perjantai 20. helmikuuta 2015

Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat


"Morten katsoo Abelonea. Abelone ojentaa nahkahansikkaaseen verhotun kätensä. Morten tarttuu siihen vastahakoisesti, tuntee nahan läpi sormet, pehmeän lihan, luut. Hän päästää käden irti. Hän on kiusaantunut tapahtuneesta, siitä mitä muut opiskelijat sanovat, ja kun hän kohtaa Abelonen katseen, hän näkee Abelonen ymmärtävän mitä hän ajattelee. Sinähän olet ahdasmielinen, Abelone sanoo, ajattelet vain mainettasi. Miten selviät villien parissa, Morten? Tuhoudut pelkästä häpeästä sen takia mitä he sinulle tekevät."
(Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat, Tammi 2014, tanskankielinen alkuteos Profeterne i Evighetsfjorden, 2012, suomentanut Katriina Huttunen. Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta!)

Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeetat kertoo jo 34. sivullaan, mihin tarina on menossa, kun hienostoperheiden tyttärien kerrotaan pian tulevan astutuiksi tallissa. En muista ehkä koskaan lukeneeni yhtä lihallista ja raadollista teosta, eikä Ikuisuusvuonon profeetat olekaan varmasti kovin nukkaisten sielujen kirja. Tätä määritelmää käytin viimeksi Katja Ketun Kätilöstä, ja kirjoissa on muutakin samaa, nimittäin pohjoinen, raaka ympäristö, jossa selviytyäkseen ihmiseltä vaaditaan aika paljon.

Kaukana pohjoisessa aika kuluu hitaasti, mutta vuodet kuluvat nopeasti. Jokainen talvi on kuin sairasvuode jolta en välttämättä nouse. Pohjoinen on tässä kirjassa Grönlanti, jonne nuori pappi, Morten Falck, saapuu lähetystyöhön 1700-luvun lopulla.. Kyse ei niinkään ole kutsumuksesta kuin syntien sovittamisesta ja menneen unohtamisesta. Ikuisuusvuonon profeetoilla, paikallisella pariskunnalla, on oma tulkintansa kristinuskosta, ja sillekin pitäisi tehdä jotain, samoin kuin siirtokunnan tanskalaisten ongelmille ja irstailulle, ja tietysti kaikki ajautuu kohti monenlaisia koettelemuksia ja katastrofeja.

"Ihminen on syntynyt vapaaksi, ja kaikkialla hän on kahleissa!" Tätä Rousseaun ajatusta pohtii identiteettiään laivan kannella liehutteleva Morten, mies joka määrittelee itsensä nimeään myöten monta kertaa uudelleen. Onko vapaus länsimaisen sivistyksen ulottumattomissa, onko se hetkessä, kun porvariskodin ikkunasta heitellään arvotavaroita tulipalon kohta levitessä, onko se hylätyn morsiamen sanoissa, vapaudessa paritella yhtenään, vailla toivoa tuonpuoleisesta - vai onko ihminen vapaudenhaaveissaan kuitenkin yhtä kahlehdittu kuin lehmänsä, Rosalie-raukka (jonka maidontuotanto muuten kestää uskomattoman kauan, sivumennen sanoen)?

Sivumennen ja suupielestäni pihautan myös sen verran, että tekstiin on lipsahtanut turhan monia huolimattomasti kirjoitettuja kohtia (hän selittään, kiihkoilu on saanut alkanut juuri täältä). No, yli 600 sivuun mahtuu monenlaista, mutta silti: Keltainen kirjasto!

Lukukokemuksena Ikuisuusvuonon profeetat oli hyvin intensiivinen ja rujo. Se on painava puheenvuoro, joka kertoo yhtä paljon nykyhetkestä ja meidän tuntemastamme ihmisyydestä kuin vuosisatain takaisesta maailmasta, jossa toisilla on enemmän oikeuksia kuin toisilla. Morten Falck on erittäin kiehtovasti kirjoitettu hahmo, virheellinen Ihminen.

