torstai 14. toukokuuta 2015

Kirjapolulla - osa 4: Miehiä ja naisia roolejaan etsimässä

Kirjapolulla-sarja saa nyt jatkoa, ja aika luontevasti: luetut kirjat ovat seuranneet toisiaan järjestyksessä, jonka olen tajunnut loogiseksi vasta jälkikäteen. Näköjään luettavansa valitsee jonkinlaisen tarpeen mukaan - kun jotain saa tarpeekseen, haluaa jatkaa toisenlaisella, tai jotain sinne päin.

Kirjapolku alkaa kuitenkin hyvin harkitusti: iän kaiken on lukulistallani ollut Antti Tuurin Talvisota (ilmestynyt ensimmäisen kerran 1984, Otava, minä löysin kirpputoritapahtumasta  kirjakerhopainoksen vuodelta 1989), ja erityisesti kiinnostuin siitä Kiviaholinnan jälkeen. Sitten kun vielä tulin lukeneeksi JP Koskisen Kuinka sydän pysäytetään -teoksen, joka kertoo osin samoista ajoista ja tapahtumista, asia oli selvä. Elämässä oli tullut Talvisodan aika.

Useimmat varmaan tietävätkin perusasetelman: teos etenee kronologisesti talvisodan alusta loppuun ja perustuu haastatteluihin, tositarinoihin. Tuurin kerrontatyyli on hyvin lakoninen, ja vaikka olen sitä - sekä vietävissä olevia mieshahmoja - hyvin paljon vierastanut (Taivaanraapijat kävi hermoilleni), niin Talvisodassa on kyllä hiljaista neroutta. Poikia menee, yksi toisensa jälkeen, ja velipoikakin, tietysti, ja hengenmeno on lähellä päivästä toiseen.

Sotakuvauksessa minut yllätti kapinointi: joukot eivät tottelekaan käskyjä, kielloista huolimatta paetaan pahoista paikoista, koko sodankäynti on yhtä kaaosta, jota kertoja, Martti Hakala, yrittää jäsentää. Aika monesti hän joutuu toteamaan "En tiedä", ja se on ravistelevaa. Lopun kohtaus sodan päättymisestä jää ikuisiksi ajoiksi mieleen, ja kun äsken toisiaan tähtäilleet miehet kaivavatkin taskuistaan läheistensä kuvia ja näyttävät niitä toisilleen, siinä on hiljaista hurjuutta.

Talvisodasta on kirjoitettu muuallakin, esim. tästä pääset katsomaan, kuinka Sara kehuu teosta. Syystä.

Talvisodan jälkeen ajattelin lukea jotain todella odotettua: Aki Ollikaisen Musta satu (Siltala 2015 - arvostelukappaleesta kiitos kustantajalle!) ei aiheensa puolesta (Tattarisuon murhamysteeri) oikein innostanut, mutta totta kai kirja oli Nälkävuoden takia luettava.

Aiheen vieraannuttavuuden olisi pitänyt riittää - mutta ajattelin, että josko sittenkin. No, minulla on ikävähköjä uutisia: kun 1930-lukulaisiin noitamenoihin liitetään vielä nykymiehen tuskaa, oluen juontia ja vaikeuksia olla isä, en vain kestä. Olen pahoillani. Haluan kuitenkin lieventää tätä sanomalla kaksi asiaa: Nälkävuoden jälkeen mikä tahansa kirja olisi pettymys. Ollikainen on varmaan tiennyt tämän, ja Musta satu suokoon rauhan tehdä seuraavaa teosta. Toinen lohdutus tulee Hesarin Antti Majanderilta, joka kehuu Mustaa satua "kevään kirjatapaukseksi". Olemme hyvin eri linjoilla, minä ja Ana.

Ollikaisen tyylissä ihailen tiiviyttä, koska vierastan muutenkin runsasta kerrontaa ja olen kirjoittajanakin nopsa höseltäjä. Monesti vähät sanat riittävät, mutta Mustassa sadussa ei ollut minulle mitään, mistä tarttua kiinni. Miehillä on niin vaikeaa, sukupolvesta toiseen, että se herättää minussa lähinnä raivoa:

Me siis seisoimme jonossa, joka muistutti takaperoista mallia ihmissuvun kehityksestä. Minä olin vasta puusta laskeutunut, neljällä raajalla kulkeva alkuapina. Isä oli jo irrottanut rystyset maasta, mutta kulki yhä selkä kumarassa. Pappa seisoi jo melkein pystyasennossa, oli poiminut kurikan astaloksi käteensä. Papan edessä seisoi näkymättömänä puuttuva lenkki.

Ahdistuneen miehen lisäksi tarinassa on toinenkin klisee, ja se sisältyy samaan hahmoon: kirjailija, jonka on vaikea kirjoittaa.

Parempi alkaa kahville ja lukea jotain muuta. Miehillä on vaikeaa, voivoi sentään.

Koska miesten maailma oli niin totaalisen vieraannuttava ja verenpainetta nostava, oli parasta etsiä jotain täysin päinvastaista ja vaaratonta, ja käsiini eksyikin täysin höpsö Pariisitar - missä ja milloin vain -elämäntaito-opas (Siltala 2015, alkuteos How to be Parisian wherever you are, 2014, suomentanut ranskankielisestä, julkaisemattomasta käsikirjoituksesta Leena Leinonen - kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta!), jossa neljä ranskatarta (Anne Berest, Audrey Diwan, Caroline de Maigret ja Sophie Mas) opastaa meitä maatiaisia saavuttamaan pariisilaisuuden salat ja eurooppalaisen eleganssin.

