maanantai 23. maaliskuuta 2015

Hannu Väisänen: Piisamiturkki ja muita kertomuksia






Hannu Väisänen arvostaisi tätä, mietti kirjabloggaaja kameransa edessä. Hannu Väisänen ymmärtäisi hyvin, miten suurta iloa tuo vaate, juuri oikeanlainen, haaveissa nähdyn värinen, sellainen joka vie ajatukset kuninkaanlinnaan, kotiopettajattariin, säädylliseen askellukseen korkeissa kengissä. Olen kuin Philippe. Haluan hyvinleikatut vaatteet ja itsestään siliäviä kankaita.

Voi kyllä, tänään olen ihan höpsö, tiedän, mutta kun Hannu Väisänen on sieluni veli, kauan sitten muualle Eurooppaan muuttanut kosmopoliitti. Pidän Väisäsen tyylistä, siitä, miten hän rakentaa kokonaisuuksia yksityiskohtien avulla, ja siitä, miten hän näkemänsä kuvaa. Ihmisellä voi säilyä kyky ihmetellä ja pysähtyä yksityiskohtien ääreen.

Piisamiturkki ja muita kertomuksia (Otava 2015 - kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta!) yhdistää toden ja tarinan, eikä sillä ole väliä, kumpi on kumpaa: fiktiivisen Anteron äitipuolen piisamiturkin kohtalo, newyorkilaishomon lähentymisyritys ja Neljän lauseen viesti ovat kaikki omassa, sivujenvälisessä maailmassaan totta. Väisäsen ihmiskuvaus on niin tarkkaa, että kaikki tuntuu aidolta, ja muutaman piirteen avulla syntyy kuva kokonaisesta ihmisestä, niin kuin nyt vaikka juuri Philippestä kertomuksessa Kiiltomadot, tulikärpäset, tai yhtä hyvin Miehestä Kouvolasta.

Vaikka Väisäsellä onkin takataskut täynnä tarinoita, kaikki ne eivät ole yhtä kiinnostavia. Esimerkiksi tupakkamiljonäärin perinnönjaon odottelu ei minua niin innostanut. Piisamiturkki sen sijaan menee suoraan sydämeen Antero-sarjaan eniten liittyvänä. Anteroista Piisamiturkki eroaa suorasanaisemmalla (hätäiset parittelut) seksuaalisuuden kuvauksellaan, mikä lienee aika luontevaakin, kun lukijan tuntema Antero on vasta ollut varttumassa.

Mannermainen eleganssi yhdistyy riehakkaaseen hullutteluun, ja Väisänen tuo minunkin ulottuvilleni sellaisen maan kuin Ranska, joka kyynisyyden heilimöidessä synnyttää -- kohteliaisuuden ja tyylikkyyden lähettiläitä jotka eivät ylenkatso ketään. Niin. Ah. 

Toinen - vai kuinka mones jo - asia, josta pidän hirveästi ja joka on ainutlaatuista Väisäsen tuotannossa, on huumori. Sen lempeyteen ja lämpöön on hyvä jäädä paistattelemaan. Kun ruokapuodissa lymyilee toimeton tai äitipuolessa yhdistyvät tarmokkuus, peräänantamattomuus ja naisellinen herkkyys, se jonka löytää vain saksalaisista liedeistä, ainakin minua hymyilyttää. Harmi, ettei minulla ole hymykuoppia. Ne olisivat parhaimmillaan juuri melankolisten ihmisten kasvoilla.

No, en taida olla kovin melankolinenkaan. Bretagnelainen sen sijaan voisin olla. Mutta kun en kestä edes ajatusta pitsin nypläämisesta. Täytynee tyytyä tälle asemalle, jolla olen. Voin heiluttaa täältä kirjakiitokset sieluni veljelle  kuvitteellisella nenäliinalla. Tuuli heilauttaa helmaanikin.

