Ilselä

Hannele Huovi - Karoliina Pertamo (kuvitus): Ihme juttu!

2012-03-04T10:00:00.000+02:00

Linnunpojan pesässä
on linnunpehmeää,
höyheniä, untuvaa
sinne uni tulla saa.

--

Ihmislapsen vuoteessa
on ihonpehmeää.
Tähtiviltti vilkuttaa,
sinne uni tulla saa.

(Hannele Huovi - Karoliina Pertamo (kuvitus): Ihme juttu! Runoja isoista ja pienistä ihmeistä, katkelma runosta Linnunpojan pesässä. Kirjapaja 2012 - kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta!)

Ilselässä ei ole vielä paljon lastenkirjoista puhuttu, vaikka niitä kaksivuotiaalle melkoisesti luetaankin. On ihanaa, kun kainalossa istuu pikkuinen lukutoukka, joka on kantanut sohvan selkänojan päälle huiman kasan kirjoja. Lorulliset kirjat ovat juuri nyt kivoimpia, tai sitten tuo äskeisessä postauksessa nähty Richard Scarryn Kiitos ja ole hyvä, jonka Eipäs Possussa on paljon tuttua.

Siksi olikin ilo päästä tutustumaan Hannele Huovin uusiin runoihin, jotka ovat kerrassaan kivoja. Ihme juttu! -kirjassa tutkitaan, mistä tulee hanan vesi tai miten porkkanaraasteeseen mahtuu koko maailma, mutta kivointa kaksivuotiaan mielestä on monella sivulla seikkaileva ötökkä tai kuvan kakkiva lammas (!). Ihme juttu! on luultavasti vielä tällä hetkellä kivempi minusta kuin lapsesta, mutta uskon, että tätä luetaan meillä varmasti pitkään. Aikuinen ilahtuu ontumattomista riimeistä (ei muuten ole itsestään selvää, että lapsille olisi vaivauduttu tekemään laadukkaita loppusointuja, esim. jotkin WSOY:n Oppi&Ilo-sarjan kirjat ovat minusta sietämättömiä hajoavine lorurytmeineen) ja siitä, miten runoilija kasvattaa lapsen itsetuntoa: Katso omaan tähteen päin,/ olet hyvä juuri näin.

Sitä paitsi kirjan tuotosta menee kymmenen prosenttia Yhteisvastuukeräykseen. Hyvä lahjakirja vaikka vauvaperheelle!

Monenlaisia lukijoita

2012-03-01T22:28:00.000+02:00

Täällä kasvaa muukin kuin tukka. Nimittäin epäusko. Luulen, että nyt on kustantamossa tehty virhe ja Anne Swärdin Kesällä kerran -kirjasta on joitakin ihan erilaisia painoksia.

Ihan oikeasti. Maanantain Helsingin Sanomissa Suvi Ahola puhuu Swärdin uutuudesta käyttäen sanoja jälkimodernistinen tyhjyys ja kidutetut eläimet ja perheen sairauskertomus. Minä käytän samasta kirjasta sanoja kevyempi ja vähemmän ahdistava. Aholan arviossa on noin 270 sanaa, samoin minun, ja kaikki, mitä Ahola sanoo, on ihan totta, mutta niin ovat omatkin sanani. Seison niiden takana vieläkin. Tätä tiivistäminen - minulle tyypillinen ja Aholalle määritelty merkkiraja - teettää: kuulostaa ihan siltä, kuin puhuisimme eri kirjoista. Enkä usko, että ikimaailmassa valitsisin luettavakseni sitä kirjaa, jonka Ahola on lukenut. Eikö ole käsittämätöntä, koska minähän rakastin teosta?

Hmm. Aina välillä mietin, pitäisikö minun yrittää jotenkin laajentaa arvioitani, mutta ei lyhytsanaisuus ihmisestä oikein lähde. Minulle sopivin tekstimuoto olisi varmaan Facebook-status, mutta jo nyt taidan välillä tehdä vääryyttä kirjoille. Jään miettimään tätä.

Omaan arviooni tästä, Aholan näkemykseen tästä.

Kerstin Ekman: Viimeinen uitto - Sudentalja 2

2012-02-27T02:17:00.000+02:00

"Ja minulle tulee mieleen Nila, miten hän saattoi seistä katselemassa vanhaa asentopaikkaa, missä savukodat ja puukodat ja pienet niliaitat olivat luhistuneet. Hänelle ei ikinä tullut mieleenkään pystyttää niitä uudelleen. Nehän oli aikanaan hylätty, ja niillä jotka hylkäsivät sijansa oli ollut siihen omat syynsä. Joihin oli syytä suhtautua tosissaan. Nyt olivat jäkälät tulleet, ja sammal, ja asettuneet turkispäärmeiksi ja uusiksi ihokerroksiksi harmaahopeisille hirsille. Hänen kielessään oli sanoja näille muutoksille. Niin, siinä oli monta sanaa kohta loppuun hiutuneen kauneudelle. Toivon, että olisin opetellut sen kielen kunnolla, jotta olisin osannut katsoa kaikkea katoamista rakastavin silmin."
(Kerstin Ekman: Viimeinen uitto - Sudentalja II, Tammi 2004, alkuteos Vargskinnet - Sista rompan, 2002)

Kerstin Ekmanin Sudentalja-trilogian toinen osa on yhtä hyvä kuin ensimmäinenkin. Sitä lukiessaan tietää olevansa jonkin niin suuren äärellä, ettei sitä voi kokea toiste. Muistan, että tältä tuntui lukea Monte Criston kreiviä 15-vuotiaana ja Rikosta ja rangaistusta kaksikymppisenä: tietää, että tämä on jotain Suurta ja sellaista, joka painuu mieleen.

Ei kai sitä haluaisi, että elämä on semmoista kuin on. Sen ei pitäisi olla niin lohdutonta ja riipovaa. Ja silti se on, ja sitten tulee väärinkohdelluksi, joutuu kokemaan sellaista, mitä kenenkään ei pitäisi, tekee virheitä, näkee kauheuksia. Kerstin Ekman kirjoittaa historiallista romaania, joka maistuu ja tuntuu elävältä nykyajastakin käsin katsottuna, hän kirjoittaa niin, että mustavalkoiset valokuvat saavat väriä, ihmiset alkavat liikkua ja puhua - ja ovat ihan samanlaisia kuin me täällä.

