tiistai 15. heinäkuuta 2014

Tuuli Lähteenmäki: Kerro että äidillä on ikävä


Blogattuani Lilly Korpiolan Pitkä tie äidiksi -adoptiokirjasta sain sähköpostia: kiinnostaisiko minua lukea aihepiiristä enemmänkin? Tuuli Lähteenmäki on kirjoittanut oman perheensä kokemuksista ja harvinaislaatuisesta yhteydenpidosta lastensa biologisten äitien kanssa kirjassaan Kerro että äidillä on ikävä (Books on Demand, 2014).

Suomessa on käsittääkseni vasta viime vuosina havahduttu muuttamaan lainsäädäntöä siihen suuntaan, että adoptoidulla lapsella voisi säilyä side myös biologiseen sukuunsa. Lapsensa Sri Lankasta vuosina 1990 ja 1993 saaneet Lähteenmäki ja hänen miehensä ovat olleet edelläkävijöitä tässä asiassa: he ovat tavanneet kummankin lapsensa biologista sukua ja pitäneet synnyttäjä-äiteihin yhteyttä. Valinta tehdä näin ei ole ollut helppo eikä siitä aina ollut pelkästään mukavia seurauksia, vaan myös huolta ja epävarmuutta, mutta Lähteenmäki on silti ehdottomasti avoimuuden kannalla. Juurista tietäminen on tärkeää adoptoidulle lapselle, ja biologinen äiti haluaa totta kai tietää, että hänen lapsensa voi hyvin.

Lähteenmäen kirjassa on myös kopioita biologisten äitien kirjeistä. Äitien nimet on muutettu, ja hyvä niin, koska esille tulevat tiedot ja asiat ovat välillä kovin raadollisia ja intiimejä. Samoin on hyvä, että Lähteenmäki kirjoittaa aiheesta vasta nyt, kun hänen lapsensa ovat aikuisia. Toisaalta tämä tarkoittaa myös sitä, että osin kirja on kotoisin vähän eri ajasta kuin tämä, jossa nyt elämme: esimerkiksi vieraita maita ja kulttuureja ihmetellään sellaisen sukupolven silmin, joka ei ole matkustellut paljon. Toisaalta taas isot teemat ovat ajasta riippumatta samoja: mitä on oikea, pyyteetön rakkaus, mitä on ihmisyys, toisen ihmisen elämän kunnioittaminen ja aito auttaminen?

Vaikka huomioni kiinnittyi lisäksi myös joihinkin pieniin oikeinkirjoitusasioihin, kokonaisuus on kuitenkin hyvin sydämeenkäyvä: onhan kyse oikeista ihmisistä ja heidän oikeasta elämästään. Varmasti Lähteenmäen  puheenvuoro ansaitsee paikkansa niissä piireissä, joita asia koskee.

perjantai 11. heinäkuuta 2014

Kallen jäljillä

Terveisiä kotimaan kulttuurimatkailijoilta! Kuten suloinen Sara P.S. Rakastan kirjoja -blogissaan kertoo, vietimme pari mukavaa päivää toistemme hyvässä seurassa, kirjoista puhuen ja ihania makuja maistellen. Yksi retkistämme suuntautui Taivalkoskelle, jossa vietettiin juuri Päätaloviikkoa - ja ehdimme hetkeksi mukaan viikon pääjuhlaankin. Oli silmiä avaavaa kuulla tohtori Ritva Ylösen esitys Päätalon lukijavastaanotosta (sen voi lukea täältä!) ja jotenkin kovin riipaisevaa olla siellä juniorina kokeneiden joukossa - mutta meidät otettiin vastaan aivan upeasti joka paikassa, missä Kallen hengessä liikuimme. Oma Päätalo-lukeneisuuteni ja Iijoki-tuntemukseni ovat vasta alkutekijöissään: Huonemiehen poika yllätti talvella (linkki alempana), Tammettu virta on osoittautunut katkelmallisuudessaan tosi nihkeäksi. Olen noin puolivälissä. Aloittelin jo Kunnan jauhojakin, mutta Herkko-isän merkitykset tuntuvat niin kammottavilta, että ehkä pitäisi palata vielä Tammettuun virtaan, jotta kokonaiskuva selviäisi.