Muuallakin tätä on luettu, tässä esim. ihastuneen Suketuksen arvio, täällä Katja sanoo huikeaksi, täällä Jokke avaa kirjan rakennetta enemmän.

maanantai 16. helmikuuta 2015

David Nicholls: Varamies





"Jotkut paikat, kuten syksyiset puistot, autiot hiekkarannat iltaruskossa, luistelukentät ja mikä tahansa lumen peittämä maasto, tuovat väistämättä mukanaan elokuvista tutun riehakkaan hassuttelutunnelman. Varsinkin taidemuseot altistavat mainitun kaltaiselle käytökselle, jollaiseen Stephen sinä päivänä antautui Sophien kanssa. Siitä seurasi ahkeraa käsien heiluttelua, pieni käsi kiinni isossa kädessä, vitsikkäitä lohkaisuja maalauksista, arvailuja siitä mitä tauluissa esiintyvät hahmot toisilleen sanovat ja paljon kikatusta. Kyse ei niinkään ollut lapsen kanssa vietetystä laatuajasta kuin elokuvakohtauksesta. Stephen tunsi silti olevansa hilpeää, hauskaa ja mieluista seuraa. Hän tajusi, että todella pitkästä aikaa hänellä ja Sophiella oli yhdessä todella rattoisaa."
(David Nicholls: Varamies, Otava 2014, alkuteos The Understudy, 2005, suomentanut Sauli Santikko)

Kun haluan lukea jotain helppoa, kevyttä, mukavaa mutta silti älykästä, jään kaipuuni kanssa monesti yksin. Missä ovat fiksut lukuromaanit ja terävä huumori, uskottavat tarinat ja sellainen kiva tunnistamisen fiilis - ilman kokeellisuutta, yhtäkään murhaa tai naiivia hömpötystä? En osaa oikein kuvailla, millaista kirjallisuutta välillä kaipaan, mutta sen voin sanoa, että Davis Nicholls yleensä vastaa huutooni aika hyvin.

Aiemmin olen lukenut höpsön Kaikki peliin -kirjan (olen kuvittanut postaukseni niin huumaavalla syreenillä, että jo sen takia kannattaa kurkata - jotenkin kuva iski helmikuiseen arkitajuntaan suht kovasti) sekä tietysti Sinä päivänä -hitin, josta kovasti pidin. Vaikka näyttää vähän siltä, että Nicholls pyrkii jonkinlaiseksi isojen painosten mieheksi ja kansikuvatkin tuotteistuvat saman tehtaan syltyksi, antaa olla, sillä lautasella kannetaan kuluttajan eteen juuri sitä, mitä oli tilattukin.

Stephen C. MacQueen on teatterin varamies, surkeiden pikkuosien näyttelijä, jonka elämä on käännekohdassa ja kriisissä. Ero tuli, asunto on surkea, pääosan esittäjä ei sairastu koskaan ja on maailman 12. seksikkäin mies, jonka varamies kuuluu samaan kategoriaan kuin lentokoneen pelastusliivit: sellaiset on hyvä olla olemassa, mutta luoja paratkoon jos niitä joskus pitäisi käyttää. Ihaninta ja jotenkin kovin söpöä tässä surkeassa hahmossa on se, miten hän hahmottaa elämänsä elokuvana, kuten alun lainauskin kertoo. Alkutilanteen jälkeen seuraa luonnollisesti kommelluksia ja tarinaan astelee kaunis nainen, kuten kuuluukin, mutta on kirjassa pieniä yllätyksiäkin.

Eli lyhyesti: Pidin. En oikein muista muuta. Sekin kuuluu asiaan.

--

Nichollsin kirja saa nimensä vuoksi myös syksyltä asti säästyneen varakuvan. Huimia nuo ensimmäiset kuurat.

perjantai 13. helmikuuta 2015

William Davis: Eroon vehnästä ja Emmi-Liia Sjöholm: Viljaton kattaus - upeita makuja gluteenittomista raaka-aineista



Sanottakoon heti alkuun: tätä päivää en olisi uskonut näkeväni enkä olisi halunnut nähdä, olenhan tunnettu pullansyöjä ja herkkumutteri. Olosuhteiden ja -tilan, joista ei nyt sen enempää, takia kuitenkin Ilselässä on eletty vehnätöntä elämää jostain elokuusta lähtien. Taloudessamme ollaan siis näköjään trendien aallonharjalla - ihan vahingossa. Aluksi se oli vaikeahkoa - ja totta kai se on, koska vehnä aiheuttaa riippuvuutta ja on voimakkaasti koukuttava aine, kuten sydäntautilääkäri William Davis kirjassaan Eroon vehnästä (Atena, 2014) kertoo.