Ensimmäisen osan taiteilijanalku Elias Elv elää sellaisen elämän, ettei tukkikämpältä käsin sitä voisi uskoa, lapsia syntyy, ihmisiä kuolee - läsnä on koko elämä, josta ei tiedä, voiko se noin kokonaisuudessaan ajatellen olla onnellinen tarina, mutta siinä on sellaisia hetkiä, ettei mitään puutu. Ekman kuvaa elävästi myös sen, miten ruotsalaista kansankotia rakennetaan - siinä on sopeutettua kauneutta eikä mikään saa märkiä tai haista raadolta. Ihmiset sopeutuvat omilla tavoillaan sekä siihen että oman elämänsä lokeroihin, ja maassa, jossa huonelämpötila ei saa laskea alle 18 asteen, ihmisen kuuluu olla onnellinen.

Jämtlannin murre kuvataan samalla sekakielellä, jonka suomentaja oli valinnut trilogian ensimmäiseenkin osaan (ja josta en edelleenkään voi pitää), mutta sitä on vähemmän, ja onneksi ihan muut kieliasiat nousivat lukiessa sitä tärkeämmiksi: nimittäin luonnon ja ympäristön kuvaus, joissa Ekman on mestarillinen. Hän näyttää talvet, jolloin kaikki ihmiselämä on neljän seinän sisällä, yöt, joina ei koskaan tule oikein pimeää, ojanpenkkojen kesäisen yltäkylläisyyden, hillankukkien herkkyyden, sorateiden mutkittelevat vyyhdit... Minusta tuntuu, kuin olisin oikeasti käynyt Ekmanin Ruotsissa. Suosittelen vierailua kaikille muillekin!

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

2012-02-23T09:00:00.000+02:00

"Olen yrittänyt olla ajattelematta heitä, mutta heidän entismaailmansa vuotaa meidän nykyismaailmaamme, sen taivaaseen, sen tomuun. Vuosiko nykyismaailma, maailma joka on, koskaan heidän maailmaansa, maailmaan joka oli? Kuvittelen yhden heistä seisomaan sen joen äärelle, joka on nyt kuiva arpi maisemassamme, naisen joka ei ole nuori eikä vanha, tai ehkä miehen, sillä ei ole merkitystä. Hänen hiuksensa ovat vaaleanruskeat ja hän katsoo ohitse ryöppyävään veteen, joka on ehkä mutaista, ehkä kirkasta, ja jokin, mitä ei ole vielä ollut, vuotaa hänen ajatuksiinsa."
(Emmi Itäranta: Teemestarin kirja, Teos 2012)

Saattaa olla, että minä olen se liikkuvan veden rannalla oleva nainen. Vesi liikkuu, maisema on tuttu hänellekin, joka ei ole sitä nähnyt, rannalla on varpuja, tuoksuu suopursulta ja havuilta, ja tuleva maailma vuotaa siihen hetkeen Teemestarin kirjasta. Meille ei käy hyvin.

Emmi Itärannan esikoisessa eletään tulevaisuudessa, jossa veden käyttöä säätelee sotilasdiktatuuri - valta kuuluu yksille ja pelko toisille -, vesirikoksista rangaistaan pahimman kautta ja peseytymisestä tulee ylellisyyttä. Olen todella vaikuttunut Itärannan tavasta luoda maailma uudelleen, haudata nykypäivän jäänteet muovikaatopaikalle ja piirtää kartatkin uusiksi sen mukaan, mitä on tapahtunut jonain sellaisena aikana, josta meillä on vasta pieniä aavistuksia. Teemestarin kirjassa on paljon vahvaa ja isoa, vaikka siinä ollaankin usein pienessä tilassa, pienten kuppien äärellä, tekemässä pienillä liikkeillä seremoniasta merkityksellistä.

Ihana Katja, jonka kanssa olemme monessa kirjarakkauskaksosia, kuvailee Teemestarin kirjaa raikkaaksi ja sopivalla tavalla älykkääksi, ja olen samaa mieltä siitäkin, että kirjassa on niin paljon kiinnostavaa ja hyvää, että hitusen kömpelön henkilökuvauksen antaa sille mielellään anteeksi - ja kyllä kirjassa sivutaan vähän myös muita teemoja, niin kuin aikuiseksi kasvamista, valintojen tekemistä ja poissaolevien perheenjäsenten ikävöimistä. Teemestarin kirja on melkein kuin jatkoa Risto Isomäen Sarasvatin hiekalle (olettehan kaikki lukeneet sen, olettehan?) ja melkein kuin jonkin Sinisalon pikkusisko. Kannattaa lukea, vaikka tulevaisuuksien kauhut eivät olisikaan omin laji.

- -

(Ja juu, kuvassa on todellakin teekuppi - tosi luovaa. Sori.)

Lukemisesta

2012-02-22T10:26:00.002+02:00

Olen pohtinut ammatinvalinnallisia ja muitakin kysymyksiä. Miksi en ole ammatiltani lukija, kun kerran olen lukija? Lukeminen on minulle samanlainen asia kuin vaikka kahvinjuonti: ilman sitä paljon puuttuu ja tulen kiukkuiseksi. Kun saan annokseni perätysten laitettuja sanoja, voin taas ihan hyvin. Elämässäni on ollut lukematonta aikaa vain silloin, kun vauva oli juuri tullut kotiin ja olin ihan pyörällä päästäni. Lähdin purkamaan tilannetta Tove Janssonin novelleilla.

Olen lukenut aina autoissa, monesti kahviloissa, jokaisessa elämäni odotushuoneessa, puuroa hämmentäessäni, Citymarketin parkkipaikalla, työpaikkojen kahvihuoneissa, muistiinpanoja tehden ja tekemättä, aurinkotuoleissa, kampaajilla, hampaita pestessäni, Pikku Kakkosten aikana, silloinkin, kun minun on luultu tekevän töitä.

Kun (reilut 16 vuotta sitten? Oho.) tapasin mieheni, sanoin, että koira kuuluu pakettiin. Erehdyin, koska koirat ovat lyhytikäisiä. Kirjat taas kulkevat mukana aina.

- -

Mukavaa päivää sinulle! Tällä viikolla tulossa vielä hurjan kiinnostava esikoinen tulevaisuuden maisemista ja ehkä vähän vanhempaa ruotsalaista.