Luonnollisesti suuntasimme Kallioniemeen, paikkaan johon Huonemiehen poikakin pääasiassa sijoittuu. Pihassa oli juuri alkamassa Päätalo-larppi (?!?), jota emme ehtineet seurata, mutta itse paikka lumosi meidät pelkällä sijainnillaan: käsittämättömän kaunis paikka, kukkiva rinneniitty, tyyni järvi, taiten ja huolellisesti ennallaan pidetty tupa, jossa kello raksutti ja varrasleivät odottivat syöjäänsä. Ihan niin kuin Riitu-äidin henki olisi vielä leijaillut näkemässä meidänkin kujeemme kameroiden kanssa.



Päätalokeskuksen musiikkiaiheinen näyttely oli myös tosi kiinnostava! Näyttelyesineet oli koottu vitriineihin, joukossa oli mestarin sievällä ja siistillä käsialalla kirjoitettuja kalenterisivuja, ja kuvatauluissa minullekin tutut hahmot tulivat eläviksi. Sympaattinen esittelijämies näki meidän potentiaalimme ja paneutumisemme ja päästi meidät kurkistamaan sisälle pyhimpään, Tampereen-kodin entistettyyn työhuoneeseen. Tunnelma oli juhlallinen.



Viimeisessä kuvassa melkein näkyy kaksi kasvotonta kirjabloggaajaa. Ollaan Kallioniemen uuden pirtin puolella, ja peilistä lienee päätalolainen perhe hiustenkampaustaan katsonut. Nyt sieltä linssiensä läpi tiirailevat onnelliset ja innokkaat lukijat.

Kiitos Saralle kulttuurimatkailu-, gourmetlähiruoka-, retkeily- ja karhunsyöttämisseurasta! Isot yleiskiitokset myös Karoliinalle Kirjavaan kammariin (viimeksi Kunnan jauhoista tässä): Päätalo on ollut kovin pölyistä luettavaa viime aikoihin asti, mutta ei ole enää. Uusi nousu on alkanut.

maanantai 7. heinäkuuta 2014

Kirjabloggaaja matkalla kohti hyvän mielen vaatekaappia - toiset kolme kuukautta

Juuri nyt kuolen häpeästä. Kadun ihan hirveästi, että lähdin kolme kuukautta sitten raportoimaan ostamattomista vaatteistani omia vanhoja rääsyjäni esittelemällä, mutta jatkan samalla nololla linjalla. Olen nyt edelleen Rinna Saramäen Hyvän mielen vaatekaapin inspiroimana ollut ostamatta vaatteita puoli vuotta eli puolet aikomastani ajasta. Olen mietiskellyt omaa kulutuskäyttäytymistäni, tarpeita ja tunteita vaaterekkien äärellä - ja kokonaisuudessaan olen selvinnyt hyvin. En ole ostanut vaatteita, siis sellaisia oikeita vaatteita. Sen sijaan olen kiertänyt ostolakkoani seuraavin tavoin:

- koska olen antanut itselleni luvan ostaa alusvaatteita, sukkia ja sellaista, tämä välttämättömien hankintojen kategoria on laajentunut esim. uima-asuihin. No pakkohan oli hankkia uudet bikinit (ja saronki!) eteläeurooppalaista uima-allaselämää varten. Kuvatodisteita ei todellakaan ole.

- koska en saa ostaa vaatteita, olen ostanut kenkiä ja laukun, jota en ikinä olisi uskonut ostavani. Tämä ei johdu siitä, että rahaa jäisi säästöön, vaan siitä, että jonkin uuden tarve on niin polttava. Miksi ihmiselle tulee tällainen tarve? Onko elämä liian helppoa, sielun tila liian epävakaa, arki liian tylsää? En tiedä. Huomaan vain olevani järkyttävän kyllästynyt joihinkin vaatteisiin, niin kuin erääseen raitatunikaan (kuva 10), joka on ollut jotenkin yhtä rakas kuin nykyään on kulahtanut ja jonka edelleen vetäisen päälleni aina, kun en keksi mitään muuta.