Davisin argumentit tuntuvat uskottavilta ja tieto asialliselta: lääkäri kertoo potilaistaan, joiden elämää vehnästä luopuminen helpotti monella tavalla, sairauksista, jotka paranivat tällä yksinkertaisella hoidolla, läskistä, joka suli pullasta kieltäytymällä. Ei uskoisi.

Davisin mukaan vehnän epäterveellisyys johtuu siitä, että nykyään käytössä olevat vehnälajikkeet ovat niin moneen kertaan ja kiireen kaupalla jalostettuja, että kukaan ei ole ehtinyt tutkia niiden soveltuvuutta ihmisravinnoksi. Kirja on varsin tieteellisesti kirjoitettu eikä kovin helposti lähestyttävä, mutta onneksi Davisin potilaskertomukset katkaisevat terveystermistön, lääkärijargonin ja vaikeiden käsitteiden ja lukujen listat.

Pastansyöjän ei onneksi tarvitse luopua ihanimmista herkuistaan. Nykyään kaupoissa on aivan täydestä meneviä Semperin ja Barillan gluteenittomia pastoja, jotka on tehty riisi- ja maissijauhoista, ja pestovaihe, jota elän parhaillaan, saa täyttymyksensä viikoittain. (Teen peston tällä ohjeella, noin niin kuin suunnilleen.)

Muitakin gluteenittomia herkkuja onneksi on olemassa. Omista ohjeistaan on kokonaisen kirjan koonnut ruokabloggaaja Emmi-Liia Sjöholm, jonka Gluteenittomia herkkuja (Atena 2015, arvostelukappaleesta kiitos kustantajalle!) pitää kyllä alaotsikkonsa lupauksen ja tarjoilee upeita makuja. Sjöholm kirjoittaa ruokakolumneja Hesariin, niitäkin kannattaa lukea. Tässä esimerkiksi yksi, blogiin tästä.

Sjöholmin kirja on jo antanut inspiraatiota grillattujen tomaatti-vuohenjuustoleipien tekoon (tosin en tehnyt gluteenitonta leipää vaan meillä syödään ruista) ja vesimelonisalaattia teen varmasti myös piakkoin, vaikka varsinainen melonikausi ei nyt olekaan meneillään. Joidenkin asioiden suhteen olen tosi ennakkoluuloinen, eikä esimerkiksi kvinoa, psyllium tai tattari kuulosta minusta edes syötävältä, mutta Sjöholmin kirjassa on paljon sellaistakin, mitä tällainen maalaismarttakin voi kokeilla.

Kirja jakautuu kahdeksaan varsinaiseen osioon: aamulla, salaatit, pääruoat, lisukkeet, kastikkeet ja tahnat, leivät ja muut suolaiset, makeat ja juomat. Varsinkin viimeisimmät näistä kuulostavat raakakakkuineen ja omenapiiraspirtelöineen tosi kaukaisilta omaa arkeani ajatellen, mutta muista osioista kyllä olen löytänyt paljon lautasille siirtyvää. Sjöholmin lempiresepti on bataattiburgeri, ja se näyttää kirjassa niin ihanalta, että varmasti tulee kokeiltua - tosin tofun sijasta meillä käytettäneen  hirvenjauhelihapihviä. Kirjan taitto on ilmava ja kokonaisuus paksuine papereineen suorastaan ylellinen, ja kuvat ovat kirjoittajan itse ottamia ja klassisen kauniita.

Vehnätön elämäni on nyt kestänyt puoli vuotta, ja kyllä, se jatkuu.

torstai 5. helmikuuta 2015

Runebergistä, päivänään

Mitä tulee mieleen Runebergistä päivänään?