perjantai 20. maaliskuuta 2015

David Vann: Kylmä saari


"Jospa jokaisen kerroksen naulaisi kiinni edelliseen, Irene sanoi. Pitemmillä nauloilla. Ehkä ne silloin saisi ujutettua lähemmäs toisiaan. Ja hänen mielestään se oli vertauskuvallista. Jos he voisivat naulata yhteen kaikki aiemmat minänsä, saisivat sovitettua paremmin yhteen sen millaisia olivat olleet kaksikymmentäviisi vuotta sitten, ehkä siinä olisi jotain lujuuden tuntua. Ehkä se vahvistaisi heitä itseään ja heidän avioliittoaan, avioliittoa, joka oli tavallaan kuin itsetunto, häilyvä ja ailahtelevainen, tärkeää ja samalla yhtä tyhjän kanssa."
(David Vann: Kylmä saari, WSOY 2014, englanninkielinen alkuteos Caribou Island, 2011, suomentanut Irmeli Ruuska - kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta!)

Minä tunnen nämä ihmiset. Sinäkin tunnet. Jokaisen meidän tuttavapiiriin kuuluu Irenen ja Garyn tapainen pariskunta, jota ei voi kuin ihmetellä. Miten he ovat toisensa löytäneet ja toisiinsa tarttuneet? Mikä heitä pitää yhdessä? Onko heillä mitään yhteistä? Mitä on rakkaus ja onko sitä koskaan ollutkaan?

Se, että lukija tunnistaa henkilöt, kertoo tietysti, että kirjailija on osannut hommansa ja kuvaa tosimaailman ilmiön niin elävästi, että henkilöistä tulee tosia. David Vannin Kylmän saaren Alaskaan asettunut pääpari on pitkään naimisissa ollut kaksikko, jonka suhteen ennustettavaa loppua symboloi surkeasti suunnitellun hirsimökin rakentaminen erämaajärven saarelle.

Miksi, voi miksi, tuo kolmekymmentä vuotta yhtä pitänyt pariskunta lähtee niinkin järjettömään projektiin - liian myöhään, vasta elokuussa, liian myöhään, vasta kun liitolla ei ole enää mitään mahdollisuuksia jatkua. Lukijaa hyytävät paitsi syksyisen jäätävä ilma ja hirsien väliin jäävät raot, myös suhteen valtaraistelu sekä Irenen kauhea päänsärky, jota kukaan ei tunnu ottavan ihan tosissaan. Jos lukija on edes kerran elämässään kärsinyt migreenistä tai muusta vastaavasta (mikä muu tuottaa yhtä järjetöntä kipua, en tiedä), hän ymmärtää tuskan ja epätoivon, joka valtaa naisen.

Garyn ja Irenen liittoa valotetaan kahdesta suunnasta, ja kummallakin puolella näkyviin tuleva kuva on eri tavalla tärähtänyt ja kelvoton. Avioliitto tarkoittaa minän ja mahdollisuuksen varhaista nujertamista, vanhojen kaunojen kihisemistä, samanlaista epätoivon saareketta kuin Alaska, tuppukylää tyhjyyden keskellä.

Mikä pahinta, seuraava sukupolvi näyttää olevan yhtä hukassa omien haaveidensa kanssa kuin edeltäväkin: pariskunnan pojalle koko elämä on pelkkä vitsi ja tytär elää suhteessa, jonka tulevaisuus on kylmä kuin alaskalainen jäätikkö.

Kylmä saari ei siis juuri tarjoile onnen tai harmonian hetkiä vaan ennemminkin antaa elämästä varsin epätoivoisen kuvan, mutta silti kirjan lukeminen ei ollut masentavaa tai tuskaista. Se johtuu kerronnan helppoudesta ja selkeästä kronologisuudesta ja lisäksi siitä, että vaikka ympäristö on suomalaiselle tutun oloinen, kirjan ihmisten elämä ja koko tarina ovat tietysti puhdasrotuisessa tragedisuudessaan kovin kaukana omasta arjesta - onneksi.

