keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Siri Hustvedt: Säihkyvä maailma


"Erään kerran hän ryntäsi paikalle muutaman minuutin myöhässä ja istahti anteeksipyydellen minua vastapäätä. "Rachel", hän sanoi, "eikö ole outoa ettemme tiedä keitä olemme? Tarkoitan että tiedämme itsestämme niin järkyttävän vähän. Me kerromme itsellemme tarinan ja elämme uskoen siihen, ja sitten käykin ilmi että se on ihan väärä tarina, mikä tarkoittaa että me olemme eläneet väärän elämän."
(Siri Hustvedt: Säihkyvä maailma, Otava 2014, alkuteos The Blazing World, 2014, käsikirjoituksesta suomentanut Kristiina Rikman. Arvostelukappaleesta kiitos kustantajalle!)

Uutinen Siri Hustvedtin romaaneista pitäville: Säihkyvää maailmaa on vaikea rakastaa yhtä intohimoisesti kuin muita Hustvedtin teoksia. On nimittäin tainnut käydä niin, että Hustvedtista on tullut sen verran iso nimi, että hän voi kirjoittaa mitä tahansa (niin kuin sen tiedon puolelle hyppäävän Vapisevan naisen, jonka teemoja Säihkyvä maailma osin jatkaa), ja julkaisukynnyksen ylittyminen ja lukijoiden löytyminen on varmaa. Tosin jos pitäisi veikata, voisin sanoa, että Säihkyvä maailma jää monelta lukijalta kesken. Siihen on monta syytä.

Ensimmäinen on teoksen rakenne. Säihkyvä maailma muodostuu lukuisten henkilöiden kirjallisista todistajanlausunnoista, joiden avulla selviää, kuka ja millainen taiteilija oli Harriet eli kutsumanimeltään Harry Burden, joka on kuollut ja joka ehkä teki upean taiteellisen huijauksen. Henkilöt menevät sekaisin, kronologiaa ei synny, välissä ääneen pääsee muistikirjoillaan Harrykin. Kokonaisuus muodostuu paloista, mutta pelin kokoamiseen vaaditaan kärsivällisyyttä ja aikaa.

Toinen syy Säihkyvän maailman keskenjättämiseen on teoksen alaviitteinen tyyli ja yksityiskohdilla sekä lukeneisuudella brassailu. Osa alaviitteistä lienee ihan oikeita, osa taas ehkä ei. Kirjassa viitataan myös hämärään kirjailijaan ja esseistiin Siri Hustvedtiin sekä suomalaiseen tiedemieheen Pauli Pylkköön, joka nopsan guuglailun perusteella onkin olemassa. Koko kirja on täynnä lainauksia muiden ajatuksista ja hyvin akateemista todistelua asioiden puolesta ja niitä vastaan. Voinen tunnustaa, että minä en edes lukenut alaviitteitä.

Kolmas lukemista vaikeuttava asia on se fakta, että teoksen aihe jää ehkä aika kauas tavislukijan (jollainen siis itsekin todellakin olen) kokemusmaailmasta: naistaiteilija ei saa arvostusta ja ryhtyy sen takia naamioprojektiin. En usko, että kovin moni etenkään juonivetoisen proosan ystävä jaksaa myöskään pohtia minäkuvaan liittyviä kysymyksiä siinä mittakaavassa kuin Harry tai suuttua hänen laillaan kohtelustaan aina ensin naisena ja jonkun vaimona, sitten vasta omaäänisenä taiteilijana tai ihmisenä. Miksi ihmiset näkevät sen mitä näkevät - tätä koko kirja pohtii. Pitääkö nähdyksi tullakseen olla näkymätön, kuinka iso osa ihmistä ovat hänen jo eletyt ikänsä, onko taidetta ilman tekijää...? Eräästä artikkelista sanotaan kirjassa, että se ei ole tarkoitettu keskivertolukijalle. Säihkyvästä maailmasta voisi sanoa samoin, vaikka kirjan kysymykset kiehtovia ovatkin, ja etenkin tietysti siksi, että lukijaa pohdituttaa, onko kirjaileva rouva kokenut olevansa kirjailevan miehensä varjossa.

Kiinnostavinta tässäkin Hustvedtin kirjassa ovat taideteokset, joita Harry ja pojat tekevät. Niitä kuvaillaan tosi kiehtovasti ja suorastaan silmin nähtävän elävästi. En muista enää tarkkaan, missä muussa Hustvedtin kirjassa on samantapaisia laatikkoteoksia (Kaikki mitä rakastin?), mutta tyyli on siis tuttu. Kirjan ihmiset ovat eläviä ja hengittäviä, ja monimutkaisesta Harrystakin tulee ihan uskottava, mutta lempihahmoni kirjassa on silti leskeksi jääneen Harryn uusi rakastettu, Bruno Kleinfeld. Hän tapaa Harryn, kun hänen elämässään oli meneillään koirankorville luettu, sottainen, marginaaleihin raapustettu, tahrainen ja rikki revitty vaihe. Siitä seuraa sitten jotain varsin hyvää.

Lukijana en mielestäni pelkää haasteita, mutta täytyy myöntää, että Säihkyvän maailman kanssa oli vähällä käydä hassusti. Itse asiassa taisin kerran nukahtaakin kirja käsissäni ja välillä lukemiseen tuli vähän puurtava fiilis, mutta sitten lopussa muuan aurannäkijä ja kristallienheiluttelija palkitsi ainakin vähän. Lisäksi haluaisin antaa palautetta kannen kuvasta, jonka tekijästä kirjassa ei ole mainintaa. Se on epäonnistuneine rajauksineen melko kamala. Mutta ei se mitään. Varmaan Hustvedtin fanit kestävät senkin.

keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

Antti Hyry: Aitta


Viime heinäkuussa listasin yhdeksän syytä rakastaa Antti Hyryn Uunia. Tuntui, että on syytä pantata ja säästellä muuta tuotantoa. Nyt oli Aitan (Otava 1999) aika. Syitä rakastaa sitä on paljon enemmän kuin yhdeksän, koska (1) Aitta on kuin Uuni mutta vielä parempi. Se on tiiviimpi, selkeämpi, sen projekti tulee loppuunsa napakammin ja (2) siinä ei lähdetä urkujenkatselumatkalle Ruotsiin. Viimeksi mainittu on alkanut tuntua turhalta Uunissa.