Tässä kyllä oli kirja paikallaan! Teos pitää sisällään mm. pariisilaisen palapelin ja väripaletit, joiden joukossa on mm. ruusunmakuinen macaron-leivos sekä kaupungissa saatu päivetys, ja ehdottoman tarpeellisia tyylivinkkejä, joita noudattamalla kuka tahansa meistä voi hetken kuvitella olevansa päätkääntävä pariisilaissulotar.

Pariisilaisuuteen näyttää kirjan perusteella kuuluvan tyylikkyyden, luonnollisen meikin ja hieman sotkuisten hiusten lisäksi aika tyly itseriittoisuus - ja vaikka koko kirja on tietysti kirjoitettu varsin humoristisesti kärjistäen, lukija kyllä haluaisi lähteä katsomaan, onko tässä perää. Kirjan lopussa on jopa osoiteluettelo, jossa kerrotaan, missä hengailevat Sorbonnen yliopiston professorit tai missä on paras hämärä ensisuudelmaa varten (L´Aquarium de Paris!).

Erityisesn paljon tässä pariisilaisnaisnäkökulmassa pidän ajatuksesta, että itsestään ja ulkonäöstään pitää nauttia nyt, sillä kymmenen vuoden kuluttua kaipaat sitä. Heh.

Silti tuntuu, että Musta satu kummittelee vielä mielessä. Lähteestä nousee irtosormia, poika näkee painajaisia, jonkun keltainen mekko repeytyy ja eiköhän vielä oluttölkkikin aukea. On parasta jatkaa naisten parissa.

Jos joskus tulee tarve lukea jotain naisräväkkää, kannattaa suunnata katseensa Caitlin Moraniin. Esikoisteos Naisena olemisen taito lienee jonkinlainen 2000-luvun feminismin käsikirja, ja uutukainen, Näin minusta tuli tyttö (Schildts&Söderströms 2015, alkuteos How to Build a Girl, 2014, suomentanut Sari Luhtanen), jatkaa samalla linjalla mutta fiktiivisesti.

Jos ei ole nykymiehellä helppoa, ei ole tytölläkään, ainakaan 90-luvulla Englannissa, etenkään sosiaalituilla elävässä perheessä ja lihavahkona naisenalkuna, joka haluaa tulla vain suudelluksi - tai itse asiassa vähän enemmänkin. Moranin tyyli on tutun roisi ja hetkittäin hyvin humoristinen (elämänoppaina toimivien kirjojen lähdeviitteet naurattivat minua kyllä), ja kirja nostaa kyllä kiinnostavalla tavalla esille Britannian luokkaerot, mutta ensimmäiset sata sivua kyllä olisivat jo riittäneet. Loppu meni toisteluksi ja pakottaa toteamaan, että esikoisteoksen menestys on saanut toistamaan samaa, jopa niin, että kirjan nimi tuntuu päälleliimatulta.

Musiikkibisneksen maailman Moran tuntee varmasti, ja se toki oli kiinnostavaa, mutta ehkä eniten pidin herkästä sisarussuhteen kuvauksesta: päähenkilö, Johanna Morrigan, sekä hänen isoveljensä Krissi ovat hyvä pari.

Kahvi on loppu, pää on täynnä naisia ja miehiä, jotka suorittavat tehtäväänsä tässä maailmassa jotenkin kovin eri tavalla. Nyt täytyy kyllä lähteä ulos.

--

Aiemmat Kirjapolut tämän linkin takana. 

maanantai 11. toukokuuta 2015

Tule peremmälle, jos uskallat

Täällä nimittäin siivotaan. Kesää varten. Hankien keskellä.

Tänä vuonna apulainen kiipeää parvelle ja pois tuosta noin vain itse.

Kolme viikon kuluttua se oikeasti alkaa, ja sitä varten kaikki on valmiina.
Ja tässä vielä namuhetki: "Mennään isi parvelle lukemaan yhdessä, makuupussiin." <3

lauantai 9. toukokuuta 2015

Leena Paasio: Melkein äiti


"Tätäkö oli onni? Hiljaista uskoa, johon voi kietoutua. Punoin meille vaaleanvihreistä lautasliinoista, hopeisista kynttilöistä, vieraiden kravateista, kaulakoruista ja sukkahousuista köynnöksen, jota pitkin voimme yhdessä kiivetä, sinä, minä ja Siiri. Huntu kutitti poskea, ja minä hymyilin sinulle."
(Leena Paasio: Melkein äiti, Kustannusosakeyhtiö Kosmos 2015 - kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta!)

Viimekertaisista äitiystunnelmista on hyvä siirtyä astetta kepeämpiin näin h-hetken eli huomisaamun lähestyessä. Tuore kustannusosakeyhtiö Kosmos ilahdutti lukijaa esikoiskirjailija Leena Paasion teoksella Melkein äiti, joka kertoo äitipuolena olemisesta. Toivon onnea ja menestystä Kosmokselle: Paasion löytäminen kertoo, että hyvää vainua on.