- koska olin pilateksessa viisi vuotta vanhoissa yöhousuissa ja kulahtaneessa teepaidassa ja häpesin peilikuvaani, päätin, että urheiluasut kuuluvat myös välttämättömien hankintojen kategoriaan. Ja koska en ole mikään jumppaaja, minulla oikeasti ei ollut treenivaatteita. Hankin sitten muutaman.

Ja nyt, se kuva:






































Ai kauhea.

Tämän projektin myötä olen ruvennut ihailemaan muotibloggaajia ja niiden pokkaa todella paljon. Ei voi olla kiusallisempaa kuin kuvata itseään. Tästä eritttäin epämiellyttävästä tuntemuksesta riippumatta kerron nyt, mitä kuvissa näkyy ja mitä tästä opin:

1. Paita vuodelta 2008, housut varmaan myös.
2. Mekko valehtelematta vähintään vuosikertaa 2006.
3. Farkut ostettu Italiasta luultavasti 2008, paita 2011, oho.
4. (Käyttämätön!) neulemekko 2012.
5. Raitaneule 2005, shortsit 2008.
6. Tuulitakki 2008, collegepaita 2010, housut UUDET.
7. Teepaita 2008, shortsit samat kuin kuvassa 6.
8. Mekko 2008.
9. Mekko 2006?
10. Sama raitatunika, jota käytän aina: 2013, farkut vuodelta 2008 ehkä, löysin kaapista.
11. Farkut 2010, raitapaita 2013.
12. Paita 2013, housut samat kuin kuvassa 1.

Ostolakossa oleminen on ollut sikäli helppoa, että kaudenvaihto auttoi kaivamaan vaatekaapista unohdettuja kerroksia. Kesävaatteet tuntuvat ihan uusilta, kun on kolme kuukautta pyörittänyt samoja riepuja eessuntaas. Syksyn tullen fiilis voi olla aika ankea, ja vähän kammoan töihinpaluuta samoissa vetimissä jo nyt.

Kesäasukollaasia katsoessani näen raitoihin tykästyneen naisen, jota isot halatit (kuva 9) eivät imartele. Vaikka olen varmaan ihan ajastani jäljessä, tykkään vajaamittaisista housuista (kuvat 1 ja 12), ja tuosta ikivanhasta kuvan 2 mekosta. Se on vanhaa Nansoa eikä mene koskaan miksikään, materiaali on jotain sellaista ryhtinsä säilyttävää, nyppyyntymätöntä ja varmaan ydinlaskeumastakin selviävää paksua joustokangasta. Valkoiset shortsit (5, 7) ja farkut (3) kuuluvat jotenkin kesään ja näyttävät ihan raikkailta vaikka vanhoja ovatkin, mutta neulemekko (4) ei ole kaapissa parantunut vaan on yhtä huonosti päälle istuva kuin ostaessakin. Kannattaa siis edelleen muistaa, että sovituskopissa vähän jostain kohtaa huono vaate ei muutu kaapissa miksikään, sen viat eivät muutu anteeksiannettaviksi.

Äitiyslomalla ostetut farkut (11) ovat ihan kauheat, eikä niistä saa sellaisia boyfriend-tyylisiä lököhousuja, vaikka olen niin luullut. Huomaan myös oloni olevan kotoisempi housuissa kuin mekoissa, vaikka olen ollut olevinani mekkotyttö. Kuvan 8 lentoemäntämekko on kuitenkin kiva, olen pitänut sitä paljon töissäkin, ja kuvan 2 mekon väri on jotenkin hauska kaiken nuivelonvaalean keskellä. Jos näistä pitäisi valita lempiasu, sanoisin sen olevan 1, 3 tai 7. Kaikissa niissä on vaaleat housut ja tummempi tai kuviollinen (ykkösessä ruudullinen, vaikka se ei näy) paita.