--

Muualla tästä:
P.S. Rakastan kirjoja
Morren maailma
Lukuisa

maanantai 16. maaliskuuta 2015

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta


"Hän pukeutui kapeaan mustaan solmioon ja valkoiseen paitaan. Hän veti tukkansa hiusrasvalla taakse, hän antoi sen kasvaa, hän kasvatti pulisongit, hän ajoi tukan pois; hän pesi rasvan pois, leikkasi tukkansa, kasvatti sen uudelleen. Hän sai lauantai-illoiksi töitä työläisten klubilta, jossa esiintyi kerran viikossa - bingon ja koomikon välissä - bändi. Hän oli napannut työn kaikkien Sestonin tulevien poptähtien ja romeoiden nenän edestä, ja kun niin kävi, hänestä tuntui kuin Jumalan käsi olisi osoittanut häntä ja Hänen suuri äänensä olisi sanonut: Kyllä, Lucasz Kanowski, sinä olet työskentelevä baarissa ja tapaava tyttöjä ja kuuleva musiikkia... Ja hän tapasi."
(Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta, Otava 2015 - alkuteos Fallout, 2014, suomentanut Marianna Kurtto - kustantajalle kiitos ennakkokappaleesta!)

Aloitan listaamalla sopivia hetkiä lukea Sadie Jonesin viehkoa Ehkä rakkaus oli totta -kirjaa:
- hotellihuoneen sänky
- kylpyhuone, jalat vadissa, jossa lämmintä vettä
- kun tulee kevätpäivän ilta ja valossa on lupaus
- pinkiksi maalattuja kynsiä kuivatellessa
- samalla kun syö (siis söisi jos voisi) vaikkapa suklaa-puolukkamuffareita
- viikonloppuaamuna peiton alla, kupissa hyvää kahvia
- kampaajalla, jos naistenlehdet eivät kiinnosta

Ehkä rakkaus oli totta on siis sopiva kirja kaikenlaiseen naishemmotteluun. Sitä lukiessa voi siirtyä 60-70-lukujen Lontooseen: klubeille, teatterimaailmaan, kaduille, ylipäänsä elämään, joka täältä omasta arjesta käsin katsottuna on aika kaukana.

Kaukaisuus ei kuitenkaan haittaa, koska kirjassa on kyse rakkaudesta. Jotkut löytävät sen, toiset eivät, se vaihtaa kohdetta ja suuntaa ja jakautuu ainakin kahtaalle - mutta mikä tärkeintä, sen kyllä tunnistaa. Teos on täynnä pieniä kohtalokkaita lauseita, jotka kertovat siitä, miten rakastuneet tunnistavat toisensa ensisilmäyksellä ja miten kohtaamisen jälkeen aika tärähtää takaisin tavalliseen nopeuteensa. Vaikka olen tukevasti keski-ikäinen, muistan tällaiset hetket omastakin nuoruudestani, ja niiden kuvaaminen sanoilla tekee minuun aina vaikutuksen.

Toinen tärkeä sidos ja asia kirjassa rakkauden lisäksi on ystävyys. Harvoin näkee näin mukavasti kuvattua tarinaa ystävyydestä, ystävyksistä, joiden väliin ei voi tulla mitään - tai ei melkein voi. Lisäksi kiehtovana sivujuonteena ovat vanhempien ja aikuisten lasten väliset suhteet, jotka eivät yhdessäkään tapauksessa näytä olevan kovin mutkattomia. Tummat sävyt ovat kiinnostavia ja osoittavat Jonesin kykyä tarttua vähemmän romanttisiinkin aiheisiin, joten Wikipedian listaamia muitakin teoksia olisi kiinnostavaa lukea suomeksi.

Mikä parasta, Ehkä rakkaus oli totta on virtaviivaisesta viihteellisyydestään huolimatta tarina, jonka parissa tuntee lukuonnea kaltaiseni valikoiva kirjanirsoilijakin, enkä sano tätä nyt pahalla. Saatuani kirjan loppuun olin hetken aikaa ihan eri maailmoissa ja olisin toivonut edes sataa lisäsivua, jos nyt en ihan jatko-osaa. Pidin siis kovasti.