Melkein äiti on siis näppärä kirja, joka avaa uusia näköaloja äitiyteen: enpä ole aiemmin tullut paljon tämän maailman äitipuolia ajatelleeksi. Anu saa mieskauppansa päälle Siiri-tytön, ja melkoisen kipuilun jälkeen hänestä tulee Siirin vanhempi, ei siis melkein äiti, vaan oikea vanhempi, yksi niistä. Anun hahmo on kovin mieleenjäävä: päällisin puolin hän on vahva ja taitava nainen, joka tekee oppikirjoja ja opettaa niin matematiikkaa kuin purjehdustakin, mutta sisällään hän on epävarma ja surullinen, yhtä aikaa syrjään vetäytyvä ja omaa tahtoaan raivokkaasti puolustava.

Paasion kirja on kiva ja helppolukuinen, ja sujuvuutensa puolesta se menisi melkein viihteestä, ellei aihe olisi niin repivä ja ellei kirjaa olisi rikottu ajassa kiinni olevilla Siirin äidin blogiteksteillä, tärkeillä kirjeillä ja ihan mahtavilla oppikirjaesimerkeillä, jotka ohjaavat lukijaakin leikin varjolla näkemään tilanteet monesta eri näkökulmasta: Pohdittavaksi: Millaisia kompromisseja ja valintoja Anun ja Miran olisi pitänyt tehdä, jotta tilanne olisi ratkennut parhaalla mahdollisella tavalla? Mihin tilanne johtaa, jos uusperheen aikuiset puhuvat suunsa puhtaaksi (ks. vaihtoehto 2)?

Melkein äidin kerronta on rakennettu paljolti dialogin varaan. Anu puhuu, selittää, kyselee - vähempikin olisi ehkä riittänyt, mutta toisaalta tällä rakennetaan kuvaa ulospäin näkyvästä Anusta. Mukavia kohtia olivat ne, joissa Anu leikkii pienen Siirin kanssa. Mielikuvitusmaailmat ovat Anun ja Siirin yhteisintä aluetta, vain heidän omaansa, ja siksi tärkeitä.

--

Kuvan leivonta-apulaisen kanssa ollaan nyt tutustuttu mm. Fedja-setään, joka oli minulle vieras (!). Tällä hetkellä vähän jännitetään, voiko Rovaniemen kaupunginteatterin lavalla olla ihan oikea traktori-Mitja ja kestääkö lava sen painoa!

perjantai 8. toukokuuta 2015

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu


"En itke, koska se tuntuisi kohtuuttomalta. Itku kuuluu ihmisille, joita kohtaa yllättävä vääryys. Se kuuluu ihmisille, joiden elämä suistuu raiteiltaan sairauden tai onnettomuuden seurauksena, joilla on jotain, mikä voidaan ottaa pois. Itku on sellaisten ihmisen etuoikeus, jotka olettavat saavansa parempaa. Minä en itke, koska tunnen, että tämä on minun osani. Se, mitä minun lapseni juuri nyt tekee, on paljas ja armoton kuva minusta."
(Elina Hirvonen: Kun aika loppuu, WSOY 2015 - kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta!)


On mennyt parikin viikkoa, vai kolmeko jo. Luin kirjan, josta on tosi vaikea sanoa mitään, vaikka olen tässä yritellyt. Elina Hirvosen Kun aika loppuu on kiistämättä hieno kirja, joka peilaa meidän aikaamme vaikka sijoittuukin hetken päähän tulevaan. Samaan aikaan se on kirja, jonka lukeminen on jotenkin kovin satuttavaa.

Kun on aika loppuu on merkittävä kirja. Se tarjoaa hyvin monenlaisia teemoja perheen perustamisen kipupisteista globaalin maailmantalouden syyttelyyn, syvästä yksinäisyydestä rohkeaan oman tiensä kulkemiseen.

Parinkymmenen vuoden päästä maailma ei ole muuttunut paremmaksi kaikille, vaikka nuorena Laura Anttila uskoi niin. Olemme tottuneet lumettomiin talviin, loputtomiin sateisiin ja tulviin, joiden voima yllättää aina, ja tässä maailmassa, jossa heikoista ei enää huolehdita ja ainoa tunnustamamme ihmisoikeus on ihmisen oikeus kuluttaa, voi joko turhautua, luovuttaa, yrittää tehdä omaa osaansa joko käytännössä tai teoriassa - tai taistella, jollain tavalla. Kirjan henkilöt valitsevat kukin oman polkunsa ja jokaisen valinnan voi tavallaan ymmärtää - ja tässä Hirvonen ei tee tarinaansa helpoksi lukijalle. Kirjassa on niin pakahduttavia hetkiä ja hirvittäviä tilanteita, että - rakkauskaan ei riitä. Edes rakkaus ei riitä. Ja juuri se on kauheinta.

Kun aika loppuu tutkii sitä ajatusta, että ihmiselämä perustuu sattumanvaraisuuksille. Teemmekö koskaan päätöksiämme sataprosenttisen varmuuden vallitessa? Kuinka paljon meidän toimintaamme, omaan rakkauteemme, vaikuttaa se, mitä olemme kokeneet? Siskon peiton alla on piilo ja pesä, jonne voi käpertyä, mutta onko siitä koko elämän turvapaikaksi? Missä kohtaa valinta oli väärä? Mitä olisi pitänyt tehdä toisin? Mihinkään näistä kysymyksistä ei ole vastausta. Jokainen yrittää parhaansa siinä hetkessä, missä on. Kaikkein tärkeintä on elämän merkityksen puolustaminen - se kuitenkin, onneksi, nousee tärkeimmäksi johtotähdeksi.