Jo kirjan (3) alku on upea. Jos ihminen ei ole näkemässä, punertava aurinko katoaa. Heti ensimmäiseltä sivulta asti ollaan perimmäisten kysymysten äärellä, kertoja yltyy suorastaan runolliseksi: Kenen silmissä aurinko laskeutuu/meren päällä punertaa lumi,/vieläkö minun. Oman olemassaolon ihmettely kaiken näkijänä kantaa koko teoksen läpi.

Aitan kanssa joutuu puolustuskannalle ja olen jo joutunut: onhan se hidas. Eihän siinä mitään tapahdu. Ukko siirtää aitan tontilleen ja ostaa kattopäreitä. (4) Silti siinä on kylliksi ja siinä on kaikki, koko elämän kuva.

Kerronta hypähtelee minästä häneen, sisältä ulos: Rupean kohta tutkimaan hirsiläjiä ja suunnittelemaan järjestystä. Hän käveli kuistin eteen ja jatkoi sitten vanhaa nelostietä postilaatikolle. Kerronta virtaa, kulkee, (5) näkökulma vaihtelee kuin elämä itse. Ollaan yhtä aikaa sisällä ja ulkona, kokemassa ja näkemässä ulkoapäin, (6) aikamuotojenkin kanssa menneessä ja nykyhetkessä, ja kaikki tämä vie vastustamattomasti eteenpäin, hirsi toisensa jälkeen ensin irtoaa ja sitten kiinnittyy, (7) löytää paikkansa yhtä varmasti kuin ihminen, tuo mietiskelevä olento vanhassa työlippalakissaan, hän joka elää ja luo elämästään kertomusta.

Aitan (8) dialogi on nerokasta ja suorastaan rakastettavaa:
- Onhan ne vain, sehän kyllä puhui, että se, jos se, jaa no en osaa sanoa, no niin, tuo tuuli, jos se pysyy noin, niin ne taitaa hävitä. Jos se kääntyy, niin voi ne tulla vielä takasi. - Lieko siellä enää ulompana paksuja jäitä.
- Kyllä ne vissiin menee, Johannes sanoi. - Vieläkö sinä meinaat lähtä merelle.
- Sitä minä justiin täsä meinasin sinulta kysyä että mitenkähän se saataisiin veneeseen tuota, aita ladattua, hän sanoi ja nauroi, kun hävetti tahtoa Johannesta kaveriksi.

Dialogiin latautuu myös huumoria (9). Esimerkiksi hillareissu kälyn kanssa kuvataan niin mukavasti, että lukijaa hymyilyttää. Välillä Hyryn kertoja heittää ilmoille suorastaan hillittömän riemastuttavia ajatuksenalkuja esimerkiksi (10) uivasta K-Raudasta, että ruotsinlaivalla viihtyisi paremmin. En unohda mieleni kuvaa tästä asiasta milloinkaan.

Aitta on (11) hillittyjen, yksinkertaisten nautintojen ylistys. Tomaatti purskahtaa suussa, nuotiolla paistetut nakit syödään jokainen. Yhdeksän kypsää hillaa (12) kuljetetaan kourassa vaimolle. Intiimistäkin kerrotaan: saunassa kysytään, näkyykö se mustelma vielä lavassa, kun katolta putosin.

(13) Luonnon kuvauksissa on tyyneyttä ja rauhaa. Luonto antaa ruokaa ja elantoa, mutta myös ajatuksia ja hiljaisuutta. Joskus paras hetki on se, kun ajattelee, että täällä paikassa olen halunnut käydä, nyt olen täällä.

Kirjan (14) aitta ei ole vain aitta. Kun ihmislapsi syntyy, salvokset loksahtavat paikoilleen. Aitta on kuvaus yhdestä kesästä ja kertomus koko elämästä, ja se on (15) täynnä voimaa ja viisautta.

Nerouden ääressä voi vain nöyrtyä. Painaa päänsä, kumartaa hiljaa, nyökätä varovaisesti: kiitos kun sain lukea tämän. Kiitos kun tämä oli olemassa. Melkein en kestä että luin sen vasta nyt. Kun ajattelen, että tuollainen Antti Hyry on olemassa, melkein itkettää ilosta. Toivottavasti hänellä on kaikki hyvin. Terveisiä täältä. Minäkin omistan aitan.

--

PS. Seuraavaksi, juuri nyt, luen Aitan analyysiä Kiviaholinnasta. Vesa Haapalan tekstin otsikkokin on herkullinen: "Riippuu paljon meistä, mitä kaikki on - Kerronnasta ja olemisen motiiveista Antti Hyryn romaanissa Aitta". Ihanaa jatkaa elämyksen analysointia ammattilaisen johdolla.