--

Esim. näissä blogeissa lisää tästä:
Kirsin kirjanurkka
Lumiomena
Reader why did I marry him

torstai 12. maaliskuuta 2015

John Williams: Stoner

"Ulkona oli pimeää, ja ilmassa oli keväistä koleutta. Stoner hengitti syvään ja tunsi kehonsa kihelmöivän kylmästä. Lähitalojen rosoisen siluetin takana kaupungin valot hohtivat ilmassa leijuvassa ohuessa udussa. Kadunkulmassa lyhtypylväs taisteli turhaan sitä piirittävää pimeyttä vastaan. Samassa etäältä näkymättömistä kajahti naurunrämäkkä ja särki hiljaisuuden. Nauru viivytteli ja lakkasi. Utu pidätteli takapihoilla palavien roskien savunhajua, ja kun Stoner asteri hitaasti iltahämärässä hengittäen ja maistellen kielellään kirpeää ilmaa, hänestä tuntui, että tämä hetki, jossa hän paraikaa kulki, riitti hänelle eikä hän tarvinnut juuri mitään sen enempää."
(John Williams: Stoner, Bazar 2015, samannimisestä alkuteoksesta suomentanut Ilkka Rekiaro - ennakkokappaleesta kiitos kustantajalle!)

Kun kannessa The New Yorker lupaa, että John Williamsin Stoner on "suurin amerikkalainen romaani, josta et ole koskaan kuullut", on syytä kiinnostua. Kun lisäksi sekä Hesarin Antti Majander sanoo kirjaa herkulliseksi ja Lumiomenan Katja komeaksi ja pakahduttavaksi, odotukset nousivat korkealle.

Stonerin tarina kuitenkin yllättää perinteisyydellään ja pölyisyydellään - minusta on jopa vähän vaikea uskoa, että teos on julkaistu niinkin myöhään kuin 1965, tai sitten juuri vanhanaikaisuudessa piilee syy teoksen unohtamiseen. Nyt, 2010-luvun loppupuolella, 60-luvun vauhti ja svengi ovat yhtä pölyistä menneisyyttä kuin ensimmäinen maailmansota, mutta on helppo ymmärtää, että oman aikansa lukijalle Stoner ei ole tarjonnut oikein mitään mullistavaa.

Stoner on kronologisesti etenevä kertomus, päähenkilön syntymävuodesta 1891 alkava biografia, joka kuvaa yhden miehen elämän noin 300 sivussa. Stoner syntyy melkein kuin kotitilansa mullasta, puhtoisena tabula rasana, päätyy yliopistoon ja elää elämän, jollaisen moni elää: tekee töitä, menee naimisiin, kokee rakkautta, saa lapsen, joutuu ikävästi kiusatuksi, kuolee. Yhtä aikaa hänen kanssaan vanhenee uusi vuosisata, jonka tapahtumat tulevat osaksi Stonerinkin maailmaa.

Toisin sanoen tarinassa ei ole mitään, siis mitään, yllättävää. Sen sijaan siinä on hiljaista antautumista, samaan aikaan leukaa kohottavaa uhmaa ja kristallisoitunutta asioiden hyväksymistä - vaikka Stoner on hahmona hieman kammoamaani lastu laineilla -tyyppiä (esimerkiksi hääkohtauksessa mies on käsittämättömän pihalla), hänessä on myös voimaa, joka näkyy periksiantamattomuutena, ja erityisesti hyvyyttä kuin jonkinlaisessa erehtyväisessä kristushahmossa.

Tosi paljon minua sykähdytti Stonerin rakkaus kirjallisuutta kohtaan, kieltä kohtaan, mielen ja sydämen arvoituksia kohtaan, rakkaus joka ilmeni kirjainten ja sanojen pienissä, erikoisissa ja yllättävissä yhdistelmissä - luen aina mielelläni lukemisesta, ja tässä erityisesti siis hetkistä, joissa Stoner luulee avaavansa sivuja mutta avaakin valtavia portteja ihan uusiin maailmoihin.

Minulle Stoner ei perinteisyydessään kovin monta uutta porttia avannut, mutta kirjan loppu pisti kyllä hengittelemään ja keskittymään kuluvaan hetkeen. Olin autossa. Vieressäni istui viisivuotias. Hänellä oli käsissään puhelin ja siinä viihdykkeenä ravintolapeli. Kun hän nosti katseensa, silmissä tuikki loman alku. Aika pakahduttavaa.