Elina Hirvosen tuotannosta tutut teemat - siskon ja mieleltään horjuvan veljen suhde, maailmantalouden ongelmat, kehitysyhteistyö - nousevat tässäkin teoksessa esille, mutta kirja ei toista vanhaa vaan luo uutta. Hirvosen silmä on tarkka ja kynä pistävän terävä, kun kirjailija kuvaa sitä maailmaa, jossa ihan kohta ja osittain siis jo nyt elämme. Äidin, jonka poika päätyy surmaamaan muita, näkökulma on tuttu myös toisaalta, vaikkapa Lionel Shriverin tuotannosta, mutta nyt ollaan Suomessa. Senkin takia tarina tulee niin lähelle ja lyö niin lujaa.

Koko lukukokemus oli minulle jotenkin hyvin nopea ja raju, melkein kuin olisin ajanut autolla onnettomuuspaikan ohi ja silmieni taakse olisi painunut ikuisiksi ajoiksi ruumiita, verta, vääntynyttä metallia ja vilkkuvaloja. Vaikka ohitin sen kohdan jo, näen sen silti koko ajan. Näen sen ja nostan käteni silittämään lapseni poskea, pörröttämään vaaleaa tukkaa. Olen tässä, nyt.

--

Muut ovat osanneet kirjoittaa tästä paljon analyyttisemmin, vaikkapa

Sara
Elina
Katja



keskiviikko 6. toukokuuta 2015

Äitienpäiväopas


Mies, varo!

On paha aika vuodesta. Kattila on yhtä huono ajatus kuin ikkunanpesulaite.
Yöpaidat, joita Citymarketin mainos yrittää myydä, ovat - anteeksi vain - karmivia. Jos saisin sellaisen, pistäisin vahingon kiertämään. Heti maanantaina.
Ollaan tekemisissä herkkien asioiden kanssa, mutta onneksi tässä osoitteessa on elämänkokemusta jo sen verran, että jonkinlaista auktoriteettia voi väittää olevan. Tässä siis sinulle ostoslista, äitienpäivälahjan kanssa tuskaileva mies:

- kukka (Ehkä. Mutta ole varovainen: ruukkuruusu on mummoille ja toiset meistä, esim. minä, tappavat kaiken vihreän. Jos kuitenkin lahjan saaja aidosti pitää kukkasista, anna mennä. Pirkka-muoviin kääritty ruma puska ei kuitenkaan riitä, lue pitemmälle.)


- lahjapussi, johon sujautat lahjat (Sellaisia on kaupoissa, korttiosastoilla. Ne taas ovat yleensä lehtihyllyjen lähettyvillä. Lahjan saajan velvollisuuksiin ei pidä kuuluman teippirullan, käärepaperin ja koristenauhojen etsintää, ojentelua tahi käyttöopastusta.)




- pikkuinen kuoharipullo (Katsopa pullon designia ja osta söpö, sellainen, että voit sanoa, että sinua ajattelin, kun tämän hain. ÄLÄ ota samalla reissulla itsellesi omaa kassia miehekkäitä ostoksia, se ei nyt kuulu asiaan.)

- jotain namia, josta lahjan saaja pitää (Älä osta omia lempikarkkejasi äläkä kuuntele lasta, mieti, mitkä ovat ne konvehdit, joiden syömisestä lahjan saaja on ollut pahoilla mielin, ja hanki vastaavia. Jos hän pitää irtokarkeista tai sipseistä, ne ovat ok. Jos hän pitää kalliista käsintehdyistä suklaista tai sushista, hanki niitä. Helppoa.)

- Jos lahjan saaja on vähääkään kirjaihminen, anna palaa: kysy rohkeasti, mitä kevään uutuuskirjaa hän on odottanut eniten. (MURU, JOS LUET TÄMÄN, NIIN PETER HOEG OLISI AIKA KOVA. (On muuten viivallinen o hukassa.))

Jos hän lukee joskus jotain mutta maku ei ole niin valikoiva tai jos tiedät hänen pitäneen vaikkapa Sinikka Nopolan kirjoista, minulla on täällä täsmävinkki: juuri ilmestynyt, Kirjapajan julkaisema ja Tittamari Marttisen kirjoittama Nainen joka söi napoleonin - arjen ilojen ylistys (kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta!) Jos lahjan saaja on vähääkään samanlainen sokerihiiri ja herkkuhamsteri kuin Marttinen tuntuu olevan, tämä kirja varmasti toimii. Se koostuu kolumninmittaisista jutelmista, joissa kirjoittaja puhuu ensilumen kauneudesta, muuttokahvien mausta, hotellihuoneiden ylellisyydestä ja vaikkapa päiväunien autuudesta. Kirja on hyväntuulinen ja mukava ja sopii varmasti lahjaksi juuri äitienpäivänä, sillä se päättyy kaiken kokoavaan ajatukseen, miten joskus elämä ei ole toisaalla vaan juuri tässä.