Satu Taskinen: Täydellinen paisti

2012-02-20T14:36:00.000+02:00

"Itävaltalainen oli niin naiivi. Minä hän tiesi paisteista ja siitä, mihin ne saattoivat kadota ja mitä tehdä? Mitä hän tiesi siitä, miltä tuntui maata alastomana pellillä toisten arvostellessa ja arvioidessa, yksien ollessa toista mieltä ja toisten toista. Mikä meidät nyt voi pelastaa? Minä olin päättänyt mennä tunnustamaan totuuden ja ottamaan vastaan siitä koituvan häpeän. Minä olin kadottanut paistin. Sitä ei olisi pitänyt valella, millä tietenkään ei ollut nyt enää mitään väliä. Paisti oli karannut minulta. Olin hävittänyt sen."
(Satu Taskinen: Täydellinen paisti, Teos 2011)

Alun katkelma voi kuulostaa Satu Taskisen Täydellistä paistia lukemattomasta melkoiselta juonipaljastukselta ja hurjalta spoilaukselta, mutta usko pois, se oli harkittu teko. Paistissa ei nimittäin ole ollenkaan kyse paistista eikä sen täydellisyydestä, vaikka niin minäkin jotenkin luulin. Taskinen voitti teoksellaan Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon, ja kirjan ansiot ovatkin kiistattomat.

Taskinen kirjoittaa Wienissä asuvan suomalaisnaisen tajunnanvirtaa niin tehokkaasti, että kun nukahdin kesken lukemisen (ei, se ei kerro kirjan laadusta!), unissani Taru Korhonen jatkoi ajatushyppelyään keltaisen mekon, paistin valelun ja yläkerran rouvan kauppalistan välillä. Lukijan silmien eteen nousee maailma Taru Korhosen silmin nähtynä, mahdollisesti hieman vääristynyt, todellakin hyvin yksiulotteinen. Taru yrittää kovasti olla niin kuin ihmiset ovat ja toivoo vain, että asiat olisivat hyviä ja helppoja. Välillä hän unohtuu syömään korppuja kellarin portaisiin tai tutkimaan peilistä, näyttääkö hyvin vai huonosti voivalta. Anopin ja miehen - siis "itävaltalaisen" - perheen vierailusta hän yrittää kaikin voimin tehdä täydellistä, mutta kuten siinä unessa, jossa on vähällä koko ajan myöhästyä lennolta tai töistä, kaikenlaisia viivytyksiä ja ongelmia ilmenee. Näyttäisi olevan äärettömän hankalaa asettua jäseneksi ja joukkoon, kun on ikuisesti ulkomaalainen ja siksi ulkopuolinen.

Tarun ja hänen itävaltalaisen Franzinsa suhteen tila aukeaa lukijalle hiljalleen, ja siinä pienet ajatuksenpoikaset ja karkaavat sivulauseet ovat merkittäviä avaimia. Myös Tarun oma menneisyys Suomessa ja hänen perheensä ovat aluksi aukkoja, mutta kirjan edetessä ne täydentyvät, ainakin vähän. Täydellisen paistin kerronta oli minusta suorastaan lumoavaa, ja jään odottamaan Taskisen seuraavaa teosta!

- -

Muualla tästä:
Kirsi
Noora
Leena Lumi
Susa
Erja
Karoliina
Booksy
Arja
Sonja

(Ihan kaikkien arvioita en nyt lukenut itse kovin tarkasti, mutta kokemaani lumoutumista en juuri nähnyt?)

Simon Lelic: Katkeamispiste

2012-02-17T09:28:00.001+02:00

"Välillä taas. Välillä toivon, että hän olisi elossa, jotta voisin tappaa hänet.
En minä sitä todella tarkoita. En minä sitä tarkoita.
Välillä tuntuu siltä, mutta en minä ole tosissani. Tämä on varmaan sitä samaa, mitä ystävänikin yrittivät. Kovillehan se ottaa. Kun ei ole syyllisiä, vaikka on tapahtunut jotain kauheaa. Tai syyllinen on mennyttä. Ymmärrättekö te? On helpompaa, jos voi vääntää tuskansa vihaksi, jos voi räjähtää, jos voi syyttää ihan ketä vain, vaikka syyttä.
Kai te ymmärrätte?"
(Simon Lelic: Katkeamispiste, Like 2011, alkuteos Rupture, 2010)

Tekisi mieli sanoa, että haastan itseni taas - vähän niin kuin Huoneen ja Sisaren kanssa. Ei taida olla kyse siitäkään, olen vain näköjään ihan vietävissä tällaisten kauheiden, dekkarimaisten (!) tarinoiden kohdalla, vaikka haluaisin olla kultivoitunut nenänvarsilukija. Sen sijaan ahmin sivuja ja kauhistelen vaikka koko ajan hyvin tiedän, että ei tämä nyt kovin kummoista tekstiä ole.

Oikeasti en tiennyt, mitä odottaa, kun Simon Lelicin Katkeamispiste tuli kirjastossa vastaan. Takakansi kertoi, että historianopettaja Samuel Szajkowski ampuu neljä ihmistä aamunavauksessa - sen pitemmälle en tainnut edes lukea. Koulumaailmaan sijoittuva tarina, erilainen ja fiktiivinen mutta lähtöasetelmaltaan valitettavasti medioista tuttu ampumistragedia - no, lukiessa selvisi, että kyse on muustakin. Tarina etenee komisario Lucia Mayn pitämien kuulustelujen nauhoitusten avulla sekä mainitun poliisin näkökulmasta kerrottujen lukujen vuorotellessa, eikä kyseessä ole vain yhden ampumistapauksen - jonka syyllinen on lopuksi ampunut itsensä - selvittely. Katkeamispiste kertoo monenlaisesta kiusaamisesta, kiduttamisesta, ahdistelusta ja väkivallasta, ja niihin syyllistyvät sekä lapset että aikuiset. Lucia Maykin on yksi kohteista, eikä kirja anna kovin mairittelevaa kuvaa yhteiskunnasta, jonka rakenteet tekevät yksilöstä puolustuskyvyttömän.

Himas palaa jos kantelet ja muut kauheudet iskivät vasten kasvoja. Katkeamispiste voi olla pelottavan todenmukainen kirja, ja aiheensa vuoksi se ei varmaan unohdu ihan heti. En tiedä, pyhittääkö tarkoitus keinot ja mikä määrä julmuuksia tarvitaan herättelemään ihmisiä, mutta Lelic kyllä taitaa onnistua omassa lajissaan.

- -

Jori luki tämän viime keväänä, ja samoin yllätyksekseni Karoliina (pus!).

- -

PS. Kevennykseksi kerron, että olen oppinut leipomaan yhtä hyviä sarvia kuin anoppi!