Runoilija, torttu, suurmiesmaine, Aleksis Kiven elämä -elokuvan hentoinen vanhus, Wahlströmin Kärpäsenkesyttäjä, josta kovasti pidin, kansallisromanttinen suomalaisuus.

Nykyään myös: Fredrikan puutarha, ääneen lausuttu runo kotitalossa, se verho ja se sänky ja ne lasit, valaan hetula seinällä, patsasmuseuo naapurissa, tapetit, jotka puuttuvat taulujen alta.

Lisäksi kesäretki, yskällä saatu sviitti, kuivahkot leivonnaiset keskiyöllä, kuinka ollakaan: Miehiä ja ihmisiä, jota luin.

keskiviikko 4. helmikuuta 2015

Per Petterson: En suostu


Tänään aion puhua rakkaudesta.

Rakkaus on sitä, että pitää kiinni, on lähellä, katsoo hyväksyen, toivoo hyvää. Rakkaus on myös sitä, että toivoo hetkien kestävän ikuisesti, ei halua, että se mitä nyt on, ikinä loppuu. Sen ääreen haluaa pysähtyä ja jäädä, ja se täyttää ihmisen, se nostattaa ihmisen ilmaan, kyyneliä silmiin, laulua sieluun.

Kas, puhunkin kirjasta.

Olen lueskellut kaikenlaista, ihan mukiinmenevää, suht helposti sulavaa, juuri jälkiä jättämätöntä. Olen salaa toivonut isoa elämystä, Kirjaa isolla, pitkästä aikaa. Se tuli. Se oli jo hyllyssä, mistä kiitos kustantajalle. Arvostelukappale on kulkenut mukana muutaman reissunkin mutta ei ollut avautunut ennen tätä.

Per Petterson on minulle rakas. Muinaisina aikoina Hevosvarkaat teki minuun niin suuren vaikutuksen, etten pysty ihan vieläkään puhumaan siitä ilman huokailua. Hevosvarkaiden jälkeen Kirottu ajan katoava virta ei millään tavalla lunastanut niitä odotuksia, jotka olivat syntyneet, ja ehkä siksi En suostu ei nousahtanut pinojen päällimmäiseksi syyspuolella.

Sitten, kuitenkin.

Kun joskus tulee vastaan tällaisia kirjoja: jokainen palikka on kohdallaan, jokaisesta henkilöstä tulee rakas, kaikille toivoisi pelkkää hyvää. Kun lause juoksee ja kieli lumoaa, yksityiskohdat eivät jää perusteettomiksi, nykyinen ja mennyt kohtaavat, pojista tulee miehiä, sitä ennen nuoruuden lumo kuvataan hetkinä, kun ojassa soi laulu tai odotetaan suudelmaa... Eikä kaikki ole helppoa. On tragedia, siitä selviydytään tai ei, on ystävyyttä, ikuiseksi luultua, sisaruuden siteitä, niiden venyttämistä, sattumankauppaa, arpapeliä.

Ne hetket, kun elämä ja uni olivat sama ajelehtiva asia, eikä mikään maailmassa ollut väärin - ne ovat rakkautta.

Per Pettersonin En suostu (Otava 2014, alkuteos Jeg nekter, suomentanut Katariina Huttunen) on minulle, minusta, tänä talvena, täydellinen Kirja.

maanantai 26. tammikuuta 2015

Kirjakisapisteeni


Nyt on taas aika listata viime vuoden parhaita lukukokemuksia. Kiirettä pitää, ja siksi pitemmittä puheitta pisteisiin:

Blogistanian Finlandia:
- 3 pistettä Anni Kytömäen Kultarinta
- 2 pistettä Satu Taskisen Katedraali
- 1 piste Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät


Myös muihin kategorioihin olisin halunnut sanani sanoa, mutta nyt (työ-)elämä menee edelle. Ääniä lasketaan Kirjavinkeissä, mutta koska myöhästyn kohta sieltä, misssä minun pitäisi olla, en ehdi edes linkittää. Moikka, palataan!