Lopuksi vielä yksi neuvo: anna lahjan saajalle lukuaikaa. Vie lapset ulos, lataa kahvinkeitin valmiiksi, älä odota, että palatessanne ruoka olisi valmis. Sen tekee joku muu kuin äiti ja se on jotain muuta kuin arkisista arkisinta porkkanapastaa.

--

Tällä viikolla tulossa enemmänkin kirjajuttuja, jos vain ehdin. Meinaa olla taas monta palloa ilmassa.

sunnuntai 3. toukokuuta 2015

torstai 23. huhtikuuta 2015

Doris Lessing: Ruoho laulaa




Mary Turner, sinä pitäisit tuosta kuvasta. Riemuitsisit vihreän voimasta, siitä miten vesi pakottaa siemenet työntämään raikasta uutta versoa. Voisit laskeutua maan tasolle, katsoa ihan läheltä, miten mustasta mullasta työntyy pakotettuna esille määrätietoinen, jämäkkä varsi. Siitä voisi kasvaa mitä vain.

Valitettavasti en voi ilahduttaa sinua oikeasti. Ensinnäkin olet fiktiivinen henkilö ja toiseksi kuollut. Kuolemastasi kerrotaan Doris Lessingin Ruoho laulaa -teoksen toisella rivillä. Lisäksi käy heti ilmi, että tulit murhatuksi.

Tämä on alku. Lukija viedään tapahtumien päätepisteeseen, siihen mihin kaikki loppuu, ja sitten hänelle aletaan avata sinun elämäntarinaasi. Ruoho laulaa kertoo paitsi eräästä naisesta, siis sinusta, myös kokonaisesta yhteisöstä ja maasta, jossa valinnanvara on vähissä, myös sinulla, jolla sitä periaatteen tasolla on. Olosuhteiden uhreja tai vankeja olette samalla tavalla sinä, pientilallisen vaimo, ja orja, joka laittaa ruokasi.

Mary Turner, sinä olet - kestätköhän kuulla tätä? - kirjallisena hahmona harvinaisen epämiellyttävä. Olet enimmäkseen ihan hukassa, eikä sinussa tapahdu positiivista kehitystä. Rehellisesti sanottuna sinusta tulee kauhea vanha ämmä, jonka ulkonäön groteskiuskin nousee lopussa monta kertaa esille kertojan puheissa. Sinulle kuitenkin toivoisi hyvää, siitä huolimatta, että kohtalosi on alusta asti lukijan tiedossa.

Ympäristösi on painajaismainen. Viljely ei onnistu, valinnat ovat vääriä, ja sinä eristäydyt surkealle tilallesi haihattelevan miehesi kanssa, jolta mikään ei onnistu. Naapurustossa laajennetaan viljelysvalikoimaa ja rikastutaan orjatyövoiman avulla, te Turnerit ette menesty missään. Ja miten sinä, Mary, päädytkään tilalle alun alkaen!

Sinun ja miehesi suhde perustuu sopimukselle, jota solmiessaan kumpikaan osapuoli ei tiennyt, mitä oli tekemässä. Liitosta tulee helvetillisen vaikea. Pahin kohtalo olisi näyttää heikkoutesi, Mary. Sinä olet päättänyt voittaa taistelun.

Yhteiskuntasi olettaa asioita, kuten vakiintumista ja avioliittoa, mutta mitkä kaikki muut sen sopimuksista olisivat vältettävissä tai muutettavissa? Yhteiskuntasi perustuu nimittäin siis myös rotuerotteluun. Alaisesi eivät saa puhua edes englantia, sitä pidetään röyhkeänä. Rodulliset erot ovat eroja arvossa ja ihmisyydessä - tai niin, toisella osapuolella niitä ei ole, muuta kuin työvoimana. Sinä, niin kuin muutkin kaltaisesi, kieltäydytte näkemästä ihmistä värin takaa.

Sinulle ei käy hyvin, Mary. Sinä nujerrut, ja niin sen pitää mennäkin. Käyttämättömälle tielle kasvaa ruohoa ja pensaita. Sitä ei voi välttää.




(Doris Lessing: Ruoho laulaa, Kirjayhtymä 1978, alkuteos The Grass is Singing, 1950, suomentanut Eva Siikarla - tästä lienee olemassa Tammen Keltaisen kirjaston painoskin)
--

Olin Italiassa, oli kuuma, kiertelevä myyjä kailotti bibiteä ja bambaloneja ja minun ja Doris Lessingin tiet erosivat, vaikka Viides lapsi onkin huimaa kaunokirjallista juhlaa ja vaikka Väkivallan lapset -sarjan ensimmäinen osa vielä aurinkovarjon alla menikin. Seuraava ei mennyt.

Palasin kuitenkin bloggaajatovereiden yllyttämänä asiaan, ja hyvä niin: kiitos vielä Kirjainten virran Hannalle, joka puhui Ruoho laulaa -kirjasta siihen malliin, ettei minulla enää ollut vaihtoehtoja.

maanantai 20. huhtikuuta 2015

keskiviikko 15. huhtikuuta 2015

Keinulaudalla: Mageen Sopimus ja JP Koskisen Kuinka sydän pysäytetään


Sota ei lopu koskaan. Toisen maailmansodan vaiheita ja eri kuohuja käsitellään eurooppalaisessa kirjallisuudessa vielä 2010-luvullakin, ja se on varsin ymmärrettävää: on tapahtunut asioita, jotka hirvittävyydessään on syytäkin muistaa, ja toisaalta sota on niin dramaattinen asia ihmisen historiassa, että siitä irtoaa monenlaista fiktiota.