Sari Malkamäki: Viisas vaimo ja muita avioliittotarinoita

2012-02-16T10:31:00.000+02:00

"Söin yhä kunnon aamiaisia, jotta jaksaisin kirjoittaa häiriöttä kuusi tuntia, mutta jo ennen puoltapäivää huomasin sulloutuvani sovituskopissa säälittävään leopardikuvioiseen vaatekappaleeseen tai istuvani terminaalissa tuijottamassa lähteviä ja palaavia ihmisiä tai tutkivani siemen-, mukula- ja taimikuvastoja ja suunnittelevani, mitä istuttaisin mihinkin nurkkaan puutarhassa, jota minulla ei ollut eikä koskaan tulisi olemaankaan, koska olin kerrostalosielu."
(Sari Malkamäki: Viisas vaimo ja muita avioliittotarinoita, Otava 2011, katkelma novellista Puristus)

On pitänyt hakea vaaleanpunaisen sävyjä vanhasta villapaidasta, kun niitä ei muuten ole viime päiviin sisältynyt. Ilselässä on elätty varsin matalapaineista aikaa, mutta jospa se tästä lähtisi - nimittäin olen löytänyt aika kiinnostavaa luettavaa.

Sari Malkamäki saattaa olla Suomen Carol Shields, tai jotakin sinne päin. Hän kirjoittaa pieniä, arkisia tarinoita ihmissuhteista, avioliitoista ja niiden solmukohdista, ja ainakin tämä Viisas vaimo -kokoelma paranee loppua kohti. Viimeinen novelli, Delfiinin uni, on todella kiehtova kuvaus hetkestä, jolloin paljon on ehkä päättynyt.

Malkamäen novelleja lukee nopeasti ja vaivattomasti. Niissä saavat sanansa se nainen, joka päättää olla hyvä ja kiltti ja pehmeä tyttö, vaivaton ja vähäruokainen, tyytyväinen ja pieneen tilaan mahtuva, museossa Monet´n maiseman edessä pyörtyvä pakenija ja väkivaltaisen miehen kouluttama sisko, samoin kuin nuori mies, joka yhtäkkiä vaihtaa asentoa isänä, syö keksinsä isänä. Vaikka henkilöt ovat nopeasti tuttuja, he tuntuvat ihan oikeilta. Viisas vaimo ja muita avioliittotarinoita on Malkamäen 11. teos. Luulen lukeneeni muitakin, mutta tämä ei jää viimeiseksi lukemistani.

Sitä paitsi aina kun joku käyttää tällaisia termejä kuin levätä mahdollisuuksien täyteydessä, minusta tuntuu, että vaaleanpunaisen osuus maailmassa kasvaa.

Hyvää ystävänpäivää!

2012-02-14T10:44:00.001+02:00

Pirttipäivä pienen kanssa. Aloitettiin siivoamalla. Sitten hän lumoutui Teletapeista ja minä sain lukuaikaa. Sitten me syötiin pullaa jo kerran. Kaikki toiminta keskeytyy aina sanaan sissatätä, ja sitten juostaan. Ollaan ehditty!

Ilselässä on tällä viikolla tulossa ainakin kotimaisia novelleja ja ehkä yksi vähän kauheakin kirja. Sitä ennen hyvää ystävänpäivää kaikille kirja- ja muillekin kavereille!

PS. Pitäkää peukkuja huomenna - toivon, että yksi ongelmia aiheuttanut asia alkaa ratketa.

Anne Swärd: Kesällä kerran

2012-02-13T09:00:00.000+02:00

"Mikään ei ole kenenkään vika, sen äiti on päättänyt... Minkään alkua ei näy. Kaikki vain sotkeutuu keskenään, kaikki tapahtumat ja erehdykset. Jos niitä muistelee. Älä sitten muistele, Jack sanoo. Ei sille enää mitään voi. "Ei se ole sinun vikasi, Jack", äiti kuiskaa hänelle siloin ja hän näyttää siltä ettei uskonutkaan sitä, miksi mikään olisi hänen vikansa? "Eikä se ole sinunkaan vikasi, Kaj", äiti yrittää ja melkein sipaisee poskeani mutta empii viime hetkellä. Tiedän että hän haluaa uskoa siihen, hän vain ei pysty kuulostamaan siltä että se on totta, hänen mielestään on ihan luonnollista että me sittenkin syyttelemme toisiamme."
(Anne Swärd: Kesällä kerran, Otava 2012, alkuteos Polarsommar, 2003. Arvostelukappaleesta kiitos kustantajalle!)

Lyhyesti sanottuna: tässä on se kirja, jota olen odottanut. Kirjamakuni tuntevat tietävät, että pidän hitaasti auki keriytyvistä perhetarinoista, jotka on kirjoitettu harkitulla kielellä. Kesällä kerran on juuri oikeanlainen. Verrattuna vuosi sitten lukemaani edelliseen Swärd-suomennokseen tämä kirjailijan esikoinen on esikoisuudestaan huolimatta uskomattomasti vielä parempi. Viimeiseen hengenvetoon on kulmikkaampi, ilkeämpi ja rajumpi kirja, Kesällä kerran kevyempi ja vähemmän ahdistava mutta ei silti millään tavalla liian helppo tai edes onnellinen, ei.

On siis kesä ja on perhe. Isoveli ja äiti ovat lähteneet matkalle Amerikkaan, toinen veli palaa kotiin huolehtimaan pikkusiskostaan Kajsta, jonnekin on hävinnyt isä, jotain muutakin on tapahtunut. Eikä Kaj ole ihan tavallinen tyttö: hän ei ole käynyt koulua kahdeksannen luokan jälkeen, ei kestä ihmisjoukkoja, rentoutuu vain nukkuessaan. Jotain paljastuu, paljon jää paljastumatta, mutta voi että lukija nauttii!

Nautin myös kirjan kielestä. Katriina Huttusen suomennos on mehevä sekä nuoren Ingrid-äidin (niin, nuorena sitä oikeasti ajatteli, että ihminen voi olla kolmenkymmenen ja kuoleman välillä...!) että kaikkien muidenkin, vaihtuvien kertojien kohdalla. Elämä voi olla juhla, johon on tullut kutsumatta, ja joskus ei tee mieli löytää tietä kotiin, palata rakastettujen luo.

Pidin siis myös siitä, miten tarinaa kuljetetaan eteenpäin eri näkökulmista ja miten luvut on vielä alaotsikoitu kiehtovasti, siis näin: Ingrid (Kannibaalilapset), Kristian (Koirapoika) jne. Rakenne on niin kiinnostava, että tekee mieli piirtää jonkinlaista kaaviota ja etsiä selityksiä joillekin alaotsikoista.

Kuten näkyy, olen ihan myyty. Sitä paitsi Kesällä kerran käsittelee teemoja, jotka ovat pohjattoman kiehtovia: Tarvitaanko rakkauteen biologista sidettä? Toistaako seuraava polvi edellisen virheitä vai johtuvatko erehdykset olosuhteista? Mitä voi saada anteeksi? Onko katoaminen joskus rakkautta?

Jos antaisin kirjoille pisteitä, Kesällä kerran saisi niitä koko kourallisen. Tällaisten kirjojen takia minä luen.