--

PS2. Tänään, Mikael Agricolan päivänä, vietetään kirjablogeissa Wanhan kirjan päivää, mutta valitettavasti en ehtinyt aamun yhteislähtöön mukaan. Päivän tarkoituksena on näyttää, että kirja ei ole kausituote. Ilselässä luetaan paljon uutuuksia, mutta on minulla onneksi näitä vanhempiakin mestariteoksia lukematta. Lista mukana olevista blogeista tässä.




maanantai 7. huhtikuuta 2014

Donna Tartt: Tikli

Muistatko, kun joskus lapsena elit kirjan maailmassa niin, että et malttanut mennä syömään? Kun näit tavallisessa kouluarjessa merkkejä neitietsivämäisistä roistoista tai istuit tuntikausia jossain kellarin portailla kirjan kanssa, koska tuntui, että muu lukupaikka olisi kirjalle väärä? Kun hutaisit matikanläksyt, sanoit kaverille olevasi vähän sairas ja lukitsit huoneesi, ettei pikkusisko häiritse, jotta saisit vain lukea rauhassa? Kun kymmenvuotiaana löysit Elli-tädin kirjahyllystä Humisevan harjun etkä olisi koskaan enää halunnut lähteä kotiin? Kun Pickwick-kerhon paperit kiinnostivat enemmän kuin perjantai-illan disco ja kun heinänteossa pääsit traktorikuskiksi Andre Brinkin kanssa?

Oi sentään.

Minä muistan.

Kaikki tämä palasi mieleeni lukiessani Donna Tarttin Tikliä (WSOY 2014, alkuteos The Goldfinch 2013 - arvostelukappaleesta kiitos kustantajalle!). Tikli on 893 sivua pitkä, ja arvaan, että jo se karsii lukijoita. Tikli painaakin ihan hirveästi, mutta jos haba kestää, tiedossa on pitkitetty lukunautinto, oikein vanhan ajan hitaasti etenevä tarina, johon voi syventyä kuin lapsuuden kirjaelämyksiin ja jonka loputtua on vähän tyhjä olo. Mitä sitten lukisi? Mikä enää voi tuntua miltään?

Oikeastaan tiivistinkin tuohon jo sen, mistä Tiklissä on kyse: se on vanhoille kertojamestareille kumartava tiiliskivi (tein mielessäni rinnastuksen Dickensiin sivulla 13 tietämättä, että samaa vertailukohtaa ovat ajatelleet muutkin lukeneet maailmalla), joka tekee sen, mitä tarina parhaimmillaan tekee: vie ihan muualle, vetää omaan maailmaansa, josta tulee totta. En siis sano, että Theo Deckerin lapsuus-, nuoruus- ja elämäntarina olisi maailmankirjallisuuden merkkiteos tai uutta luova tulevaisuuden klassikko tai että se olisi edes isojen lukijajoukkojen kirja, mutta sen sanon, että uppouduin siihen ihan älyttömän ihanasti, ihan niin kuin nuorena tyttönä moneen, moneen kirjaan - kaikesta sen pöhöttyneisyydestä huolimatta.

Erityisen paljon pidin paitsi itse sympaattisesta, äidittömäksi jäävästä ja olivertwistmäisestä Theo-pojasta, hänen kasvustaan, vaikeuksistaan ja jopa sekoilustaan, myös koko tarinan ideasta: kodittomasta maailmantaiteen mestariteoksesta, Carel Fabritiuksen Tiklistä, joka sattumusten kautta päätyy Theon käsiin ja joka symboloi monenlaisia asioita* milloin tyymyliinaan, milloin pahviin käärittynä. Tiedän, että olen kovin helposti arvattava, mutta aina, kun kirjassa puhutaan kuvataiteesta, olen mukana. Rakastan, kun sanoilla kuvaillaan kehysten sisällä olevaa.

Rakastan myös sitä hetkeä, kun lukija saa yhdistellä palaset toisiinsa, tajuta jo hetkeä ennen, mitä on tapahtunut tai miten kohta käy. Pidän myös kovasti siitä, miten sama ihminen nähdään eri silmin, niin kuin Tiklissä Theon isä, joka on joko kauhea konna tai opettavainen sankari riippuen siitä, kuka hänestä puhuu. Ja erityisen paljon pidän siitä, kun ennakkoluuloni murustellaan yksi kerrallaan: Tiklin New York on lumoava kaupunki. Enpä olisi uskonut.

Minulle suorastaan rakkaaksi hahmoksi kirjassa kävi  Theon elämään ilmestyvä hyvä haltia, joka pitää antiikkiliikettä ja verstasta. Tämä Hobie on kirjoitettu hyvin sympaattiseksi hahmoksi maailmassa, jossa ei ole liikaa ystävällisyyttä, ja hänen hyvyytensä takia Theon pulmat ja valinnat tuntuvat aivan järkeviltä.

Olen lukenut Donna Tarttin molemmat edelliset kirjat (Jumalat juhlivat öisin ja Pieni ystävä) peräti kahteen kertaan, mitä en siis normaalisti tee ikinä. Tiklin uusintakierros saanee jäädä tekemättä. Viihdyin mainiosti kaikilla 893 sivulla, koin suorastaan harvinaista uppoutumisen iloa, mutta ehkä se siitä.

--

* siis esim.
- vapaus vs. vangittuna oleminen ja sen monet muodot
- kahleet, esim. rahan kahleet isän kohdalla, epäonnisen liiton kahleet äidin kohdalla, päihteiden kahleet, toisaalta myös ystävyys kahleena
- kauneuden hauraus ja sen hetkellisen vangitsemisen mahdollisuus/mahdottomuus
- ihannoitu, lintuihin vertautuva äiti
- aito ja väärennetty teos, persoonallisuus, minuus
- lentoon lähtemisen mahdottomuus, vapautumisen mahdottomuus, jos olosuhteet määräävät esim. huoltajuuden
- sattumanvaraisuus: mitä jää, mitä häviää, miten tulkita fragmentteja jostain, mitä ei enää ole
- olemassaoloa määrittävän salaisuuden peittely
- tarkat siveltimenvedot vs. isot, nopeasti vedetyt pinnat, jotka ovat kirjan rakenteen kuvia: tarkka, minuutti minuutilta etenevä vs. "kahdeksan vuoden päästä"
- irtautumisen mahdottomuus, ulkoapäin määritelty minuus, päihteet sen osana
- ketju siteenä kahden saman kohtalon kokeneen välillä
jne.