Tällä kertaa keinulaudalla on siis aseita, tappamista, bunkkereita, ruokapulaa ja kauhua - kaksi sotaan liittyvää kirjaa, joista toinen kuvaa saksalaista versiota tapahtumista. Tämä on irlantilaisen toimittajan Audrey Mageen Sopimus (Atena 2015, alkuteos The Undertaking, 2013, suomentanut Heli Naski - ennakkokappaleesta kiitos kustantajalle!). Toinen keinulautailija taas on edellisellä teoksellaan Finlandia-ehdokkaaksi yltäneen JP Koskisen Kuinka sydän pysäytetään (WSOY 2015).

Miljöö: Sopimus   -   Kuinka sydän pysäytetään
Tapahtumapaikkojen suhteen Magee ja Koskinen jättävät keinulaudan tasapainoon. Magee vie lukijansa juutalaisilta anastettuihin asuntoihin, kotirintaman odotukseen ja samaan aikaan Stalingradin piirityksen kauhuihin. Koskisen kirjassa eletään paljolti sotaa edeltäviä aikoja, liikutaan salaisesta tapaamisesta toiseen Suomessa ja osin Berliinissä ja Moskovassakin sekä ollaan sodan todellisuudessa Karjalassa. Koskisen kirja näyttää, miten Suomikin oli jo 1930-luvulla osa Eurooppaa ja maailmanpolittiikkaa, eli vaikka hämyisten tapaamispaikkojen ilma on välillä tiivistä ja sakeaa, näköalat ovat varsin avaria.

Kerronta: Sopimus   /   Kuinka sydän pysäytetään
Mageen kirjan vahvuus on kahden kertojan käyttämisessä. Erään avioliiton tarinaa kertovat vuorotellen natsisotilas Peter Faber ja hänen nuorikkonsa Katharina, jotka tapaavat ensi kertaa vasta vihkimisen jälkeen. Kummankin sotakokemukset ovat omalla tavallaan hirveitä ja vammauttavia, ne täydentävät toisiaan ja korostavat sodan kauhuja.

Koskisen kirjan kertoja on minä, vänrikki Juho Kivilaakso. Hänen kerrontatapansa on hyvin eleetön ja kuvailuja välttävä, ja vaikka Juhon henkilöhistoriaa ja persoonallisuuden muotoutumisen syitä valotetaan pitkin koko kirjaa, hän jää etäiseksi hahmoksi. Koskinen kertoo, miten Kivilaakson mahaa kouristaa tai miten hänen avonaisesta suustaan ei tulekaan ääntä - mutta syvempien tunteiden analysointi jää vähälle.Tämän lakonisuuden takia keinulautaan tulee pitämispainoa Mageen puolelle - Kivilaaksosta on vaikea pitää.

Kumpaakin kirjaa yhdistää dialogin suuri osuus. Ihmiset puhuvat paljon ja hyvin muodollisesti. Mageen kohdalla ei oikeastaan voikaan välttyä ajattelemasta, miten kirjasta saa helposti tehtyä elokuvan... Paljon puhetta, suuria tunteita, liiton kutkuttava lähtökohta, sota vähän uudesta näkökulmasta - kaikki tämä muodostaa myyvän paketin.

Naiset: Sopimus  /  Kuinka sydän pysäytetään
Sotakirjat ovat leimallisesti miesten kirjoja. Magee antaa kuitenkin puheenvuoron natsisotilaan vaimolle, mikä lienee harvinaisehko näkökulma toiseen maailmansotaan. Katharina siis menee tuntemattoman mutta (vihki)lomantarpeisen miehen kanssa naimisiin, jotta saa leskeneläkkeen, jos mies kuolee. Ilmeisesti tämä voisi olla totta, mutta hahmona Katharina yhtäkkiä syntyvine kiintymyksineen on minusta varsin naiivi. Toki hän tuntee suurta surua, epäilee ideologiaa etenkin veljensä kohtalon takia ja kyseenalaistaa vanhempiensa auktoriteettia, mutta silti hän on vähän ohut.

Kuitenkin Katharina äiteineen painaa enemmän kuin Kivilaakson perheen äiti ja tyttäret tai edes lapsuudenystävä ja nuoruudenrakastettu Laura, joka hänkään ei ole pyhimys, saati sitten amerikkalainen kirjeenvaihtaja Vera. Kuinka sydän pysäytetään on miesten kirja, jossa naisten toimijuus jää miesten uhon ja pyrkimysten varjoon - vaikka omissa peleissään siirtoja tekevät siis toki naisetkin.

Perhesuhteet: Sopimus  -  Kuinka sydän pysäytetään
Perhesuhteet ovat vaikeita kummassakin kirjassa. Koko Juho Kivilaakson elämä rakentuu isätrauman ja sen purkamisen ympärille, eikä Katharinakaan Sopimuksen edetessä tunne enää yhteyttä perheeseensä. Kohtalot ovat siis samantapaiset tässä suhteessa, ja keinulauta jää tasapainoon.