Haruki Murakami: Norwegian Wood

2012-02-10T20:21:00.000+02:00

"Huhtikuu loppui ja koitti toukokuu, mutta toukokuu tuntui vielä vaikeammalta kuin huhtikuu. Kun kevät ehti pitemmälle, sain huomata että sydämeni vavahteli. Se alkoi yleensä auringonlaskun aikaan. Kun illan vaalea hämy laskeutui ja magnolian tuoksu täytti ilman, sydämeni paisui täysin varoittamatta, vavahti ja alkoi pamppailla viiltävän kivuliaasti. En voinut kuin puristaa silmät kiinni ja purra hammasta ja odottaa, että kohtaus menisi ohi. Niin se sitten menikin - mutta hitaasti, kaikessa rauhassa, ja jätti jälkeensä jomottavan kivun."
(Haruki Murakami: Norwegian Wood, Tammi 2012, alkuteos Noruwei no mori 1987, suomennos tehty englanninkielisestä käännöksestä. Arvostelukappaleesta kiitos kustantajalle!)

Muistan kyllä sen, millaista oli nuorena. Siis silloin, kun vielä pelkäsi uusia ihmisiä ja uusia tunteita, kun opeteltiin juttelemaan kunnolla, kun oli ainoa, joka ei aidosti kuulu joukkoon. Rakastin Kafkaa rannalla eikä Suuri lammasseikkailukaan huono ole. Pidän kovasti hymyistä, jotka muistuttavat kaukana siintävää utuista maisemaa, ja haluaisin olla se tyylikäs ja tyrmäävä tyttö, joka pitää yönsinistä mekkoa ja kultaisia korvarenkaita ja hakkaa kaikki biljardissa.

Toru Watanabe on opiskelijapoika, jonka paras ystävä on tehnyt itsemurhan. Näin on rikkoutunut erottamaton kolmikko, johon kuului myös kuolleen pojan tyttöystävä, hauraankaunis Naoko. Norwegian Wood on rakkaustarina, surullinen ja villi tarina nuorista, jotka etsivät paikkaansa - se on sieppari japanilaisessa ruispellossa ja Love Story Tokiossa. Ennen kaikkea Norwegian Wood on nuoruuden kuvaus, selostus siitä, kun vasta opetellaan olemaan tässä maailmassa. Murakamille tuntuu olevan tyypillistä kuljettaa henkilöitä unenomaisiin maisemiin, pois tunnetusta maailmasta, sellaiseen paikkaan, josta ei ihan tiedä, onko se todellinen vai ei. Samanlaista Naokon parantolan kaltaista muista irrallisuutta on nuoruudessakin, kun jokaisesta tuntuu samalta kuin Reikosta, Naokon ystävästä: Me olemme täysin normaaleja. -- Koska tiedämme olevamme epänormaaleja. Normaaliuden ja epänormaaliuden välinen raja on häilyvä, mutta toisaalta Norwegian Woodissa on paljolti kyse myös vastakohdista: kunnollinen ja tunnollinen vs. itsekäs narsisti, suruunsa hukkuva vs. elämänhaluinen, menetyksistä murtuva ja niistä toipuva jne.

Minua vähän harmittaa, että satuin lukemaan Norwegian Woodin juuri tällä viikolla - täällä on ollut kaikenlaista. Osa kirjan viehätyksestä hävisi valvottuina öinä, eikä Norwegian Woodista tullut uutta Kafkaa rannalla, vaikka kuulinkin korvissani Torun puheäänen - niin kuin joku tasoittaisi laastia - ja vaikka teoksessa on yksi kauneimmista rakkauden kuvista koskaan: Vaikka -- rakkaus oli vääntynyt monelle mutkalle, rakastin häntä silti. Jossain sisimmässäni oli edelleen iso, avara ja koskematon paikka, joka oli varattu vain ja ainoastaan Naokolle.

--

Sara ja Tessa lukivat tämän englanniksi,
Katja antoi kirjalle huimat pisteet (5-)
enkä usko, että tämä jää Peikkoneidon ainoaksi Murakamiksi.
Mari A:llekin tämä oli viiden pisteen kirja.

--

Edit. Hesarin Harri Römpötti puhuu Murakamin viihteellisestä varhaisromaanista. Siinäpä se, mutta toisaalla Liisa antaisi tälle yli viisi pistettä viidestä mahdollisesta. Hmmm.

Halkeamien äärellä

2012-02-06T10:47:00.000+02:00

- Se, että samat henkilöt ovat osittain toistuneet eri kirjoissa, on vähän niin kuin lahja lukijalle. Se on ollut ihanaa. Niin ja unohdin sanoa aiemmin, että olen lukenut kaikki kirjasi ja rakastanut niitä. Kiitos niistä.
- Toivottavasti et pety seuraavaan, hän vastasi ja hymyili.
- En varmasti.

Olen tavannut kirjailijan, jonka koko tuotantoa olen rakastanut. Minä en tiedä, missä on Erottaja tai mihin kohtaan kartalle Munkkivuori sijoittuu, en ymmärrä mitään bluesista enkä jalkapallosta sen enempää, meritaimenen kalastuskin on minulle vieras laji - minulla ja Kjellillä, tuolla suomenruotsalaisella viisikymppisellä, ei ole niin mitään yhteistä. Kjell Westö oli miellyttävä, sympaattinen, älykäs ja ihana, ihan kuten kirjansakin. Höpsähtänyt fani elää erään iltapäivän hehkulla loppukevään. Koko elämän halkeamat täyttyivät hillolla ja kermavaahdolla, niin sanoakseni.

Tapaamisemme muistona minulla on signeerattu kappale Halkeamia-teoksesta, johon on koottu Westön aiemmin eri yhteyksissä julkaistuja tekstejä - Yhteishyvän ja Veikkaajan kolumneja, matkakertomuksia Amerikasta ynnä muuta, ja ihailijalle tärkeimpänä omaa tuotantoa avaava kirje Jukka Kemppiselle. Siinä Westö pohtii musiikin merkitystä kirjoissaan, kertoo pitävänsä itseään työteliäänä mutta ei tarpeeksi lahjakkaana tekemään totaaliromaania - siis sellaista kirjaa, johon mahtuu kaikki, romaanin voiman ja syvyyden ja kauneuden siitä kärsimättä. Ihailija on tietysti eri mieltä, mutta häntäkin naurattaa kirjan Patsastelijan piilevä eetos -teksti, jossa Westö Anders Hedin salanimellä arvostelee oman esikoisrunokokoelmansa vuosia sen ilmestymisen jälkeen. Omiin töihinsä ei tarvitse suhtautua kovin vakavasti - omalle nuorelle itselleen on aika vapauttavaa nauraa.