--

Tämän paksukaisen jälkeen Ilselässä on luettu jotain täysin erilaista: vanhaa, suorastaan harmaantunutta, palasista koottua, pinnaltaan sileää, syvälle menevää ja siis aivan ihanaa. Siitä pian.


tiistai 1. huhtikuuta 2014

Kati Tervo: Jääkaapin henki - kertomuksia keittiöstä, ruuasta ja elämästä


"Pienestä pitäen olen vaistonnut, että on emäntiä ja tosi emäntiä. Naisia joilla on kaikki hommat hallussa ja niitä, jotka etsivät piuhan pätkää säilyttääkseen kasvonsa. Äiti antoi Marttojen olevan aivan eri planeetalta kuin hän. Minulle marttuus oli mankeloituja lakanoita, söpöjä hillopurkkeja, talteen kerätty sienisato ja isänmaallisia arvoja."
(Kati Tervo: Jääkaapin henki - kertomuksia keittiöstä, ruuasta ja elämästä, WSOY 2011)

Kati Tervo herättää minussa pelkoa. Hän on niin jotenkin niin suvereeni kirjailijan vaimoudessaan. Onneksi hän vaikuttaa myös huumorintajuiselta ja itseironiselta ja paljastaa Jääkaapin henki -kirjassaan olleensa ihan surkea ruuanlaittaja nuorena hippiäisenä.

Alaotsikkonsa mukaisesti Tervo kirjoittaa "kertomuksia keittiöstä, ruuasta ja elämästä", ja sävy on herkullisen subjektiivinen. Rakastan ruokaa, joten on aika luontevaa, että viihdyn ruokamuistojen äärellä. Ja vaikka olemmekin aika eri sukupolvea, tunnistan monta makukokemusta ja keittiöelämystä Tervon tarinoista: minäkin olen pitänyt kovasti kalvakasta jauhelihakastikkeesta keitettyjen perunoiden kera ja muistan tärkeitä tapahtumia ruokien kautta, ihan niin kuin Kati, joka on nähnyt Kekkosen ja saanut samettipuuroa samana päivänä vuonna 1961. Puuro oli niin hyvää, että piti pyöritellä nilkkoja. Ah. Saisipa samettipuuroa. Jos ihana maku yllättää, niin maailma näyttää kauniimmalta, kirjoittaa Tervo. En voisi olla enempää samaa mieltä.

Kati Tervon muisteluksista taidetaan aina nostaa lööppeihin mieheen liittyvät asiat: muistan esimerkiksi lukeneeni jostain, että vaimo tekee baarista yöllä palaavalle miehelleen voileivät valmiiksi, niin että tämä ei murustele koko keittiötä pikkutunneilla pimeässä. Tätäkin rakkauden tekoa kirjassa kuvaillaan, samoin kuin rouvan omia yöllisiä makkaranhimoja, joille kuitenkin terveys pistää stopin jossain vaiheessa.

Ihailen Tervon tyylissä myös sitä, miten arkisesta tiskirätin haistelusta (olemme siskoksia tässä asiassa) tai vauvan ruokkimisesta voi syntyä kiinnostavaa kirjallisuutta. Arki muuttuu humuksi, jos vesilasit ovat hienot. Elämä muuttuu taiteeksi, jos siitä osaa kirjoittaa. Kati Tervo osaa, mukavasti ja lämpimästi.

--

Kuvan aamupalapizzan (!!!) ohje Suvilta täältä. Sairaaaaan hyvää.

maanantai 31. maaliskuuta 2014

Kirjabloggaaja matkalla kohti hyvän mielen vaatekaappia - ensimmäiset kolme kuukautta






































Viime vuonna luin Rinna Saramäen kirjan Hyvän mielen vaatekaappi. Se vaikutti koko ajatteluuni hurjasti. Sen seurauksena olen siivonnut vaatekaappiani, karsinut kirpputorille, vienyt pussikaupalla tavaraa kierrätyskeskukseen ja päättänyt pitää En osta yhtään vaatetta -teemavuoden 2014, jonka aikana selvitän, mitä oikeasti tarvitsen. Ensimmäiset kolme kuukautta ovat nyt takana ja voin julkistaa raporttini, vaikka todellakin tunnen oloni noiden ylläolevien kuvien kanssa epämukavaksi, -luontevaksi ja muutenkin kiusalliseksi. Mietin pitkään, julkaisenko koko postausta, mutta ajatus on sen verran hyvä, että menköön. Oman kulutuksen tarkkailu tekee hyvää kenelle tahansa. Ja ehkä kuitenkin jokainen meistä on monta: en minäkään ole vain kirjarotta. Olen myös farkkutyttö ja mekkoihminen.

Ensinnäkin voin todeta, että kaupungilla tai kirpputorilla kuljailu on kovin helppoa, kun ei tarvitse laavata ja katsella sillä silmällä, voisiko löytää jotain itselleen. Kun on päättänyt, että ei, niin silloin ei. Toiseksi ja taustatiedoksi voin todeta, että olen töissäni aika ison ihmisjoukon kanssa tekemisissä, ja minulle on tärkeää - niin pinnallista kuin se onkin -, että näytän jollain lailla kivalta ollessani katseiden kohteena. Seuraan jollain lailla muotia ja luen monenlaisia tyyli- ja muotiblogeja, esimerkiksi tätä klassikkoa (Kalastajan vaimo) ja tätä, tyyliltään ihan toisenlaista blogia (Tyyliä metsästämässä).

