Stefan Moster: Nelikätisen soiton mahdottomuus

"Entä miltä minusta tuntuu soittamisen jälkeen? Nousen ylös altaasta, vesi valuu vartaloa pitkin, nousen portaat ylös, hiljaa, ei ihmisiä missään mutta ympärilläni on kaunis huone, kaikki on oikeassa suhteessa keskenään, mittasuhteet ovat oikeat, kaikki värit on valittu huolella, ja niin estetiikka voi jälleen vetäytyä hienovaraisesti taka-alalle, kun se on nähty ja siitä on iloittu perinpohjaisesti ja saatu lohtua. Ja minä istun taas ilmielävänä pianojakkaralla maailmassa."
(Stefan Moster: Nelikätisen soiton mahdottomuus, Siltala 2011, alkuteos Die Unmöglichkeit des vierhändigen Spiels, 2009)

On kuin olisi ollut joulu, sellainen kuin ne olivat ennen lasta. Oli pitkiä pyhiä ja hiljaisia öitä, aikaa vajota kirjaan, ottaa vielä yksi karkki, hipsiä villasukissa juomaan vettä, kuunnella isän kuorsausta. Tämän kirjan olisin voinut haluta lahjaksi tänä vuonna. Tämä on vihje kaikille kirjanystäville. Mosteria kannattaa toivoa.

Nelikätisen soiton mahdottomuus on sillä tavalla hidas ja iso kirja, että sen lukemisen jälkeen on ihanasti onnellinen. Siinä on äiti ja poika, toisiaan pakenevat ja toisiaan hakevat, yhtäläiset ja erilliset - toisistaan tietämättä töissä samalla loistoristeilijällä, pianisti ja psykologi. Taustalla on DDR:läinen menneisyys ja isä, joka jätti perheensä, mutta tärkeintä on se, miten äiti ja poika ovat samoja ja erilaisia, miten he tulkitsevat maailmaa ja toisiaan kaukana toisistaan mutta ihan lähellä toisiaan.

Yksi Mosterin teemoista on pakolaisuus ja pakeneminen. Se ilmiintyy neljässä yönmustassa nuorukaisessa, jotka poimitaan laivalle salamatkustajiksi. Poika, Sebastian, on paennut takertuvaa äitiään, äiti pakenee omista syistään. DDR:n aikana oli ollut helpompaa, tavallaan: oltiin muiden ohjattavana, ajelehdettiin, ei isketty varvasta valintojen kulmiin.

Kirjan äiti, Almut Schäfer, on henkilönä upea. Hän on olemassa mutta surullinen henkilö, kuten hän itse sanoo, ja lukijan silmissä hänestä tehdään kaunis, aikuinen nainen, joka piinaavan tarkasti tulkitsee itseään ja omia tunteitaan ihan yhtä analyyttisesti kuin parisuhdeterapeutin vastaanotolle tulevia potilaitaan. Juuri se tekee hänestä hirvittävän surullisen hahmon. Sebastian-poika keskittyy enemmän laivan nykyhetkeen ja elää melkein yhtä tempoilevasti kuin kuka tahansa nuori mies, mutta äitiä ja poikaa yhdistävät monet asiat, joista yksi on tietysti musiikki. Pianoa on lähes mahdotonta soittaa nelikätisesti, ja se on aiheuttanut riuskan irtioton, ihan ymmärrettävästi.

Musiikin ystävä tai klassista musiikkia tunteva varmasti kuulee kaikenlaista korvissaan Mosteria lukiessaan, minä en, mutta se ei haitannut lainkaan. Menneisyydestä paljastuu asioita, joku pikkuisen rakastuu, äitiyttä ja poikana olemista pohditaan kauniisti ja syvällisesti, jokainen oppii jotain - ja minä haluaisin lukea vain juuri tällaisia kirjoja!