Halkeamia-teoksen parasta antia on kuitenkin se, että kirjassa kirjailija antaa aika paljon itsestään. Hän kertoo mielipiteitään, näyttää, mikä hänelle on oikeasti tärkeää, kertoo noloudestaan ja hämmennyksestään ja siitä, miten on oikeastaan vain tuulenpuuska, pieni vavahdus ikivanhojen puiden latvoissa, ja se vavahdus kestää sekunnin ja on poissa, melkein kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Kaikkein eniten pidän kuitenkin Yhteishyvässä vuonna 2007 ilmestyneestä kolumnista Kiltteyden puolesta, joka tiivistää sellaisen humaanin elämänfilosofian, että siihen tulisi useammankin pyrkiä.

Kjell Westön seuraava romaani ilmestyy näillä näkymin syksyllä 2013. Puolitoista vuotta on pitkä odotusaika, mutta toivon, että siihen sisältyy paljon niitä päiviä, jolloin maailma on kirkas, hiljainen ja ehjä ja voi uskoa siihen, ettei todellakaan ole yhdentekevää, miten tämän ainoan elämämme elämme. Isoja, viisaita sanoja.

Rosamund Lupton: Sisar

2012-02-04T09:57:00.001+02:00

"Yksinkertaisesti sanottuna minun täytyy vain saada puhua sinulle. Äiti kertoi, etten ollut puhunut juurikaan ennen kuin sinä synnyit, mutta sitten sain äkisti sisaren, jolle jutella, enkä enää suostunut vaikenemaan. En halua vaieta edelleenkään. Jos vaikenisin, kadottaisin osain itsestäni. Sellaisen osan, jota ikävöisin. Tiedän, ettet sinä voi arvostella tai kommentoida kirjettäni mitenkään, mutta se ei tarkoita, ettenkö silti osaisi ennakoida ajatuksiasi aivan nin kuin sinäkin olet aina ennakoinut minun. Keskustelu on yksisuuntaista, enkä voisi käydä sellaista kenenkään muun kanssa kuin sinun."

(Rosamund Lupton: Sisar, Gummerus 2012, alkuteos Sister 2010. Kirja ilmestyy viikolla 9 - ennakkokappaleesta kiitos kustantajalle!)

Rosamund Luptonin Sisar oli nimenä tuttu kirjablogimaailman monikielisiltä lukijoilta jo ennen suomeksi ilmestymistään (esm. anni.M täällä). Luulen, että menin vähän harhaan siksi, etten yleensä lue kovin tarkkaan muiden alkukielillä luettujen kirjojen bloggauksia, koska itse luen vain suomeksi, ja jotenkin kuvittelin Sisarta ihan erilaiseksi kuin se oli. Siinä on siskokset, jotka ovat toisilleen rakkainta maailmassa, ja kirja alkaa tilanteesta, jossa pikkusisko on kadonnut. Takakansi sanoo Luptonin yhdistelevän suvereenisti trilleriä ja kaunokirjallista lukuromaania - ja siitä huolimatta luin kirjan ahmien. Mutta en pitänyt itsestäni tällaisena yhtään.

Siis: viihdyin.

Ja: melkein pystyin antamaan anteeksi suomennoksen kömpelyydet (emotionaalinen hyväntekeväisyys, mentaalisesti hän sitoo vielä solmiotaan, jälkeenpäin saisin maksaa nautinnostani kovan emotionaalisen hinnan jne.). (Ja tiedän, olen niuho.)

Lisäksi: kestin kertojan ärsyttävyyksiin menevän psykologisoinnin sekä itsensä että muiden kanssa. Kertoja tietää, että tohtori Nichols haluaa panna käsivarret puuskaan rinnalle ja nostaa säären toisen päälle ilmentääkseen puolustusmentaliteettiaan fyysisesti. Myönnän kyllä, että Lupton rakentaa isosiskon henkilökuvaa mielenkiintoisesti, ja hitaasti hän paljastaa tämän olevan sitä tyyppiä, joka on mieluummin turvassa kuin onnellinen. Kirjan tapahtumista ei oikein voi puhua paljastamatta liikoja, mutta sen verran kiinnostavia ne olivat, että kirjan lukeminen sujui HopLopin metelissäkin eikä lopussa sivuja voinut käännellä tarpeeksi nopeasti.

Ja kyllä: lopussa tulin ihan täydellisesti yllätetyksi.Ehkä aina joskus se riittää, ja se, että viihtyy.

- -

Omalle siskolleni ja perheelleen terkkuja! Espanjaan hetkeksi muuttaneita käy kyllä näillä keleillä kateeksi.

Selja Ahava: Eksyneen muistikirja

2012-02-02T10:51:00.001+02:00

"Oli päiviä, jolloin hän tuskin tiesi kuka oli. Päiviä, jolloin hän avasi suunsa eikä tiennyt, mitä kieltä tulisi ulos. Joku lonkotti perässä, hiljaa ja vääjäämättä, ja söi palasia hänen muististaan. Puuttuvien palasten sisälle tungettiin kiviä ja reiät ommeltiin umpeen. Siksi Annan sisällä kolisi ja kolotti, oli niin ontto olo."
(Selja Ahava: Eksyneen muistikirja, Gummerus 2010)

Myönnän, että välillä väistelen esikoiskirjoja. Niiden joukossa on monta pikkuisen keskeneräistä, hieman huteraa, vähäsen raa´anmakuista tuotosta. Ja sitten niissä on sellaisia kuin Selja Ahavan Eksyneen muistikirja, joka on pelottavan hyvä ja joka antaa odottaa mitä vain toiselta teokselta.

Anna on sairaalassa tai hoitokodissa. Samaan aikaan hän on saaressa Antin kanssa, Lontoossa Thomasin kanssa, lentokentällä lastensa kanssa. Osa on mennyttä, osa on totta, osa tapahtunut vain Annan mielessä, jonka liikkeitä Ahava kuvaa lennokkaan kauniisti, tekemättä diagnooseja, osoittelematta, naureskelematta. Anna istuu sängyllä ja katselee elämänsä paloja, jotka leviävät silmien edessa kuin tilkkupeiton tilkut ilman ompeleita. Kyllä mä tajuan mitä tässä tapahtuu. Mutta on se silti fantastista. Nämä palaset tässä vain lentelevät miten sattuu.

Tarkoituksellisen epäselväksi jää, kuinka vanha Anna on ja mikä häntä vaivaa. Lukija voi vain arvailla, että ehkä Antin kuolema ja sielua syövä lapsettomuus aiheuttivat jonkinlaisen trauman, josta kaikki alkoi, se eksyminen ja käveleminen ja muistikirjojen kirjoittelu, yritys jäsentää maailmaa listaamalla näkemiään asioita.