--

(Vielä vinkki: teoksen alussa oleva John McGahernin saate kannattaa lukea vasta viimeiseksi.)

tiistai 10. maaliskuuta 2015

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat


" - Silloin sitä tajuaa, että koko talo pysyi pystyssä, koska sitä kannattivat ihan väärät asiat: oven kamanat, ikkunoiden kehykset. Ei ollut kantavia rakenteita, oli vain haperoa, ja tarpeeksi tyyni sää, joten tuuli ei puhaltanut taloa kumoon. Tavallinen päivä, lastulevyä, aamu puutarhassa. Sitten yhtäkkiä taivaalta tippuu asioita ja käsi uppoaa seinään.
Ja sen sanottuaan isä painaa pään pinkopahviin."
(Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat, Gummerus 2015 - kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta!)

Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat oli yksi kirjakevääni odotetuimmista teoksista. Ahavan esikoinen, Eksyneen muistikirja, yllätti hyvällä tavalla, ja viimeistään viisi vuotta odotettu kakkonen osoittaa, että Ahavan nimi on syytä painaa mieleen: Taivaalta tippuvat asiat on hieno, valmis ja kypsä kokonaisuus.

Taivaalta voi tippua monenlaista: kaloja, golfpalloja, jääkimpaleita. Katastrofeja ei voi ennakoida. Elämä voi yllättää, ja ihmisestä voi tuntua, että hän on jonkin pilan kohde, kun asiat alkavat toistua, oudot sattumat seurata toisiaan. Voiko koskaan tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu? Ei, ei etenkään Ahavan kirjassa, jonka kokonaisrakenne kirjeineen, elämän jatkumisineen ja uusine alkuineen on samaan aikaan arvattava ja yllättävä. 

Ahavan kieli taipuu moneksi, ja erityisen paljon ihailin alun pikkutytön sanoja. Kertoja tavoittaa lapseuden niin hyvin, että Saara-tytön kasvaminen isommaksi jopa hieman harmittaa - Saara itse sen sijaan toteaa, että se tekee kipeää. Kyllä: tulee verta, sahanpurua ja säpäleitä. Kirjan lopun omenapuussa on voimaa kohota valtavan suureksi. Siitä, mikä on irtonaista ja valuvaa, ulisevaa ja epätodellista, voi tulla selkeä nelikulmio.

Pidän kirjassa myös siitä ajatuksesta, että ihminen tekee elämästään tarinan, kertoo elämänsä kohtauksina, joiden henkilöt ovat tuttuja mutta vieraita. Saara kaipaa tarinoihin parempia loppuja, äiti satuilee omalla tyylillään, kuolleen hahmosta tulee myytti. Tarinoiden perässä lähtee maailmalle tärkeä täti, ja omaa tarinaansa kuvin kertoo eräs Krista, joka kuvaa kännykällä hillonkin letun päältä.

Joskus tapahtuu jotain - vain yhden ainoan kerran - mutta koko loppuelämänsä joutuu miettimään, miksi. Joskus ei tapahdu mitään, ja koko loppuelämänsä miettii, miksi se ei tapahtunutkaan. Ahava tavoittaa typerryksen, epätoivon, käsittämättömän äärelle hiljentymisen upeasti.

--

Tätä kirjaa tekisi mieli suositella kaikille, mutta lähetän nyt erityisterkut kuluneen talven lunta kaivanneelle A:lle.


maanantai 9. maaliskuuta 2015

Maalishuhtitouko?

 Katoilla on pelottavan paljon tavaraa.

 Ainakin metri, ennen kuin on kesä.

 Tässä auringonottoterassi.


Lumikasan alla on pöytä. Kesäruokahetkiin on matkaa maalishuhtitouko. Huh.

perjantai 20. helmikuuta 2015

Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat


"Morten katsoo Abelonea. Abelone ojentaa nahkahansikkaaseen verhotun kätensä. Morten tarttuu siihen vastahakoisesti, tuntee nahan läpi sormet, pehmeän lihan, luut. Hän päästää käden irti. Hän on kiusaantunut tapahtuneesta, siitä mitä muut opiskelijat sanovat, ja kun hän kohtaa Abelonen katseen, hän näkee Abelonen ymmärtävän mitä hän ajattelee. Sinähän olet ahdasmielinen, Abelone sanoo, ajattelet vain mainettasi. Miten selviät villien parissa, Morten? Tuhoudut pelkästä häpeästä sen takia mitä he sinulle tekevät."
(Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat, Tammi 2014, tanskankielinen alkuteos Profeterne i Evighetsfjorden, 2012, suomentanut Katriina Huttunen. Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta!)

Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeetat kertoo jo 34. sivullaan, mihin tarina on menossa, kun hienostoperheiden tyttärien kerrotaan pian tulevan astutuiksi tallissa. En muista ehkä koskaan lukeneeni yhtä lihallista ja raadollista teosta, eikä Ikuisuusvuonon profeetat olekaan varmasti kovin nukkaisten sielujen kirja. Tätä määritelmää käytin viimeksi Katja Ketun Kätilöstä, ja kirjoissa on muutakin samaa, nimittäin pohjoinen, raaka ympäristö, jossa selviytyäkseen ihmiseltä vaaditaan aika paljon.

Kaukana pohjoisessa aika kuluu hitaasti, mutta vuodet kuluvat nopeasti. Jokainen talvi on kuin sairasvuode jolta en välttämättä nouse. Pohjoinen on tässä kirjassa Grönlanti, jonne nuori pappi, Morten Falck, saapuu lähetystyöhön 1700-luvun lopulla.. Kyse ei niinkään ole kutsumuksesta kuin syntien sovittamisesta ja menneen unohtamisesta. Ikuisuusvuonon profeetoilla, paikallisella pariskunnalla, on oma tulkintansa kristinuskosta, ja sillekin pitäisi tehdä jotain, samoin kuin siirtokunnan tanskalaisten ongelmille ja irstailulle, ja tietysti kaikki ajautuu kohti monenlaisia koettelemuksia ja katastrofeja.

"Ihminen on syntynyt vapaaksi, ja kaikkialla hän on kahleissa!" Tätä Rousseaun ajatusta pohtii identiteettiään laivan kannella liehutteleva Morten, mies joka määrittelee itsensä nimeään myöten monta kertaa uudelleen. Onko vapaus länsimaisen sivistyksen ulottumattomissa, onko se hetkessä, kun porvariskodin ikkunasta heitellään arvotavaroita tulipalon kohta levitessä, onko se hylätyn morsiamen sanoissa, vapaudessa paritella yhtenään, vailla toivoa tuonpuoleisesta - vai onko ihminen vapaudenhaaveissaan kuitenkin yhtä kahlehdittu kuin lehmänsä, Rosalie-raukka (jonka maidontuotanto muuten kestää uskomattoman kauan, sivumennen sanoen)?

Sivumennen ja suupielestäni pihautan myös sen verran, että tekstiin on lipsahtanut turhan monia huolimattomasti kirjoitettuja kohtia (hän selittään, kiihkoilu on saanut alkanut juuri täältä). No, yli 600 sivuun mahtuu monenlaista, mutta silti: Keltainen kirjasto!

Lukukokemuksena Ikuisuusvuonon profeetat oli hyvin intensiivinen ja rujo. Se on painava puheenvuoro, joka kertoo yhtä paljon nykyhetkestä ja meidän tuntemastamme ihmisyydestä kuin vuosisatain takaisesta maailmasta, jossa toisilla on enemmän oikeuksia kuin toisilla. Morten Falck on erittäin kiehtovasti kirjoitettu hahmo, virheellinen Ihminen.

Muuallakin tätä on luettu, tässä esim. ihastuneen Suketuksen arvio, täällä Katja sanoo huikeaksi, täällä Jokke avaa kirjan rakennetta enemmän.