Olen mietiskellyt, mistä olen tähän asti hankkinut vaatteeni. Suurin osa kaappini rievuista on aletangoista tai poistokoreista hankittuja (Nanson mekko Huuto.netistä), joten olen melkoisen huolettomasti myös pistänyt niitä eteenpäin: kirpparille, kierrätykseen, roskikseen esim. pienen reiän takia. Jos ostaisin kallista ja laatua, olisin ehkä tarkempi. Toisaalta käytän näitä vanhoja ja halpojakin aika monta kautta ja vuotta, jos niiden malli tai väritys on suht neutraali, kuten kuvan 5 raitaneuleessa, joka on suorastaan ikuinen ja täyttää pian tasavuosia.

Palaanko tammikuussa 2015 aletangoille? Luultavasti ja lujaa. Luulen kuitenkin, että olen entistä tarkempi materiaalien ja leikkausten kanssa. Esimerkiksi kuvan 12 hauskan persikkainen paita, jonka olen ostanut juuri värin takia, jäisi materiaalinsa (nyppyyntyvää keinokuitua) takia ostamatta. Rehellisesti sanottuna alan olla aika kypsä tähän projektiini ja mennyt jopa niin pitkälle, että olen kerjännyt joitakin ystäviäni antamaan minulle vaatteita. Välillä suunnittelen yltiöpäistä alehulluttelua ja ostosilottelua, mutta koska olen tehnyt tästä hulluudestani julkisen, kiristän vain ruuvia ja jatkan. Sitä paitsi vanhat asut tuntuvat muka niin kuin uudistuvan, jos jalassa on uudet kengät - niin kuin nuo kolmessa kuvassa esiintyvät valkoiset nahkatennarit tai neloskuvan kesäkorkkarit. Kyllä minä niillä pärjään, kun vain päätän niin. Katsotaan tilanne seuraavan kerran syyskuun lopussa.

perjantai 4. heinäkuuta 2014

Halldor Laxness: Salka Valka

"Kaunis ilma näytti niillä seuduin olevan tuntematon käsite, Isä Jumala askarteli taivaassaan lakkaamatta kaikenlaisten kokeilujen parissa. Pakkasta ja lumisadetta seurasi myrsky, joka syyti lumen kinoksiksi. Kun lumi sitten oli kinoksissa, muuttui pakkanen suojaksi, ja se sulatti kaikki ne kinokset, jotka olivat niin vaivalloisesti syntyneet. Mutta jos otti huomioon kaikki seikat, päätyi siihen lopputulokseen, että Isä Jumalan lempisää juuri tällä seudulla oli sade, johon kuului myös kaikenlaisia hajuja, levistä ja muusta, mitä meren mukana ajautui rantaan: kaloista, kalanpäistä, sisälmyksistä ja hylkeenrasvasta, tervasta, lannasta ja jätteistä."
(Halldor Laxness: Salka Valka, SSKK 1977, islanninkielinen alkuteos Salka Valka 1948)

Viehkoa, vai mitä?

Minussa on edelleen Faulknerin kokoinen aukko, eivätkä edes kaikki pohjoismaisen suuruudet ole luettujen listalla. Omassa hyllyssäni oli kaksin kappalein islantilaisen Halldor Laxnessin Salka Valkaa (1931-1932), eli lukemisaikomuksia on ollut suorastaan tuplasti - ja viimein tartuin tähän useimpien jollain tavalla tuntemaan klassikkoon. Luin vanhan kirjakerhopainoksen vuodelta 1977, ja sen oli ruotsin kautta suomentanut Kristiina Kivivuori. Hyllyni toinen versio on Wsoy:n kustantama ja Jyrki Mäntylän suomentama ja Tapio Koivukarin tarkistama (2008), ja nopean selailun perusteella valitsin vahingossa väärän kirjan - uudempi näyttää vertailun perusteella paljon sujuvammalta. Sen jälkisanatkin painottavat ensimmäisen suomennoksen puutteellisuutta.

Salka Valka on jollain lailla hyvin häiritsevä kirja. Siinä on villin, karun luonnon kauneutta ja hyvin yllättäen myös samanlaista lempeän ironista huumoria kuin Ulla-Lena Lundbergin Jäässä. Salka Valkan kertoja kuvaa syrjäisen maailmankolkan onnettomien, eläimellisten ihmisten eloa ymmärtäen ja olosuhteet todeten, ei syrjien, henkilöilleen parasta eli mahdotonta toivoen.