Ahava kirjoittaa hirmuisen kauniisti. Kielessä ei ole mitään epäselvää tai -kypsää eikä tekotaiteellista, Anna saa tulla sivuille itsenään: sateelta suojassa, kaikesta sivussa. Eksyneen muistikirjan lukee nopeasti mutta se lähtee mielestä hitaasti.

Kaikki asiat eivät tule pikkuhiljaa. -- Jotkut tulevat kuin nyrkki, kuin pommi, kuin väärää kaistaa ajava auto, kuin äkkipudotus, sukellus, sähkökatkos.

- -

Joana asetti Eksyneen muistikirjan "Kauniit lukukokemukset" -hyllylleen,
Sanna antoi sille 9/10 pistettä,
Luru sanoi kirjaa kauniiksi pieneksi romaaniksi ja
Naakun piti mennä lukemisen jälkeen vessaan kokoamaan itsensä.

- -

Blogistanian Globalia-voittaja, Sarah Watersin Vieras kartanossa, on minulta vielä lukematta, mutta Watersin Yövartion luin joskus aikana ennen blogia. Sen sijaan kakkoseksi tullut Lionel Shriverin Jonnekin pois oli omakin ehdokkaani, ja kaksi perintöprinssiäkin olin lukenut (näistä linkeistä postauksiini: Cunninghamin Illan tullen ja Nichollsin Sinä päivänä). Lukeminen on ilo, hyvistä lukukokemuksista kertominen on vielä suurempi ilo - ja kirjablogien maailma se vasta ilo onkin!

Globalia-ehdokkaani

2012-02-01T10:00:00.000+02:00

Kirjabloggaajat ovat innostuvaista sorttia. Ensin valitsimme blogimaailman oman Finlandian voittajaksi Katja Ketun Kätilön, sitten viritimme käännöskirjoille vastaavan kisan. Enemmän voit lukea täältä Karoliinan luota. Idea on se, että jokainen halullinen kirjabloggaaja valitsee omat kuusi (tai vähemmän) ehdokastaan vuoden 2011 parhaaksi käännöskirjaksi, ja Karoliina sitten laskee näistä voittajan.

Oma ehdokaslistani ei varmaan yllätä ketään, joka on lukenut esimerkiksi tämän kirjavuoden saldoa summaavan postaukseni, mutta tässä Ilselän parhaat käännöskirjat vuonna 2011:

Jonathan Franzen: Vapaus, kustantaja Siltala, suomentaja Raimo Salminen
David Grossman: Sinne missä maa päättyy, kustantaja Otava, suomentaja Markku Päkkilä
Peter Hoeg: Norsunhoitajien lapset, kustantaja Tammi, suomentaja Pirkko Talvio-Jaatinen
Stefan Moster: Nelikätisen soiton mahdottomuus, kustantaja Siltala, suomentaja Helen Moster
Lionel Shriver: Jonnekin pois, kustantaja Avain, suomentaja Seppo Raudaskoski

Tähän asti on kuulkaas ollut helppoa, mutta viimeisestä paikasta kinastelee aika moni... :)

Viimeinen valintani on kuitenkin Siri Hustvedtin Kesä ilman miehiä (kustantaja Otava, suomentaja Kristiina Rikman), koska haluan listalle toisenkin naisen Shriverin lisäksi. No ei, oikeasti olen sitä mieltä, että Kesä ilman miehiä on niin älykäs, kepeä ja kiva kirja, että siksi.

Jännittävää! Blogistanian Globalia-voittaja selviää huomisaamuna täällä!

Claire Castillon: Kuplissa

2012-01-30T09:00:00.000+02:00

"Emme rakasta toisiamme tavalliseen tapaan, olemme vähintäänkin erilaisia kuin te kaikki, eikä meitä voi panna minkäänlaisiin lokeroihin. Rakastuimme toisiimme, juhlimme muuten juuri eilen ajatuksen tasolla tapaamisemme kaksikuukautispäivää, mutta tietenkin ilman juhlallisuuksia, sillä emme noudata totunnaisia typeriä tapoja. Kieltäydymme käyttäytymästä kuin tollot. Objektiivisesti ajatellen pariskunnat ja heidän projektinsa oksettavat meitä. me koemme kuuluvamme yhteen eliniäksi, mutta emme innostu iäisyyskysymyksestä, sillä olemme intellektuelleja. Rakkaus ei alenna meitä, me sitä vastoin ylevöitämme rakkauden. Olemme aikanaan kokeneet pitkiä ja mutkikkaita suhteita, joita luulimme onnistuneiksi niin kuin tekin, hyvät ystävät, mutta joiden muisto on nyt raskas, koska se tuo mieleemme kattiloiden kalinan."

(Claire Castillon: Kuplissa, Gummerus 2012, ranskankielinen alkuteos Les bulles - arvostelukappaleesta kiitos kustantajalle!)

Minusta on mukavaa välillä lukea tällaisiakin kirjoja kuin Kuplissa - sellaisia, jotka hotkaisee yhden huvitteluaikeisen automatkan aikana takapenkillä samalla, kun syöttää lapselle vuoroin maissinaksuja ja hedelmiä ja sitten vähän suklaatakin. Castillonin novellien seurassa viihtyy ja hymyilee ja sitten taas seuraavaksi kauhistuu, ja välillä jopa tunnistaa itsensä: Lapsena luulin olevani epänormaali. Nyt ymmärrän, että erilaisuuteni norkoilee parkissa seisovan linja-auton oven vieressä sen sijaan, että nauttisi muiden kanssa loppuillan drinksuista.

Kuplissa-teos muistuttaa rakenteeltaan (ja muutenkin) hurjan suosittua Äidin pikku pyöveli -kirjaa, joka myös koostuu pikkuisista novelleista ja elämänpalasista. Tämän teoksen jokainen teksti on oma pikku kuplansa, nopeasti haihtuva välkähdys jonkun henkilön (Célestinen, Sergen, Marcellen, Berthen... voi noita ranskalaisten ihania nimiä!) ajatuksista, monologi, päänsisäinen vuodatus, yksipuolinen puhelu, ajatusketju, joihin kukaan ei vastaa.