Lukukokemus: Sopimus  \  Kuinka sydän pysäytetään
Lukukokemus on tällä keinulaudalla nyt vähän vaikea asia. Toisaalta Sopimus on järisyttävä, vaikuttava kirja. Se koukuttaa ja pitää väsyneenkin lukijankin hereillä. Se on toimiva kokonaisuus ja (alleviivaan nyt tätä:) hyvä lukukokemus, joka jättää jäljen. Kauheuksista huolimatta se on silti varsin helppo kirja. Tarkoitan tällä sitä, että se ei haasta lukijaansa muuten kuin siinä, että dialogeissa pitää olla hereillä, kuka kulloinkin puhuu.

Kuinka sydän pysäytetään sen sijaan haastaa. Koko kirja tekee mieli välillä heittää pois käsistään. Poliittisen tilanteen aukeaminen kammottaa ja viiltää syvältä. Valvoin yöllä ja mietin teoksen faktoihin perustuvaa ja (aidoilla?) sanomalehtijuttujen katkelmilla kuvitettua selvitystä siitä, miten Suomi ajautui sotaan, vaikka kukaan ei uskonut niin käyvän.

Lukukokemuksena Kuinka sydän pysäytetään on siis kokonaisuutena - raskaudestaan, vaikeudestaan, osittaisesta teknisyydestään ja toteavasta tyylistään huolimatta - ehdottomasti vaikuttavampi. Keinulauta painuu maahan, koska lukija ei välillä tiedä, missä vuodessa Kivilaakso onkaan. Se on kauheaa, ja se kertoo Koskisen taitavan kokonaisuuden rakentamisen ja asioiden rinnastamisen järkyttävän hyvin. Arvostan kovasti, vaikka en voi sanoa pitäväni.

Sota: Sopimus  -  Kuinka sydän pysäytetään
Sodan kauhuista kumpikin kirja kertoo raastavan yksityiskohtaisesti. Heikoille käy huonosti, spartalaiset ihanteet kantavat ja kaatuvat, naisia raiskataan, pakon edessä toveri jätetään ja rintamaan verrattuna helvetti vaikuttaa taivaalta (Kuinka sydän pysäytetään). Vaikka Koskisen kirja  kertoo paljon myös kabinettien kähminnästä, se on selkeästi sotakirja. Kirjoja yhdistää ajatus siitä, miten kansakuntien ja yksilöiden naiivi usko viisauteen ja hyvyyteen romuttuu olosuhteiden niin määrätessä. Sen näkeminen sattuu lukijaankin. Rikkaruohojen kitkeminen ei ole aina inhimillistä, ja asiaansa uskovia fanaatikkoja on kaikkialla, kuten Koskisen kirjassa sanotaan. Niin. Aina on myös ihmisiä, jotka ajattelevat, että nyt on meidän vuoromme elää hyvää elämää, kuten Katharinan äiti Sopimuksessa toteaa.

Jaahah.

Aika monessa kohdassa keinulauta jää siis tasapainoon. Luin kaksi hyvin vaikuttavaa kirjaa, jotka ovat samanlaisesta aiheestaan riippumatta aika erilaisia. Magee kirjoittaa lukijaystävällisemmin, Koskinen on ankarampi vastaanottajalleen. Keinulauta on yllä olevan tekstin mukaan painavampi Mageen päässä, mutta ehkä kyseessä on silmien aistiharha, koska muistijälki kertoo muuta. Rankkoja kirjoja, kumpikin.

--

Edellisestä keinulautailusta olikin aikaa, mutta jos haluat tutkia aiempia vertailuja, ne ovat tämän linkin takana.

sunnuntai 12. huhtikuuta 2015

Arki, pyhä, Alice Munro

Jäin kiinni Alice Munroon, ja tuli käyneeksi niin, että nyt olenkin lukenut koko suomennetun tuotannon - tosin vuosien kuluessa, joten ei tämä mikään kovin tuore saavutus ole. Nyt siis viivyin uusimpien suomennosten, eli Kalliin elämän (Tammi 2013, alkuteos Dear Life, 2013) ja Nuoruudenystävän (Tammi 2015, alkuteos Friend of my Youth, 1990 - tästä arvostelukappaleesta kiitos kustantajalle!) parissa. Pidän Munrosta, olen siis "aina" pitänyt. Hän on helposti lähestyttävä kirjailija, jonka tekstejä määrittävät aina samalla tavalla laadukkuus ja rauhallinen viimeistelyn tuntu. Sama tuntemus koskee myös Kristiina Rikmanin käännöksiä, jotka tavoittavat  munromaisen maailman moitteettomasti.

Alice Munroa pitää ajatuksissaan helposti naiskirjailijana ja naisille, naisista (opettajista, runoilijoista, kirjailijoista) kirjoittavana, mutta näiden kokoelman perusteella käsitys on osittain väärä. Peräti kuudessa tarinassa kahdestakymmenestä on keskiössä mies, ja kahdesta en ole ihan varma. Miehen ajattelu ei ole sen kummempaa kuin naisenkaan, novellit osoittavat, ja kirjailija tekee esimerkiksi Ylpeys-tarinan (Kallis elämä) huulihalkiomiehestä sydäntäsärkevän henkilön, samoin kuin Junan (Kallis elämä) Jacksonista, jonka arvoituksellinen vähäpuheisuus kiehtoo lukijaa.