maanantai 12. tammikuuta 2015

Tuula-Liina Varis: Naisen paras ystävä
















"Hän halveksi noita hyvänsuopia hölmöjä ja auliisti itseään tarjoavia naisihmisiä hän suorastaan inhosi, mutta hän tarvitsi hyväksyviä katseita, ihailevia katseita, kateellisia muljauksiakin hän tarvitsi, niiden varassa oli hänen ulospäin näyttämä varmuutensa ja koko elämänsä. Mutta ivallista, kriittistä, vähättelevää, tuomitsevaa katsetta hän ei kestänyt, ei ilmettä, joka sanoi: Tiedän, mikä sinä oikeasti olet."
(Tuula-Liina Varis: Naisen paras ystävä, WSOY 2014, arvostelukappaleesta kiitos kustantajalle!)

Luin jännärin, tai jotain sinne päin.

Tuula-Liina Variksen kanssa ei aina tiedä, mitä pitäisi odottaa, mutta tiiviin ja napakan sekä kiinnostavasti rakennetun jännityskertomuksen hän ainakin osaa tehdä. Naisen paras ystävä (WSOY, 2014, arvostelukappaleesta kiitos kustantajalle!) yllättää monessa kohdassa ainakin genreen tottumattoman lukijan. Kirjassa tapahtuu tappo heti alkupuolella, ja tappajan profiilia aletaan rakentaa muistojen ja ulkoapäin kuvatun toiminnan avulla. Kiinnostavaa, kyllä: tavallisen näköinen mies tekee kauhean teon, ja vähä vähältä hänen tiiviiden saumaustensa raoista alkaa tihkua syitä käytökseen.

Erittäin kiehtova on myös koko kirjan rakenne: pelkkä tappajan tarina ei riitä. Nopein vedoin Varis maalaa henkilökuvan myös kesälomailevasta poliisista ja hänen perheestään, ja kesän kiireetön tunnelma välittyy lukijalle mukavasti.

Genre on minulle hyvin vieras, enkä siis missään tapauksessa olisi valinnut kirjaa luettavakseni ilman kirjailijan nimeä. En oikein osaa sanoa Naisen parhaasta ystävästä mitään lajityyppinsä edustajana, mutta se on pienempi ja tavallaan heppoisempi kuin Vaimoni. Ehdottomasti siis kiinnostava, hyvin luettava mutta ei kuitenkaan osoittelevan helppo teos. Viihteellinen, kyllä, mutta samalla psykologinen ja kiehtova.

--

Jaana Täällä toisen tähden alla  (täällä) kertoo, että kirjalta on turha odottaa hyytävää jännitystä, ja se on kyllä totta. Hauska huomio Jaanalla on muuten siitä, miten poliisitutkijan työmenetelmät muistuttavat jollain tavalla elämäkertatutkijan metodeja. Enpä olisi tullut ajatelleeksi.

perjantai 9. tammikuuta 2015

Heidi Köngäs: Dora, Dora


"Aika jakaantuu kahtia hänen nimensä kohdalla.
Hänen jälkeensä en ole pelännyt mitään, mutta olen halunnut kaiken. Ja hän on antanut minulle kaiken, mitä olen pyytänyt. Kahdenkeskiset kävelyretkemme alas huvimajaan ovat olleet minun suora yhteyteni häneen.
Mutta silloin kun olin rakentamassa uudelleen kanslerin virka-asuntoa, hän alkoi vierailla rakennuksella lähes päivittäin. Olin otettu hänen kiinnostuksestaan hankettamme kohtaan. Kaikki ystäväni kyselivät hänestä, rakennus ei kiinnostanut ketään. Luulin, ettei hän ollut edes huomannut minua, kunnes eräänä päivänä hän kysyi kuin ohimennen: "Lähdettekö lounaalle?"
Hän pyysi minua!"
(Heidi Köngäs: Dora, Dora, Otava 2012)

On sota-aika. Saksan varusteluministeri Albert Speer seurueineen matkustaa Lappiin. Heidi Köngäksen Dora, Dora kertoo aiheesta, jota ei tulisi ajatelleeksi: ehkä kaikki menikin näin, ehkä tuhon ja kauhun taustalla on tukahdutettua tunnetta aivan sietämättömästi. Niin paljon, että ihminen harhautuu ajattelemaan: kylmyys on yksi rakkauden muoto.