Itse Salka Valka osoittautuu yksinkertaiseksi maalaistytöksi, jonka ulkonäkö kuvataan sen sataan kertaan: hän on vaalea, vahva, housuihin pukeutuva, tyttö mutta nainen, joka on varsinainen tabula rasa. Hänen yksinkertaisuuttaan korostetaan moneen otteeseen - hän elää maailmassa, jossa vasta opetellaan pesemään hampaita ja olemaan laittamatta veistä suuhun. Hänen pahin tulevaisuusskenaarionsa on joutua elämään samanlaista elämää kuin kurja äitinsä, tuo viettien viemä nainen.

Nykylukija minussa ei kyllä ole kovin ihastunut muuhun kuin teoksen huumoriin. Juonessa on outoja aukkoja eikä logiikka toimi ihan koko ajan. Välillä koetaan suuria tunteita, jotka seuraavassa hetkessä unohtuvat. Tämä selittynee käännöksen puutteellisuudella - siitä on karsittu joitain kohtia pois. Salka Valka on ihan vietävissä, eikä hänen hahmonsa kovin moniulotteinen ole; lisäksi hän on aika epäuskottava siinä, miten hän on välillä koko kylän terävin tyttö, välillä ihan maalaistollero. Salka Valkan miehet, jotka ovat joko roistomaisia tai arkijärjen ja -moraalin ihanteidensa vuoksi unohtavia, ovat hahmoina yhtä epäuskottavia. Toisen kappaleeni jälkisanoissa on myös kirjailijan kommentti, jossa hän vähän niin kuin pyytelee nuoruudenteostaan anteeksi. Ihan söpöä.

Laxnessin teos lienee kuienkin islantilaisille yhtä lailla kansallista identiteettiä luova kirja kuin jokin oma klassikkomme meille. Tämä kertoo minun mielestäni islantilaisista pelkkää hyvää: he ovat itsenäisesti ajattelevia, kovasta menneisyydestään oppineita (yhdessä selviää, yksin ei), oman arvonsa ja luontonsa julmuuden ja kauneuden tuntevia - ihmisissä ja elämässä on jotain perin tuttuakin suomalaiselle, siis. Ehkä tässä on yksi syy, miksi Salka Valka on meilläkin hyvin tunnettu teos.

tiistai 1. heinäkuuta 2014

Kaupungista maalle

Heihei, kaupunki. Nyt emme oikein viihdy täällä, vaikka kesäisen kiva tuosta seinästä on tullutkin. Koko ajan tavarat kulkevat torpalle ja takaisin, pyykit, roskat, ruoat, vesikanisterit. Tänä kesänä tutkitaan kaivovesi, se projekti on suoritteilla.

Kotoa torpalle on edelleen niin näppärä matka, että sinne voi siirtyä yhtäkkiselle saunareissulle, iltapalalle ja fiilistelemään. Sitten onkin yhtäkkiä sama jäädä yöksi. Äiti lukee, lapsi katsoo elokuvia, haavat hiljenevät ulkona, isi soittaa, että töissä sitä ja tätä, kotona näin ja koira pääsi kokeesta läpi ja pus. Me ollaan jotenkin kovin kaukana kaikesta, vaikka ollaan vain vartin päässä. Aamuisin nukutaan yhdeksään. 


Minä ja pellavapäinen toverini teemme kaiken yhdessä, ja näin on hyvä nyt. Tiedossa on kuitenkin muutakin: ensi viikonloppuna saan vähän ihan omaa aikaa ja tärkeän, rakkaan vieraan. Sitten kohta on tiedossa eräs kirjallinen retkikin. Tällä viikolla tulossa kuitenkin pohjoismainen klassikko, eräs tositarina ja ehkä jotain kauheaa mutta hienosti kirjoitettua. Nähdään!

perjantai 27. kesäkuuta 2014

Riitta Konttinen: Taiteilijatoveruutta - Helene Schjerfbeck, Ada Thilén, Helena Westermarck ja Maria Wiik


Taidehistoria(kin) on enimmäkseen miesten historiaa. Naisten tie kuvataiteilijoiksi ei ole ollut koskaan kovin helppo, mutta yllättävästikin sille uralle on silti olut palo lähteää. Professori emerita Riitta Konttinen on tutkinut vuosisadanvaihteen suomalaisia naistaiteilijoita - olen itsekin saanut nauttia kirjoittajan luennoimisesta! - ja nyt tiedoista on syntynyt kirja, joka avaa neliapilaksi kutsutun naisystävysten uria ja elämiä.