Viimeksi kuluneiden kolmen kuukauden aikana olen yrittänyt keksiä kaikenlaista päällepantavaa omasta, huvenneesta kaapistani. Viimeiset pari viikkoa olen epämukavasti kuvannut työasuni joko kotona tai töissä, ja tulos on yläpuolella. Alla taas raportin numeraalinen osa: tosin vuosiluvut ovat osittain arvattuja. Niiden merkitys on siinä, että jotkin vaatteet kestävät aikaa ja käyttöä, ja sellaisia kaappiinsa kannattaisi hankkia.

1. Neulemekko vuodelta 2013
2. Kesämekko vuodelta 2010
3. Samettijakku vuodelta 2005
4. Bleiseri vuodelta 2012
5. Mekko vuodelta 2013, farkut vuodelta 2010
6. Samettitunika vuodelta 2008
7. Raitatunika 2013, neuletakki 2011
8. Kietaisuneule vuodelta 2008
9. Raitapaita vuodelta 2013
10. Pellavatunika vuodelta 2010, huivi 2007
11. Neule 2012
12. Röyhelöt vuodelta 2007, neulenuttu 2008

Erityisen epätoivoinen olen ollut kuvassa 10 - yritin keksiä ylleni jotain, mitä en olisi vielä kuvannut. Ihan kauhea tuo halatti, ei istu yhtään. Ainakaan sellaisia en siis tarvitse. Ja koska tunnelmat alkoivat olla jo kovin kulahtaneet, olen käyttänyt jopa kesämekkoa maaliskuussa (kuva 2). Mukavin oloni on kuvissa 5 ja 11 - voin siis katsoa niistä vuoden lopussa, millaisia vaatteita tarvitsen ja hankin seuraavana vuonna.

Keskituloinen suomalainen käyttää Saramäen kirjan mukaan joka vuosi 4,9 prosenttia eli 1632 euroa vaatteisiin. Minä en ole todellakaan koskaan käyttänyt noin paljon (hah, esimerkiksi kuvan 12 röyhelöt maksoivat muistaakseni viisi euroa poistorekissä), mutta tänä vuonna pistän noin niin kuin ajatuksen tasolla satasen kuussa sukanvarteen. Kun tammikuussa 2015 lähden kaupoille, minulla on periaatteessa kivasti rahaa ja mielessäni selvä lista niistä asioista, joita tarvitsen: hyvin istuvat tummat ja värilliset farkut, pesunkestäviä ja nyppyyntymättömiä neuleita ja mekkosia, trikoopaitoja. En tarvitse yhtään keinokuituneuletta enkä huonosti päälle asettuvaa tunikaa vain siksi, että ne ovat halpoja.

Minusta tuntuu, että olen oikealla tiellä. Ensimmäiset kolme kuukautta osoittavat, että ostolakossa oleminen on mahdollista ja hyvällä tavalla haastavaa. Palaan asiaan kesäkuun lopussa. Siihen asti pesen, tuuletan ja yhdistelen näitä kuvien asioita - ja uudistan ilmettä esimerkiksi yhdistämällä ikivanhaan bleiseriin uuden statement necklacen (kuva 3). Kummasti virkisti myös hiusten leikkaus. Uusien asioiden himoissa täytyy olla joskus vähän radikaali. Enää ei tehdä lettikampauksia. Ehkä kesäkuun raportti paljastaa poikatukkaisen bloggaajan.


sunnuntai 30. maaliskuuta 2014

Muna-arvonnan voittajat ja kevättunnelmia

Ihanhan voisi luulla, että meilläkin on... kevät?

Taisit erehtyä. Lunta on metri.

Toivottavasti täältä löytyy laituri joskus parin kuukauden päästä...
Meillä kevät etenee näin: Kirkastuu niin että humisee. Etelärannan lumi vajenee, hanki kantaa kaikkein pienintä, ahvenet ovat parhaimmillaan, mielessä on remonttisuunnitelmia... Pappakin kävi, retkeiltiin vähän.

Luettujen pinossa on hirmuinen paksukainen ja mukavaa ruokaa: näistä ensin taidan ehtiä jääkaapille. Kuulemisiin ensi viikolla!

--

Pari viikkoa sitten Ilselässä avattiin muna-arpajaiset. Kommentoijille kiitos - oli mukava palata lukumuistoihin ja kirja-ajatuksiin! Onni suosi Pihiä naista ja Mamman uunin Mariaa. Lähettäisittekö osoitteenne minulle, niin postia lähtee tulemaan (ilselanposti@gmail.com)? Kiitos!

torstai 27. maaliskuuta 2014

Pamela Druckerman: Kuinka kasvattaa bébé


Taidan olla tunnustuslinjalla tänään.

Omaan äitiyteeni kuuluu jatkuva huono omatunto siitä, että en leiki lapsen kanssa. Tarpeeksi. No, okei, oikeastaan ollenkaan. Lauserykelmää "Äiti ei ole leikkikaveri, äiti on äiti ja äiti on aikuinen" ei ole oikeastaan tarvinnut toistaa enää aikoihin - lapsi leikkii, jos minä olen samassa huoneessa ja vaikka silitän pyykkejä tai mieluummin luen. Olen läsnä, voin nyökkäillä ja välillä katsahtaa lapseen päin. Minä en keinu, laske liukumäestä, pärryyttele traktoreilla tai roska-autoilla, rakenna junaratoja tai kaiva hiekkalaatikolla. Joskus voin olla vähän aikaa leikkikioskin asiakas tai lääkärin potilas, sen verran olen tehnyt myönnytystä.

Ankeaa. Lapsiraukka.