Dora, Dora oli ilmestymisvuotenaan Finlandia-ehdokas, ja vaikka se onkin ansiokas romaani, joka todellakin teki minuun vaikutuksen, eihän se Jäätä voita. Harva teos voittaa. Silti Dora, Dora poistaa kirkkaasti ja selkeästi sen keveysleiman, jonka pari aiempaa teosta lukeneena olen Köngäksen kirjoihin liittänyt. Dora, Dorassa on kunnianhimoa ja yritystä ja useita, omaäänisiä kertojia. Heistä liikuttavin on taikuri, väärissä varusteissa koko ajan paleleva ja epäonnistumista pelkäävä pieni hassuliini, joka kaipaa vaimoaan.

Myös muut kertojat ovat hyvin luotuja: Annemarie, joka on Speerin sihteerikkö, tulkki, joka hakee koko ajan paikkaansa sattumanvaraisesti muodostuneessa seurueessa, itse Speer, jonka sisäinen elämä ei näy ulospäin. Jokainen heistä on oma yksilönsä, mutta Köngäs ei irrottele kielellä oikein muuten kuin taikurin sisäisen puheen kanssa. Kieleen on muutenkin jäänyt pientä huomautettavaa, ja muutamassa repliikissä näkyvä peräpohjalaismurre on kyllä uskomatonta sotkua.

Tämän annan kuitenkin Köngäkselle anteeksi. Olen varma, että hänen seuraava kirjansa pyyhkii alkupään tuotannolla pöytiä. Dora, Dora näyttää, että Köngäs hallitsee sisäisen draaman ja osaa luoda jännitteitä hyvin vakavasti otettavalla tavalla.

--

Luin Dora, Doran, koska Sara lupasi lukea Saramagon Kertomuksen sokeudesta, meillä oli tällainen vaihtokauppa. Sitä postausta ei ole vielä näkynyt, mutta tulossa kuulemma on. ;)

tiistai 6. tammikuuta 2015

Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty


"Tämäkään morsiuspari ei välttämättä ole voinut tutustua kovin hyvin.
Mitä jos sulhanen ja morsian ei tykkääkään toisistaan?
He yrittävät tykätä.
Kuka päättää, miten ihmiset menee naimisiin?
Joskus vanhemmat järjestävät avioliiton. Joskus morsian ja sulhanen päättävät itse.
Päätittekö sinä ja äiti itse?
Päätimme. Me päätimme itse."
(Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty, Tammi 2014, alkuteos The Lowland, 2013, suomentanut Sari Karhulahti)

Jhumpa Lahirin Tulvaniitty on hitaaseen nautiskeluun sopiva kirja. Lahirin kerronnassa on rauhaa ja paneutumista, yksityiskohtien sointia ja kokonaisuuden hallintaa suorastaan vanhanaikaisella tavalla, jopa niin, että tyyli sopii paremmin pitempään proosaan kuin novelleihin, jotka nekin toki ovat taidokkaita. Olen lukenut Lahirin koko suomennetun tuotannon, ja Tulvaniitty taitaa nousta suosikikseni.

Keväällä pääsin osallistumaan Tammen Keltaisen kirjaston 60-vuotisjuhliin, joiden vieraana Lahiri oli. Eteerisen kaunis kirjailijatar kertoi tuolloin, että hän on tavallaan tehnyt Tulvaniittyä koko kirjalijanuransa ajan, siis että se on tavallaan hänen esikoiskirjansa - tai näin muistelen ja ymmärsin, vaikka englantini ei ole ihan huippuluokkaa. Minusta tämä pitkään rakentumisen tunne näkyy kirjassa, joka nostaa esille useat Lahirin tuotannosta tutut teemat: maastamuuton, kulttuurien erot, traditioiden muuttumisen, perhesuhteiden ongelmat. Tavallaan tässä teoksessa Lahiri sanoo kaiken saman, mitä hän sanoo muissakin teoksissaan, mutta tämä ei ole moite.