maanantai 16. helmikuuta 2015

David Nicholls: Varamies





"Jotkut paikat, kuten syksyiset puistot, autiot hiekkarannat iltaruskossa, luistelukentät ja mikä tahansa lumen peittämä maasto, tuovat väistämättä mukanaan elokuvista tutun riehakkaan hassuttelutunnelman. Varsinkin taidemuseot altistavat mainitun kaltaiselle käytökselle, jollaiseen Stephen sinä päivänä antautui Sophien kanssa. Siitä seurasi ahkeraa käsien heiluttelua, pieni käsi kiinni isossa kädessä, vitsikkäitä lohkaisuja maalauksista, arvailuja siitä mitä tauluissa esiintyvät hahmot toisilleen sanovat ja paljon kikatusta. Kyse ei niinkään ollut lapsen kanssa vietetystä laatuajasta kuin elokuvakohtauksesta. Stephen tunsi silti olevansa hilpeää, hauskaa ja mieluista seuraa. Hän tajusi, että todella pitkästä aikaa hänellä ja Sophiella oli yhdessä todella rattoisaa."
(David Nicholls: Varamies, Otava 2014, alkuteos The Understudy, 2005, suomentanut Sauli Santikko)

Kun haluan lukea jotain helppoa, kevyttä, mukavaa mutta silti älykästä, jään kaipuuni kanssa monesti yksin. Missä ovat fiksut lukuromaanit ja terävä huumori, uskottavat tarinat ja sellainen kiva tunnistamisen fiilis - ilman kokeellisuutta, yhtäkään murhaa tai naiivia hömpötystä? En osaa oikein kuvailla, millaista kirjallisuutta välillä kaipaan, mutta sen voin sanoa, että Davis Nicholls yleensä vastaa huutooni aika hyvin.

Aiemmin olen lukenut höpsön Kaikki peliin -kirjan (olen kuvittanut postaukseni niin huumaavalla syreenillä, että jo sen takia kannattaa kurkata - jotenkin kuva iski helmikuiseen arkitajuntaan suht kovasti) sekä tietysti Sinä päivänä -hitin, josta kovasti pidin. Vaikka näyttää vähän siltä, että Nicholls pyrkii jonkinlaiseksi isojen painosten mieheksi ja kansikuvatkin tuotteistuvat saman tehtaan syltyksi, antaa olla, sillä lautasella kannetaan kuluttajan eteen juuri sitä, mitä oli tilattukin.

Stephen C. MacQueen on teatterin varamies, surkeiden pikkuosien näyttelijä, jonka elämä on käännekohdassa ja kriisissä. Ero tuli, asunto on surkea, pääosan esittäjä ei sairastu koskaan ja on maailman 12. seksikkäin mies, jonka varamies kuuluu samaan kategoriaan kuin lentokoneen pelastusliivit: sellaiset on hyvä olla olemassa, mutta luoja paratkoon jos niitä joskus pitäisi käyttää. Ihaninta ja jotenkin kovin söpöä tässä surkeassa hahmossa on se, miten hän hahmottaa elämänsä elokuvana, kuten alun lainauskin kertoo. Alkutilanteen jälkeen seuraa luonnollisesti kommelluksia ja tarinaan astelee kaunis nainen, kuten kuuluukin, mutta on kirjassa pieniä yllätyksiäkin.

Eli lyhyesti: Pidin. En oikein muista muuta. Sekin kuuluu asiaan.

--

Nichollsin kirja saa nimensä vuoksi myös syksyltä asti säästyneen varakuvan. Huimia nuo ensimmäiset kuurat.

perjantai 13. helmikuuta 2015

William Davis: Eroon vehnästä ja Emmi-Liia Sjöholm: Viljaton kattaus - upeita makuja gluteenittomista raaka-aineista



Sanottakoon heti alkuun: tätä päivää en olisi uskonut näkeväni enkä olisi halunnut nähdä, olenhan tunnettu pullansyöjä ja herkkumutteri. Olosuhteiden ja -tilan, joista ei nyt sen enempää, takia kuitenkin Ilselässä on eletty vehnätöntä elämää jostain elokuusta lähtien. Taloudessamme ollaan siis näköjään trendien aallonharjalla - ihan vahingossa. Aluksi se oli vaikeahkoa - ja totta kai se on, koska vehnä aiheuttaa riippuvuutta ja on voimakkaasti koukuttava aine, kuten sydäntautilääkäri William Davis kirjassaan Eroon vehnästä (Atena, 2014) kertoo.

Davisin argumentit tuntuvat uskottavilta ja tieto asialliselta: lääkäri kertoo potilaistaan, joiden elämää vehnästä luopuminen helpotti monella tavalla, sairauksista, jotka paranivat tällä yksinkertaisella hoidolla, läskistä, joka suli pullasta kieltäytymällä. Ei uskoisi.