Tai sitten ei. Anna lapsen olla rauhassa, julistaa amerikkalainen mutta pariisilaistuva Pamela Druckerman kirjassaan Kuinka kasvattaa bébé - Vanhemmuus Pariisin malliin (Siltala 2012). Tietämättäni olen ainakin leikkimättömyysperiaatteessani noudattanut ranskalaisen vanhemmuuden kaavaa: ei vanhemman kuulukaan leikkiä. Sillä aikaa kun lapset leikkivät, vanhempi voi ottaa rennosti.

Druckermanin kirja avaa mainiosti, miltä ranskalaiset lapset, vanhemmat ja näiden välinen suhde näyttävät amerikkalaisen silmin. Miten ihmeen lailla pariisilaispallerot istuvat neljän ruokalajin illallisilla ja käyttäytyvät aina hillitysti ja kauniisti samaan aikaan, kun amerikkalaislapset riehuvat, närppivät välipaloja ja kiukuttelevat vanhemmilleen? Siten, että ensimmäiset opetetaan vauvasta asti odottamaan ja säännölliseen elämänrytmiin.

Luin kuolaa nieleskellen kuvausta siitä, miten esimerkiksi ruokailu on järjestetty pariisilaisissa päiväkodeissa eli seimissä ja mitä lapset syövät iltapäivän välipalaksi eli goûteriksi. Kirjan odottelu-, kärsivällisyys- ja malttamisopeista intoutuneena meilläkin leivottiin ranskalainen jogurttikakku eli gâteau au yaourt, jonka kaikki ainekset nelivuotias oikeasti mittasi ja sekoitti itse Pikku Kakkosen alkamisajankohtaan asti. Minulle jäi vain viimesilaustelu. Kyllä, olen ylpeä. Olen pohjoisen pariisitar. Lapsestani tulee maailmankansalainen täällä rantojen autiudessa ja hiljaisella kylätiellä. 

(Oikeasti poikaseni on erittäin tottunut leipuri eikä tuo nyt kovin kummoinen suoritus ollut hänelle, joka on osannut rikkoa munatkin kolmevuotiaasta asti ja luonnollisesti erottaa vaniljasokerin leivinjauheesta ja tietää, miten pullataikina tehdään jne. Mutta kokeilemisen arvoinen idea kenelle tahansa: kaikki kakun ainekset mitataan jugurttipurkilla ja kakun voi maustaa vaikka marjoilla. Me käytimme suklaata. Ohje on kirjassa.)

Kokonaisuudessaan kirja yllätti sillä, miten kiva se oli! Oli hauskaa päästä näkemään, miten äidiksi tuleva amerikkalaisnainen yrittää selvitä itselleen vieraassa ympäristössä ja miten hän suopuu asia asialta myöntämään, että Pariisissa taidetaan olla oikeilla jäljillä monessa kohdassa. Kirjoitustyyli on soljuvan sujuvaa; ihmettelystä kumpuava tiedonhalu muuttuu faktoiksi ja omasta kokemuksesta ammentava subjektiivisuus yleiseksi kasvatuspuheeksi. 

Sitä paitsi Druckerman selvensi minulle, mistä johtuu tuntemani alitajuinen kammo New Yorkia kohtaan. Ooh, New York! -efekti on ärsyttävintä, mitä kirjoissa tiedän - jos ei muuten saada lukijoita huokailemaan, niin kirjoitetaan sitten New Yorkista. Enkä ole ikinä perustanut Woody Allenin elokuvista (Esim. Vicky Cristina Barcelona on tyhmin olemassaoleva leffa, vaikka siinä onkin maailman kaunein Scarlett Johansson). Ehkä jo vuonna 2014 voin tunnustaa julkisesti, että inhosin Sex and the City -sarjaa ja etenkin sen täystaukkia, totaalisen kehittymätöntä päähenkilöä. Mutta ei se mitään. Olen nimittäin pohjoisen pariisitar. Minustakin newyorkilaisneuroottisuus on tautiluokitus eikä luonteenpiirre tai ainakaan ominaisuus, johon olisi syytä pyrkiä. 

Valitettavasti en pääse pohjoisen pariisittarena toteuttamaan yhtä, Druckermanin mukaan olennaisen tärkeää asiaa: lapset pitäisi heivata isovanhemmille hoitoon (säännöllisin väliajoin, monesti kokonaisiksi viikonlopuiksi, lomilla jopa viikoiksi), jotta vanhemmat saisivat keskittyä aikuisten elämään, harrastuksiinsa ja vaikka - toisiinsa. Hmm. Pistää miettimään, olisiko sittenkin syytä napsautella nuo perheille sopivat lomakohteet pois tuolta näyttöni yläreunasta ja ruveta katselemaan vain aikuisille -matkoja. Mutta kun.

Näihin tunnelmiin lopetan. Kuinka kasvattaa bébé on kiva kirja, lukekaa se!

maanantai 24. maaliskuuta 2014

Keinulaudalla: Pöyliön Pölynimurikauppias ja Vartiaisen Isäasentoja

Yhden työpäivän vähän kuumeisena paleltuani komensin itseni lepoon. Loppuviikon sitten vain pötköttelin vuosimallin 2003 neuleessa ja 2008 pyjamahousuissa (numerot ovat tärkeitä tänä En osta yhtään vaatetta -teemavuotenani, jona aion selvittää, mitä oikeasti tarvitsen).

Sivuasioista pääasiaan. Olen siis ehtinyt vähän lukea. Kuin sattuman oikusta lukaisin äideistä ja isistä kertovat esikoiskirjat, joita nyt mallailen Keinulaudalle. Sari Pöyliön Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä (Atena 2014) on selkeämmin lyhytproosaa kuin Petri Vartiaisen Isäasentoja (Otava 2014), jolla kyllä on myös taipumusta tietynlaiseen fragmentaarisuuteen, mutta siitä lisää kohta. Pölynimurikauppias on  Keinulaudalla vasemmalla, Isäasentoja oikealla. Kummastakin arvostelukappaleesta kiitokset kustantajille.