Tulvaniitty kertoo kahdesta erilaisesta veljeksestä, elämästä, joka ei mene ihan niin kuin suunnitellaan. Jo pienestä asti pojat ovat kovin erilaisia: aidan yli kiipeää aina ensimmäisenä Udayan, kun Subhash arkailee ja miettii. Tarina ei sinällään yllätä, mutta tavassa, jolla Lahiri tekee henkilöistään eläviä, on tarkkuutta ja lämpöä, jopa siinä vaikean äitiyden kuvauksessa, jota teoksessa myös on.

Kirjainten virran Hanna varoittaa omassa bloggauksessaan, että Tulvaniityn alku on hieman hidas, ja olen asiasta samaa mieltä. Toisaalta taustoitusta ja Intian poliittisen tilanteen kartoitusta tarvitaan ja se sulautuu osaksi muuta kerrontaa, toisaalta se etäännyttää lukijaa, jolle asiat ovat vieraita. Tuttuja sen sijaan ovat yleisinhimilliset tunteet ja tilanteet, joihin Lahirin henkilöt törmäävät. Ne tekevät Lahirista ajattoman, jo nyt.

maanantai 5. tammikuuta 2015

Birgit Vanderbeke: Simpukka-ateria


"-- niin me mietimme, mitä me tekisimme, jos isäni ei yksinkertaisesti enää tulisikaan kotiin, ja pian kävi ilmi, että veljeni ja minun mielestäni tosiaan olisi parempi ettei hän tulisi, kaikkein parasta, ettei tulisi enää lainkaan, koska meistä ei ollut enää yhtään hauskaa olla oikea perhe, isäni sanoja lainatakseni, lopulta me päädyimme siihen, että todellisuudessa me emme edes olleet mikään oikea perhe, kaikki tässä perheessa keskittyi siihen, että meidän oli oltava olevinamme kuin oikea perhe, sellainen, joksi isäni oikean perheen kuvitteli, sillä hänellä ei sellaista ollut, eikä hän siis tiennyt, millainen oikea perhe oli, mutta silti hän oli muodostanut siitä itselleen hyvin tarkan käsityksen ja me pistimme sen täysin uusiksi sillä aikaa, kun hän istui toimistossa, omasta puolestamme me olisimme olleet mieluummin villejä kuin oikea perhe."
(Birgit Vanderbeke: Simpukka-ateria, Lurra Editions 2009, saksankielinen alkuteos Das Musschelessen, 1990, suomentanut Olli Sarrivaara)

Perhe odottaa isää kotiin. Isällä on paljon työmatkoja, nyt on ehkä tullut odotettu ylennys, simpukoita valmistellaan, keitetään, tunnelma tiivistyy, isää ei näy. Hiljalleen, kerronnan sivulauseissa, sanoissa, jotka heitetään ilmaan, käy ilmi, että tässä perheessä kaikki ei ole kovin hyvin.

Simpukka-ateria oli ilmestyessään arvostelumenestys, ja se purkaakin perhe-elämän kuvauksella kansallista traumaa näyttämällä, miten ilmiantojen yhteiskunta voi vaikuttaa yksilön elämään ja sitä myöten tietysti kokonaisen perheen elämään. Vanderbeke tekee tämän taitavasti ja hienovaraisesti. Hän luo kirjaansa hyytävän tunnelman, joka syntyy kerronnasta, loputtomista virkkeistä, ajatuksista, jotka kulkevat odotushetkessä ja perheen menneisyydessä ja joihin on upotettu dialogikin. Vaikka tarina on kammottava, rakastin tätä vyöryttelyä.

Ilman Kirjainten virran Hannaa en olisi koskaan löytänyt tätä kirjaa. Puhuimme tästä muualla kuin blogissa, mutta Hanna ei ole blogannut teoksesta. Mari A. sen sijaan on, ihan vastikään. Kurkkaa täältä.