Se, mikä Munrossa on parasta, on arkisen ja suuren kohtaaminen. Siksi minä raastan porkkanoita tuossa kuvassa, vaikka olenkin sielultani eteerisen kohtalokas. Nuoruudenystävän takakansi puhuu samasta asiasta: "Munro katsoo lähelle mutta näkee kaiken". Yhtäkkiä silmien eteen aukeaa määritelmä elämästä, maailmasta tai ihmisyydestä, ja porkkananraastajakin tajuaa mitä on kaivata jotain mitä ei ole olemassakaan ja odottaa vain sitä hetkeä, kun hänestä tulee sankaritar, jota rakkaus ja jonkinlainen valta odottavat  varmasti. No, ajatus on hymyilyttävä mutta samaan aikaan tunnistettava.

Munro kertoo vähillä sanoilla paljon. Ihmissuhteet ja niiden luonne paljastuvat pienistä, tarkoista havainnoista. Esimerkiksi Turvasatamassa (Kallis elämä) puhutaan ulkona kuivatettujen siteiden raikkaudesta, silitetään astiapyyhkeitä ja seuraavaksi annetaan henkilöiden yhdellä sanalla kertoa itsestään, kun setä toteaa riehakkaasti ja kiellon jälkeen kinukkien käyttävän liikaa tärkkiä. Sedän ja tädin suhteen laatu paljastuu tuossa hetkessä.

Ihmissuhteet ovat tietysti aina kiinnostavia, ja ystävyyssuhteiden kuvaajana Munro on yhtä taitava kuin parisuhteiden. Miten liitot syntyvät, mille ne perustuvat - ja miten ne loppuvat, näihin ikuisiin kysymyksiin tarinoissa haetaan vastauksia. Ihmissuhteiden hauraus tulee esille monessa kohdassa, sitoutumukset ovat venyviä ja petoksiin päädytään - mutta toisaalta tarinoissa tutkaillaan myös ihmisten keinoja käsitellä vaikeita tapahtumia ja selvitä kriiseistä.

Munron tarinat näyttävät meille ihmisiä, elävän oloisia hahmoja, ja selittävät, miksi he ovat sellaisia kuin ovat. Emme tiedä ihmisestä mitään, kun näemme hänet, emme voi yhtään arvata, mitä hän on kokenut, tuntenut, mitä hän ajattelee. Jokaisella on taustansa, ja ihmisen kasvua lapsesta aikuiseksi, jopa vanhukseksi kuvataan tarkasti. Kolmenkymmenen vuoden siirtymät, menneiden asioiden selvittely, ovat Munron novelleille tyypillisiä, kuten vaikka Nuoruudenystävän tarinoissa Toisin ja Peruukki.

Mitä siis tulee tytöistä, jotka suihkuttelevat hajuvesiä kemikaliokaupoissa oppikoululaisina? Monesti tanakoita keski-ikäisiä naisia. Tarinoissa puhuvat siis monenikäiset ihmiset ja esille tulevat naisen elämän kaikki iät - mutta raskauksia ja synnytyksiä kuvataan tosi vähän. Sorakuoppa-novellissa (Kallis elämä) on uutta vauvaa odottava äiti, ja joku joutuu raskauden takia naimisiin, mutta naisten joukossa on paljon lapsettomiakin. Äitisuhteet sen sijaan nousevat monessa tarinassa esille, kuten vaikka yhdessä suosikeistani, Hyvyys ja laupeus -tarinassa (Nuoruudenystävä).

Toisaalta Munrolle näyttäisi olevan tyypillistä lukijan hereillä pitävien aukkojen kaivaminen: yhtäkkiä on tapahtunut paljon sellaista, mikä jätettiin kertomatta. Siis vaikkapa Corrielle (Kallis elämä), joka päättää perustaa museon ja muutaman virkkeen päästä kesän lopussa oli esitellyt museonsa jo muutamalle vierailijalle - varsinainen yleisöryntäys siis. Tai miten Jackson (Juna, Kallis elämä) yhtäkkiä muuttuu ohikulkumatkalaisesta mieheksi, joka rakentaa rapistuneelle tilalle lisää asuinhuoneita.

Kallis elämä sisältää lopussa lahjan lukijalle: Munron omaelämäkerrallisia tarinoita, jotka ovat ensimmäiset ja viimeiset asiat, joita kirjailijalla on elämästä sanottavana. Ne ovat muistikuvia, tunteita ja tuntemuksia lapsuudesta, oman persoonan kehittymisestä ja outouden tunteesta.Niistä näkee joitakin yksityiskohtia - vaikkapa uhkaavassa tilanteessa tuolilla lukitun ovenrivan -, jotka toistuvat fiktiivisissä tarinoissa, ja suorastaan kauhealla tavalla hauskaa päivittelyä siitä, miten tosielämässä tapahtuu asioita, jotka eivät toimisi kaunokirjallisuudessa. Ja mikä kauneinta, omaelämäkerrallisissa jutuissa nousee esille myös tarinoista tuttu anteeksiannon teema.

Siihen on hyvä lopettaa. Kuvan arkiset raasteet syötiin jo viikolla. Pyhäpäivän rauha hiipi Ilselään muumivideon muodossa. Seuraavaksi lähdemme ulos.