Taiteilijatoveruutta - Helene Schjerfbeck, Ada Thilén, Helena Westermarck ja Maria Wiik (Siltala  2014 - kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta!) paljastaa, miten ristiriitainen naisten tilanne oli 1870-luvulla: mahdollisuudet uranvalintaan olivat tosi rajoitetut, mutta esimerkiksi Suomen Taideyhdistyksen piirustuskouluun otettiin paljon tyttöjä - joita kuitenkin kahlitsivat sukupuoleen ja "naisten taiteeseen" sovelletut kriteerit. Tästäkin syystä nämä nuoret naiset olivat toisilleen tärkeä tukijoukko, ja toiset heistä olivat hyvinkin läheisiä ystävyksiä elämänsä loppuun asti - aikana, jolloin naisten taidehaaveet kariutuivat monesti viimeistään vihkikirkon alttarille. Myös naimattomien ja suht hyvistä oloista olevien naisten elämä tuntuu täyttyvän kotitaloudellisista velvollisuuksista, vaikka Helene Schjerfbeck neuvookin Maria Wiikiä: "Mutta älä siivoa äläkä keitä - ajattele, katsella taaksepäin elämää täynnä siivousta ja keittämistä, kun on liian myöhäistä maalata."

Erityisen paljon nautin kirjan asiantuntemuksesta: Konttisella on hallussa ajan eurooppalaiset virtaukset, joiden hienovaraisen siirtymisen suomalaistaiteilijoiden teoksiin hän kirjaa teokseen tyylikkäästi. Kiintoisa oli myös yksityiskohta aihevalintojen hegemoniasta kultakauden ajan Suomessa, jossa karelianismi oli valtavirtaa ja eurooppalaisittain suuntautuneita ruotsinkielisiä naisia ei oikein ymmärretty, kun naturalismin kauheutta pelättiin ja rumuus oli pahinta, mitä kuvitella saattoi.

Kirja on rakennettu niin, että jokaisesta taiteilijasta kerrotaan vuorotellen, ja elleivät nimet ole ennestään tuttuja, naiset varmasti sekoittuvat. Silti minusta tämä rakenne on ainoa järkevä, koska se luo kokonaisuuden. Eniten esille nousevat luonnollisesti nykyajasta katsottuna suurin nimi ja tyylillisesti muista irtautunut Helene Schjerfbeck sekä kuvataiteesta myös kirjoittanut ja kirjalliselle uralle lopulta siirtynyt Helena Westermarck.

Taiteilijatoveruutta on hieno kirja. Paitsi että sen tekstit ovat viimeisteltyjä ja huolellisesti taustoitettuja, se on täynnä kuvia. Joka aukeamalla on perusteltua, havainnollistavaa (väri!)kuvitusta ja kuvatekstit, jotka avaavat aiheita vielä lisää. Nautin tällaisen lukemisesta, kun kirjoittaja on äärimmäisen asiantunteva ja kokonaisuus kyseenalaistamattoman paikkansapitävä. Hieno työ, kulttuuriteko - ja kaunis, arvokas kirja vaikkapa lahjaksi. 

torstai 26. kesäkuuta 2014

Yksi kesäilta

 Unelmailta. Unelmaseurassa kerättiin risuja, katseltiin muurahaisia, tehtiin tulia.

Saunan lämmetessä syötiin kalasopan loput. Hetken paistoikin, vaikka ilma oli vilpoisa. Saatiin vedet kannettua, vaikka minulla on taas ollut vähän selkäongelmia.

Saunan jälkeen viihdyttiin kirjan, elokuvan ja suklaahippumuffinssien kanssa. Hampaat pestiin pihalla, vieretysten syljettiin ojaan. "Hyvää yötä, nähään aamulla!"