Pölynimurikauppias  \  Isäasentoja
Kumpikin kirja on lukaistavan ohut, melkein suorastaan heiveröinen - sivuja on Pölynimurikauppiaassa 166 ja Isäasennoissa 159. Ulkoasun puolesta Vartiainen pärjää paremmin. Pölynimurikauppiaan kansi on sanalla sanoen aika puistattava lihakoukkuineen, timantteineen, koirineen, helminauhoineen ja veripisaroineen (anteeksi, Elina Warsta), Isäasennoissa on sieviä vanhoja kirjainpalikoita. Kannen on suunnitellut Jussi Karjalainen, ja minusta lopputulos on kiva.

Kemijärvi  \  Kuusamo
Kummankin kirjoittajan kotipaikka mainitaan liepeissä, ehkä pohjoisen eksotiikan takia. Pöyliö asuu Kemijärvellä, Vartiainen Kuusamossa. Näistä jälkimmäinen on kyllä aika paljon hohdokkaampi paikka. Mielipiteeni on subjektiivinen ja perustuu pitkällisen case study -malliseen tutkimustyöhön sekä kvalitatiivisiin haastattelututkimuksiin.

Äidit  /  Isät
Yleisesti ottaen minusta äidit ovat kiinnostavampia kuin isät, eli tässä käy juuri kuten Vartiainen kirjoittaa: isä on aina sivuhenkilö, taustalla, hämärässä, eikä isän mielipiteellä ole merkitystä, koska se on miehen mielipide. Koska näin vain on, ehkä on syytäkin nostaa isiä välillä keskiöön? Vartiainen kirjoittaa isänä olemisen arjesta, ongelmakohdista ja iloista yleisemmälläkin tasolla kuin Pöyliö, joka nostaa esille hankalia, dramaattisia hetkiä ja äitejä, joita kukaan ei itselleen haluaisi. Näkökulmassa on myös ero: Pölynimurikauppiaan äidit kuvataan enimmäkseen lasten silmin, paitsi Syvyyteen-tarinassa, josta pidin eniten Side-nimisen kasvukertomuksen ohella. Vartiaisen isä taas on koko ajan minä paitsi silloin, kun kirjassa tehdään tahallisia tyylipoikkeamia yleisen isäpuheen suuntaan ja havainnoidaan isiä ulkoapäin, kliseiden kautta.

Tarinan muoto: Pölynimurikauppias  -  Isäasentoja
Kumpikaan kirjoista ei suostu ihan tavanomaiseen lokeroon novelleiksi tai romaaniksi. Pölynimurikauppiaan äidit kohtaavat vielä lopussa, joka pyrkii jotenkin nivomaan tarinoista kokonaisuuden. Isäasentoja taas on romaanimainen kirja, joka koostuu sangen irrallisista osista ja jossa kerronta vaihtelee kertoja-isän ja yleisen tason suorastaan pakinamaisen isäpuheen välillä. Käsittääkseni kirja on jonkinlainen laajennettu versio aiemmin julkaistuista novelleista (?). Lisäksi siinä minusta jotenkin eksytään alun perhetarinasta liikaa yleiselle tasolle, jopa esi-isiin asti - tällä kertaa minun oli lukijana vaikea hyväksyä sitä, että asiat jäävät auki eli pitääkö Arin tärkeä päätös. En olisi myöskään kaivannut kirjaan edellisten sukupolvien imurointiasenteita edes minkäänlaisen taustoittamisen takia.
Tässä kohtaa keinulauta jää kiikkumaan tasapainoon; kummastakaan tavasta rikkoa genren rajoja en ihan hirveästi pitänyt.

Pölynimurikauppiaan tyyli  \  Isäasentojen tyyli
Pölynimurikauppias:
Einikki kertoi, että Alkiosta vainajaksi -kurssin ensimmäisellä tunnilla käsiteltäisiin sitä kaunaa, jota naiset tunsivat äitiään kohtaan, ja sitä syyllisyyttä, jota he tunsivat tytärtensä takia. 
Isäasentoja:  
Aistin kesäisen tuulen, aaltojen nokeaman kivikon, koivunlehden läpsyttämän vihreänkuuloisen valon.

Lienee selvää, kumpaan suuntaan kallistun. Keinulaudan painavammassa päässä ei ole groteskia huumoria vaan herkkyyttä nähdä se valo, jota talvisin kaipaan. Tämä ei tarkoita, etteikö Isäasennoissa olisi myös huumoria. Se on kuitenkin lempeämpää ja useimmiten aika väsynyttä. Kuten isät. Ja äidit.
Vartiainen saa laudan painumaan alaspäin myös sillä, että kirjassa nähdään unenpuutteen sumentaminkin silmin, kuinka jokainen hetki lapsiperheessä on ainutlaatuinen ja kohta ohi: Ehkä jo huomenna Lassi sanoo ensimmäisen sanansa. Simo rakentaa uuden palapelinsä kokonaan.

Kokonaisuudessaan näyttää siis siltä, että Isäasennot painaa enemmän, vaikka ei isistä uskoisi. Siis kaikella rakkaudella. Vanhemmuudesta kirjoittaminen on vaikeaa kliseitä väistellen, ja minusta Vartiainen tuo keskusteluun jotain herkänraikasta ja ehkä uudenlaistakin, vaikka romaani kokonaisuutena onkin aika hutera. Viimeiset painogrammat kirja saa suomalaisen jääkiekkokulttuurin uudelleenarvioinnista, joten tällä kertaa lauta painautuu maata kohti Kuusamossa.