Davisin mukaan vehnän epäterveellisyys johtuu siitä, että nykyään käytössä olevat vehnälajikkeet ovat niin moneen kertaan ja kiireen kaupalla jalostettuja, että kukaan ei ole ehtinyt tutkia niiden soveltuvuutta ihmisravinnoksi. Kirja on varsin tieteellisesti kirjoitettu eikä kovin helposti lähestyttävä, mutta onneksi Davisin potilaskertomukset katkaisevat terveystermistön, lääkärijargonin ja vaikeiden käsitteiden ja lukujen listat.

Pastansyöjän ei onneksi tarvitse luopua ihanimmista herkuistaan. Nykyään kaupoissa on aivan täydestä meneviä Semperin ja Barillan gluteenittomia pastoja, jotka on tehty riisi- ja maissijauhoista, ja pestovaihe, jota elän parhaillaan, saa täyttymyksensä viikoittain. (Teen peston tällä ohjeella, noin niin kuin suunnilleen.)

Muitakin gluteenittomia herkkuja onneksi on olemassa. Omista ohjeistaan on kokonaisen kirjan koonnut ruokabloggaaja Emmi-Liia Sjöholm, jonka Gluteenittomia herkkuja (Atena 2015, arvostelukappaleesta kiitos kustantajalle!) pitää kyllä alaotsikkonsa lupauksen ja tarjoilee upeita makuja. Sjöholm kirjoittaa ruokakolumneja Hesariin, niitäkin kannattaa lukea. Tässä esimerkiksi yksi, blogiin tästä.

Sjöholmin kirja on jo antanut inspiraatiota grillattujen tomaatti-vuohenjuustoleipien tekoon (tosin en tehnyt gluteenitonta leipää vaan meillä syödään ruista) ja vesimelonisalaattia teen varmasti myös piakkoin, vaikka varsinainen melonikausi ei nyt olekaan meneillään. Joidenkin asioiden suhteen olen tosi ennakkoluuloinen, eikä esimerkiksi kvinoa, psyllium tai tattari kuulosta minusta edes syötävältä, mutta Sjöholmin kirjassa on paljon sellaistakin, mitä tällainen maalaismarttakin voi kokeilla.

Kirja jakautuu kahdeksaan varsinaiseen osioon: aamulla, salaatit, pääruoat, lisukkeet, kastikkeet ja tahnat, leivät ja muut suolaiset, makeat ja juomat. Varsinkin viimeisimmät näistä kuulostavat raakakakkuineen ja omenapiiraspirtelöineen tosi kaukaisilta omaa arkeani ajatellen, mutta muista osioista kyllä olen löytänyt paljon lautasille siirtyvää. Sjöholmin lempiresepti on bataattiburgeri, ja se näyttää kirjassa niin ihanalta, että varmasti tulee kokeiltua - tosin tofun sijasta meillä käytettäneen  hirvenjauhelihapihviä. Kirjan taitto on ilmava ja kokonaisuus paksuine papereineen suorastaan ylellinen, ja kuvat ovat kirjoittajan itse ottamia ja klassisen kauniita.

Vehnätön elämäni on nyt kestänyt puoli vuotta, ja kyllä, se jatkuu.

torstai 5. helmikuuta 2015

Runebergistä, päivänään

Mitä tulee mieleen Runebergistä päivänään?

Runoilija, torttu, suurmiesmaine, Aleksis Kiven elämä -elokuvan hentoinen vanhus, Wahlströmin Kärpäsenkesyttäjä, josta kovasti pidin, kansallisromanttinen suomalaisuus.

Nykyään myös: Fredrikan puutarha, ääneen lausuttu runo kotitalossa, se verho ja se sänky ja ne lasit, valaan hetula seinällä, patsasmuseuo naapurissa, tapetit, jotka puuttuvat taulujen alta.

Lisäksi kesäretki, yskällä saatu sviitti, kuivahkot leivonnaiset keskiyöllä, kuinka ollakaan: Miehiä ja ihmisiä, jota luin.