Juuri tätä me toivottiin vaikka ei ihan tiedetty toivovamme: että näin lähellä on paikka, jossa pääsee ihan kokonaan irti. Yksi kesäilta riittää siihen, että huomaa taas: elämä on toteutuneita toiveita.

keskiviikko 25. kesäkuuta 2014

Hannu-Pekka Björkman: Välähdyksiä peilissä. Kirjoituksia.


"Lapsena meissä eli runouden henki. Ei vain sanoissamme, vaan myös olemuksessamme oli läsnä ihmetys ja mysteeri, kaikki luovuuden lähtökohdat. Miten viisaasti ihminen onkaan rakennettu, että hän saa vanhuksena palata tuohon alkuperäiseen tiedostamattomaan kirkkauteen. Että ihminen tarpeeksi vanhaksi elettyään onkin kulkenut ympyrän eikä janaa. Ja miten nyt keski-iän kynnyksellä, kun vielä on voimia jäljellä, kurottuu kahteen suuntaan, menneeseen ja tulevaan, lapsuuteen ja vanhuuteen. Molemmat täynnä herkkyyttä ja haurautta. Tuon jännitteen sisällä elämme keski-iän."
(Hannu-Pekka Björkman: Välähdyksiä peilissä. Kirjoituksia. Kirjapaja 2014 - arvostelukappaleesta kiitos kustantajalle!)

Jos kesällä ei halua lukea kevyitä kirjoja, vaikka dekkareita, ja jos vuoden parhaat tiiliskivet (Kytömäen Kultarinta ja Tarttin Tikli) on jo luettu tai pelottavat sivumääränsä takia, voi olla hyvä istahtaa laiturille ja keskittyä johonkin muuhun. Ajattelun polkuja avaa vaikkapa Hannu-Pekka Björkmanin Välähdyksiä peilissä, joka rakentuu kolumnimaisista teksteistä. Ilmeisesti Björkman todella kolumnoi jossain, koska esipuhe kertoo tekstien syntyneen neljän vuoden aikana ja ne ovat varsin tasamittaisia, erilaisiin ilmiöihin tarttuvia, persoonallisia välähdyksiä.

Oma arvostelukappaleena saatu kirjani on täynnä muistilappuja - olen niin monesta asiasta samaa mieltä, vaikkapa Antti Hyryn lauseista eheyttäjinä tai siitä, miten taiteen voima on eläytymisessä ja empatiassa, joita ilman ihmisyydestä puuttuu olennainen osa. Tekstien rakenne on kuitenkin varsin toisteinen, kuten kolumneissa usein, ja lisäksi vähän ehkä ärsyynnyin toteamisesta siinä kohtaa, kun voisi kysyä tai jopa huudahtaen ihmetellä (esim. alun lainaus). Ehkä suurimmat taiteilijat jättävät vahvimmat tunteensa toisaalle tai Björkmanin seesteyttävä keski-ikä on pidemmällä kuin minun?

Tekstien lähtökohta on kuitenkin ihanan tosi ja aito: esipuheessa Björkman sanoo toivovansa, että teksteistä välittyvät vilpittömyys ymmärtää lyhyttä elämäämme ja kaipaus siihen kauneuteen, joka meissä on. Näin tapahtuu. Vaikka aiheet vaihtelevat kirjastoautoista lähiruokapulaan Utsjoella, romanikerjäläisten ihmisarvosta ystävyyksien syntyyn, kokonaisuus pysyy kuitenkin kasassa ja jotenkin söpösti totisena. Olen kuljettanut Björkmanin kirjaa kotoa töihin ja välillä lukaissut muutaman rivin vapaahetkenä. Sitten olen hengitellyt, rauhoittunut, ollut taas valmis seuraavaan koitokseen. Tällä hetkellä pohdin erityisesti ajatusta todellisista sankareista ja teräsmiehistä: he ovat isiä ja äitejä, jotka ovat lastensa kanssa ja koettavat parhaansa. Katkelma liittyy lasten kanssa lomailusta kertovaan tekstiin. Varsin ajankohtaista monessa perheessä. :)

--

Björkmanin edellinenkin kirja vaikutti lukijaansa.