(Kazuo Ishiguro: Me orvot, Tammi 2002, alkuteos When We Were Orphans, 2000)
Parasta suuresti ihailemani Kazuo Ishiguron kirjassa on se, että se kaikuu kahden muun teoksen varjoja. Siinä ollaan samalla tavalla lapsuusvuosien muysteerin hiljattaisen ratkeamisen äärellä kuin Ole luonani aina -kirjassa, ja lisäksi siinä eletään ajallisesti ja yhteiskunnallisesti melkein samassa maailmassa kuin pakahduttavassa Pitkän päivän illassa - tosin Me orvot sijoittuu Shanghaihin ja sen päähenkilö on suuri salapoliisi Christopher Banks.
Pidän tällaisista kertojista kuin tässä kirjassa: Banks kertoo oman elämänsä tarinaa, värittää muistoja mielensä mukaan, kuvittelee itselleen sellaisen menneisyyden, jonka olisi tahtonut elää ja jonka olisi voinutkin elää - mutta lukijalle käy silti selväksi, että lapsuusmuistot Shanghain kansainvälisessä siirtokunnasta taitavat olla osin vääristyneitä. Salapoliisi Banks koettaa selvittää omien kadonneiden vanhempiensa tarinaa riskialttiissa tilanteessa, kun Kiina ja Japani ovat sodassa keskenään, ja trauman aiheuttanut tapahtuma on jättänyt Banksin emotionaalisesti jotenkin vajavaiseksi - suuteleminenkin tapahtuu käsittääkseni aivan samalla tavalla kuin elokuvissa. Näin olisi voinut eräs hovimestarikin ajatella eräässä toisessa kirjassa, jos olisi joskus päässyt suutelemaan, luulen.
Kirjan kantava teema on tietysti orpous. Christopherin vanhemmat ovat kadonneet mutta ehkä elossa, ja hän jää eksyksiin koko elämänsä ajaksi. Myöhemmin hän adoptoi itselleen tyttären, joka hänkin on vanhempansa menettänyt ja joka monella tavalla taitaa olla sellainen, jollainen Christopher itse olisi halunnut olla. Kun olemme kasvaneet aikuisiksi, lapsuutemme alkaa muistuttaa vierasta maata, kirjassa todetaan. Toiset elävät siinä maassa kauemmin kuin toiset, sekin käy selväksi. Lopun painajaismaiset sotatannerkuvaukset taas näyttävät, mihin kaikkeen ihmisestä on - mutta silti ihan viimeiseksi tunnelmaksi jää valo ja tulevan odotus. Se on hyvä.
Tämän etsin syyslomalla käsiini. Hyvä muistutus Ishiguro-fanille, joka "Yösoittoja" pettymyksen jälkeen on ollut vähän alamaissa.
VastaaPoistaVoi että. Minä aina vain huokailen täällä sinun lukiesi kirjojen äärellä, mutta niin se vain on, että olen oppinut tässä blogimaailmassa sen, että juuri sinun kirjamakuusi voin luottaa vaikka sokkona.
VastaaPoistaItse en ole lukenut Ishugurolta kuin Pitkän päivän illan, mutta jo sen perusteella julistaudun hänen fanikseen. Tulen tämänkin jossain vaiheessa lukemaan.
Nyt ensin koetan kuitenkin toipua yhdestä minut mukanaan vieneestä kirjasta. :)
Minä en tiedä, mikä minuun taas iski, kun en oikein innostunut tuosta Ole luonani aina -kirjasta...joskus käy niin, vaikka jotenkin tiedän, että kirja on hyvä. Se on väärä hetki tai jotain. Ehkä kokeilen tätä.
VastaaPoistaTämäkin on siis laitettava lukulistalle, sen verran kiinnostavasti kirjaa kuvasit. Minä olen kahden lukemani Ishiguron jälkeen fani. Yösoittoja teki minuun vaikutuksen ja Ole luonani aina pyörii edelleen mielessäni, vaikken lukiessa siihen mitenkään hurjasti ihastunut. Mutta se on kirjoja, joiden merkitys jotenkin kasvaa, kun aikaa kuluu. Ostin muuten Ole luonani ainan pokkariversion eilen kirpparilta 20 sentillä.
VastaaPoistajaana, tämä Ishiguro ehkä vaikutti minuun kaikkein vähiten, vaikka kovasti siitä pidinkin. Tähän tuntemukseen vaikutti sekin, että lukeminen oli niin hidasta ja tulin koko ajan keskeytetyksi tainukahtelin. :) Mutta Yösoitot sen sijaan sain lukea yhteen kyytiin, niin kuin ne muutkin kaksi lukemaani. Hirveän paljon vaikuttaa.
VastaaPoistaKatja, siinä sinun lukemassasi onkin toipumista, se on niin IHANA. Vieläkin tulee mieleen havumetsien tuoksu ja lumiset vuonot ja se, miten itse voi päättää, sattuuko jokin vai ei... Eniten lukemistani Ishiguroista tämä muistuttaa Pitkän päivän iltaa, vaikkei lähellekään ihan se ole. Tykkäsin siis, kovasti, mutta olosuhteet vaikeuttivat uppoutumista.
Kirjailijatar, oho, onpa virkistävää kuulla! Ole luonani aina on jotenkin niin yleisylistetty, että olisi tietysti kiinnostavaa kuulla, mikä siinä oli vialla - vai oliko se lukuhetki, jonka merkitystä ei auta aliarvioida. Nyt luenkin taas uutta suomalaista ja tykkään hirveästi, ja lukeminenkin sujuu paljon nopeammin kuin tämän. Siitä lisää sitten myöhemmin. :)
Anna Elina, olen samaa mieltä tuosta, että kirjan merkitys kasvaa, kun aikaa kuluu - jos kirja on tarpeeksi hyvä. Minulla samalla tavalla on käynyt sen talvella lukemani Mailerin Adolfin linnan kanssa, en saa sitä mielestäni, vaikka se oli niin kammottava ja vaikea lukea ja kaikkea. Niin ja huippulöydön olet tehnyt!