--

Aiemmat Keinulaudalla-sarjan postaukset täällä.

--

Pölynimurikauppiaasta lisää esim. täällä.
Isänasennoista esim. täällä.  


perjantai 21. maaliskuuta 2014

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

"Marian mielestä elämä on rakennus, kuin iso talo, jossa on monta kamaria ja salia ja jokaisessa monta ovea. Jokainen valitsee omat ovensa ja kulkee läpi keittiöiden ja kuistien ja etsii väliköissä uudet ovet, eikä yksikään niistä ole oikea eikä väärä, sillä ne ovat vain ovia. Joskus ihminen saattaa huomata olevansa aivan eri paikassa taloa kuin minne aikoi alkujaan mennä. Tässä hän on, omat ovensa avanneena ja sulkeneena, kulkeneena kätilökoulun ja apteekkarin ja pärjäämisenkin huoneet. Ja nyt hän huomaa vahingossa tuoneensa mukanaan tyttärentyttärensä, joka ei ymmärrä, mihin huoneeseen on päätynyt ja joka hääkirkon edessä kauniisti kysyy, mihin maailmassa miehiä tarvitaan."
(Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys, WSOY 2014 - arvostelukappaleesta kiitos kustantajalle!)

Mikä kiire! Miksi Tommi Kinnunen kaahaa ja juoksee Neljäntienristeyksessään läpi vuosien ja vuosikymmenten keskittymättä, taustoittamatta? Koska hän kirjoittaa vanhasta aiheesta uudella tavalla: valottaen vain pienen hetken kerrallaan, näyttäen yhden kohtauksen, kuin valokuvan. Seuraavalla sivulla on uusi kuva, ja pian sama tilanne nähdäänkin eri henkilön tallentamana. Se on kiehtovaa, se toimii.

Historiallinen, realistinen fiktio on helposti lähestyttävää: me suomalaiset osaamme lukea sitä. Veikkaan, että tuttuuden takia Kinnusen kirjaa myydään ihan hyvin muuallakin kuin kuvan kartan alueella. Myös aihe tosiaankin on vanha ja kerronta tavallaan perinteistä: ollaan historiallisessa pohjoisen kylässä vuosisadan alussa, sodassa ja sodanjälkeisessä jälleenrakennuksen ajassa. Onhan näistä kuultu. On myös kuultu erilaisuuden kokemuksesta, yhteisöön kuulumisen vaikeuksista ja niskavuorelaisista naisista, jotka tekevät niin kuin tahtovat eivätkä laske leukaansa edes siinä kohtaa, kun moni muu hautautuisi peräkamareihin piilottelemaan. Kirjan alun motto, "Paina pahkaasi", suuntaa lukemista: ole niin kuin et olisikaan, sukupolvesta toiseen.

Kokonaisuus on toimiva. Kirjan alun ensimmäiset kappaleet lähtevät liikkeelle hurjalla voimalla ja kuvaavat hyvin dramaattisia tilanteita, joiden jatkoa on pakko seurata. Hurjan alun vastapainoksi kirjassa eletään arkea. Harvassa teoksessa lämmitetään vesiä ja tiskataan yhtä paljon kuin tässä (siinä yhdessä Paula Havasteen kirjassa pyykättiin ihan loputtomasti): arjen askareet ja niiden muuttuminen helpommiksi ovat tärkeä osa naisten historiaa, ja sitä Kinnunen kuvaa elävästi. Fiktion - ja todellisuuden - Suomessa siirrytään korsuasumuksesta kuuma- ja kylmävesihanaan ja jääkaappiin muutamassa vuosikymmenessä.

Historialliseen henkilöön pohjautuva Maria, pitäjänkätilö, oli lempihahmoni. Hänen mukaansa maailmassa tipahtaa aina jaloilleen, jos itse päättää niin käyväksi ja sanat ovat vain sanoja ja  valkoinen on vain väri, ei muuta - vaikka maailma tahtoisi täyttää senkin symboliikalla. Jotenkin ihailin kovin tällaista tervejärkisyyttä ja selkeyttä, etenkin kun kirjan seuraavat sukupolvet kokevat elämänsä useimmiten paljon vaikeampana.

Kuikan huudossa voi olla joskus koko maailma, joskus elämä on niin ilotonta, että se ei kuulosta miltään. Kummankinlaista tapaa kokea Kinnunen kuvaa hirveän hienosti, ja molemmilla tavoilla tuntevilla ihmisillä on hetkiä, jolloin he haluaisivat olla toisten hoidettavina - joskus jokaisella on yksinäistä ja kylmää ja pimeää mutta vain vähän sanoja. Kerronta yltyy hurjiin mittoihin Onnin naulatessa kattoa: sotamuistot sekoittuvat naulaamisen rytmiin, ja minusta tuntuu, että kohdassa on jotain suomalaiskansallista ja että siinä viitataan johonkin mitä en ole lukenut tai minkä olen unohtanut. Sen sijaan Pentti Holapan Ystävän muotokuvaan viitataan minusta aika selkeästikin jossain, missä kädettömät veteraanit riisuvat takkejaan puistossa, ja alun kumarrus Maria Jotunin suuntaan on varsin onnistunut.

Helsingin Sanomien Antti Majanderin kehut nostivat Neljäntienristeystä kohtaan tuntemani odotukset korkealle. Sain paljon ja ihastelin paljoa, mutta vaikka valittu kerronnan tapa on uudenlainen, kirjassa on myös yllättävän paljon perinteistä. Ei kai se haittaa.

--

Mm. täälläkin on luettu samaa:
Kirsin kirjanurkka
Kulttuuri kukoistaa