rakentaminen erämaajärven saarelle.

Miksi, voi miksi, tuo kolmekymmentä vuotta yhtä pitänyt pariskunta lähtee niinkin järjettömään projektiin - liian myöhään, vasta elokuussa, liian myöhään, vasta kun liitolla ei ole enää mitään mahdollisuuksia jatkua. Lukijaa hyytävät paitsi syksyisen jäätävä ilma ja hirsien väliin jäävät raot, myös suhteen valtaraistelu sekä Irenen kauhea päänsärky, jota kukaan ei tunnu ottavan ihan tosissaan. Jos lukija on edes kerran elämässään kärsinyt migreenistä tai muusta vastaavasta (mikä muu tuottaa yhtä järjetöntä kipua, en tiedä), hän ymmärtää tuskan ja epätoivon, joka valtaa naisen.

Garyn ja Irenen liittoa valotetaan kahdesta suunnasta, ja kummallakin puolella näkyviin tuleva kuva on eri tavalla tärähtänyt ja kelvoton. Avioliitto tarkoittaa minän ja mahdollisuuksen varhaista nujertamista, vanhojen kaunojen kihisemistä, samanlaista epätoivon saareketta kuin Alaska, tuppukylää tyhjyyden keskellä.

Mikä pahinta, seuraava sukupolvi näyttää olevan yhtä hukassa omien haaveidensa kanssa kuin edeltäväkin: pariskunnan pojalle koko elämä on pelkkä vitsi ja tytär elää suhteessa, jonka tulevaisuus on kylmä kuin alaskalainen jäätikkö.

Kylmä saari ei siis juuri tarjoile onnen tai harmonian hetkiä vaan ennemminkin antaa elämästä varsin epätoivoisen kuvan, mutta silti kirjan lukeminen ei ollut masentavaa tai tuskaista. Se johtuu kerronnan helppoudesta ja selkeästä kronologisuudesta ja lisäksi siitä, että vaikka ympäristö on suomalaiselle tutun oloinen, kirjan ihmisten elämä ja koko tarina ovat tietysti puhdasrotuisessa tragedisuudessaan kovin kaukana omasta arjesta - onneksi.

--

Muualla tästä:
P.S. Rakastan kirjoja
Morren maailma
Lukuisa

maanantai 16. maaliskuuta 2015

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta


"Hän pukeutui kapeaan mustaan solmioon ja valkoiseen paitaan. Hän veti tukkansa hiusrasvalla taakse, hän antoi sen kasvaa, hän kasvatti pulisongit, hän ajoi tukan pois; hän pesi rasvan pois, leikkasi tukkansa, kasvatti sen uudelleen. Hän sai lauantai-illoiksi töitä työläisten klubilta, jossa esiintyi kerran viikossa - bingon ja koomikon välissä - bändi. Hän oli napannut työn kaikkien Sestonin tulevien poptähtien ja romeoiden nenän edestä, ja kun niin kävi, hänestä tuntui kuin Jumalan käsi olisi osoittanut häntä ja Hänen suuri äänensä olisi sanonut: Kyllä, Lucasz Kanowski, sinä olet työskentelevä baarissa ja tapaava tyttöjä ja kuuleva musiikkia... Ja hän tapasi."
(Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta, Otava 2015 - alkuteos Fallout, 2014, suomentanut Marianna Kurtto - kustantajalle kiitos ennakkokappaleesta!)

Aloitan listaamalla sopivia hetkiä lukea Sadie Jonesin viehkoa Ehkä rakkaus oli totta -kirjaa:
- hotellihuoneen sänky
- kylpyhuone, jalat vadissa, jossa lämmintä vettä
- kun tulee kevätpäivän ilta ja valossa on lupaus
- pinkiksi maalattuja kynsiä kuivatellessa
- samalla kun syö (siis söisi jos voisi) vaikkapa suklaa-puolukkamuffareita
- viikonloppuaamuna peiton alla, kupissa hyvää kahvia
- kampaajalla, jos naistenlehdet eivät kiinnosta

Ehkä rakkaus oli totta on siis sopiva kirja kaikenlaiseen naishemmotteluun. Sitä lukiessa voi siirtyä 60-70-lukujen Lontooseen: klubeille, teatterimaailmaan, kaduille, ylipäänsä elämään, joka täältä omasta arjesta käsin katsottuna on aika kaukana.

Kaukaisuus ei kuitenkaan haittaa, koska kirjassa on kyse rakkaudesta. Jotkut löytävät sen, toiset eivät, se vaihtaa kohdetta ja suuntaa ja jakautuu ainakin kahtaalle - mutta mikä tärkeintä, sen kyllä tunnistaa. Teos on täynnä pieniä kohtalokkaita lauseita, jotka kertovat siitä, miten rakastuneet tunnistavat toisensa ensisilmäyksellä ja miten kohtaamisen jälkeen aika tärähtää takaisin tavalliseen nopeuteensa. Vaikka olen tukevasti keski-ikäinen, muistan tällaiset hetket omastakin nuoruudestani, ja niiden kuvaaminen sanoilla tekee minuun aina vaikutuksen.

Toinen tärkeä sidos ja asia kirjassa rakkauden lisäksi on ystävyys. Harvoin näkee näin mukavasti kuvattua tarinaa ystävyydestä, ystävyksistä, joiden väliin ei voi tulla mitään - tai ei melkein voi. Lisäksi kiehtovana sivujuonteena ovat vanhempien ja aikuisten lasten väliset suhteet, jotka eivät yhdessäkään tapauksessa näytä olevan kovin mutkattomia. Tummat sävyt ovat kiinnostavia ja osoittavat Jonesin kykyä tarttua vähemmän romanttisiinkin aiheisiin, joten Wikipedian listaamia muitakin teoksia olisi kiinnostavaa lukea suomeksi.

Mikä parasta, Ehkä rakkaus oli totta on virtaviivaisesta viihteellisyydestään huolimatta tarina, jonka parissa tuntee lukuonnea kaltaiseni valikoiva kirjanirsoilijakin, enkä sano tätä nyt pahalla. Saatuani kirjan loppuun olin hetken aikaa ihan eri maailmoissa ja olisin toivonut edes sataa lisäsivua, jos nyt en ihan jatko-osaa. Pidin siis kovasti.

--

Esim. näissä blogeissa lisää tästä:
Kirsin kirjanurkka
Lumiomena
Reader why did I marry him