Oman vuoronsa saa sadistinen mutta sympaattinen Aimée, joka ei enää pese miehensä pyykkejä eikä syöksy viemään tälle aamutakkia kylminä aamuina, Lilas, jonka miehellä on baby-blues, ja Hugues, isä, jonka on vaikea luopua tyttärensä seurasta kesäleirin ajaksi ja joka toivottaa lapselleen hyvää lomaa, mene kepein mielin, ja jos lähetät minulle postikortin, muista kiinnittää huomiota oikeinkirjoitukseen. Kyllä, nauran hänessä itselleni. Juuri siksi pidän Castillonin teksteistä: välillä ne ovat vieraannuttavan kummallisia ja niiden maailma on oudolla tavalla kierossa, välillä ne tuntuvat tarkkaan osuvilta läimäyksiltä, välillä taas ne hymyilyttävät. Novellien yllätyksellisyys - ja Lotta Toivasen hienostunut, moitteettoman tyylikäs suomennos - tekevät Kuplissa-kirjasta pienen helmen. Sitä paitsi Castillon on sellainen kirjailija, että häntä on helppo suositella sekä sellaisille lukijoille, jotka eivät lue paljon, että kaltaisilleni kirjamaanikoille, jotka eivät paljon muuta teekään - siis meille kaikille, jotka elämme omissa kuplissamme.

Lionel Shriver: Jonnekin pois

2012-01-26T10:54:00.000+02:00

"Mutta se ajatus, että jossain on joku maa, joku valhalla... eikä aina edes toinen maa vaan toinen työpaikka, tai täydellinen avioliitto, tai jos vain tulisin raskaaksi, jos saisin jostain vastauksen... Ymmärrän miksi sellainen viehättää, mutta en ole varma, onko sellaista vastausta olemassakaan. Tulee mieleen Tsehovin Kolme sisarta, näin sen Templessä viime kuussa. Naiset asuvat peräkylässä ja haikailevat, että kunhan pääsisivät Moskovaan niin sitten. Mutta yleisö tietää ihan hyvin, ettei Moskovassa olisi mikään toisin. Eli tavallaan he ovat onnekkaita kun jäävät. Ehkä sinäkin olet. Voit pitää kiinni siitä kuvitelmasta, että jossain on ratkaisu, pelastus."
(Lionel Shriver: Jonnekin pois, Avain 2011, alkuteos So Much for That, 2010)

Harvoin selostan lukemaani kenellekään. Lionel Shriver teki kuitenkin niin lähtemättömän vaikutuksen, että oli pakko: mies sai kuulla kaikkien 533 sivun tapahtumat yhden iltapalan aikana. Miten voi kirjoittaa näin? Saarnata, huutaa, osoittaa sormella, näyttää ihminen rumimmillaan, tylsimmillään, samoja ajatusratoja tarpovana, toisiin pettyvänä, ilkeänä ja tyhmänä - ja sitten kuitenkin pitää lukija kaikella tällä niin vallassaan, että muutama päivä lukemisen jälkeen vieläkin vähän soi korvissa.

Shep haaveilee elämästä jossakin toisaalla, ja sitä varten hänellä on kovalla työllä ansaittua rahaa. Hänen vaimonsa Glynis estää lähdön milloin milläkin tekosyyllä, kunnes lähtö käy mahdottomaksi: Glynisillä on harvinainen syöpä, jonka hoitaminen tulee hirvittävän kalliiksi. Se siitä sitten, vai miten kirjan alkuperäisen nimen voisikaan suomentaa.

Shriver näyttää, miten terveyden- ja sairaudenhoito Amerikassa maksetaan ja kuinka järjestelmä on kokonaisuudessaan mätä. Shep on kiltti, hiljainen esimerkkimies, mutta hänen työtoverinsa ja ystävänsä Jackson, jonka tyttärellä on harvinainen, kuolemaan johtava sairaus, pauhaa Shepinkin puolesta. Kirjan alkupuolella Jacksonin puheet tuntuivat minusta todellakin liian osoittelevilta, mutta jotenkin ne sitten alkoivat ansaita paikkansa, mitä pitemmälle kirja eteni - ja mitä kauheammaksi kaikki muuttui. Jonnekin pois ei nimittäin kaunistele mitään. Siinä kuvataan syöpä, syöpään sairastuminen ja syövän hoito - tai "hoito" - juuri niin kauheina, kuin ne varmasti ovatkin. Muuttuuko ihmisen persoonallisuus kärsimyksen edessä - tai pitäisikö sen muuttua? Saako sairas olla ilkeä vai pitäisikö hänen jo nähdä valo? Auttaako puuhastelu avuttomuuteen? Millä tavalla sairaus voi olla vallan väline? Onko niin, että kaikki on turhaa eikä hyviä tekoja palkita, ei nyt eikä koskaan? Mitä parisuhteelle tapahtuu, kun toinen sairastuu? Entä muulle perheelle? Karkottaako hätä ystävät, sitten kuitenkin?

Shriver puhuu isoista asioista tässäkin kirjassaan (oma suosikkini niistä aiemmista on Syntymäpäivän jälkeen), ja koko ajan tekisi mieli käyttää sellaisia sanoja kuin raa´asti, kovalla kädellä, laaja, runsas, nykyhetken maailman paljastava, ihmisluonteen rumimpia puolia esittelevä ja länsimaista - eritoten amerikkalaista - itsekkyyttä suomiva. Sitten tekisi mieli vertailla: ihan ensimmäiseksi Jonathan Franzeniin, jonka kanssa Shriver jakaa tarkkanäköisten aikalaiskuvausten ykköskirjoittajien palkinnon mutta on paljon vihaisempi, ja sitten Shriverin muihin kirjoihin, joista Jonnekin pois on painavin, yhteiskunnallisin ja vaikuttavin.

Huh!

Muutkin tätä ovat lukeneet, niin kuin vaikka
Liisa
Sanna
Jenni
Mari A.
anni.M
Valkoinen kirahvi
Leena Lumi
Susa
ja
Arja.

--

Kuvan hauki ei liity asiaan mitenkään. Se on jo syöty.

David Foenkinos: Vaimoni eroottinen potentiaali

2012-01-24T12:37:00.000+02:00

"Rakastavaisilla on aina kaksi lempeää hysteriaa hipovaa tunnetta. He näkevät ensinnäkin elämän kaikki hyvät puolet. Arki joutaa äkkiä dieetille, ja jokaisen kunniallisen naimattoman elämää kuormittavat huolet katoavat aivan uudenlaiseen keveyteen. Elämä tuntuu heistä ihanalta, ja he ovat yhtä sekopäisiä kuin myöhemmin ihastellessaan ruman vauvansa kauneutta. Toinen tunne on suuri huuma. Esimerkiksi Hector nautti täysin siemauksin ilmaisusta "vaimoni". Hän käytti sitä joka käänteessä. Riitti, että joku kysyi häneltä kelloa kadulla, ja hän vastasi: - Minulla ei ole, mutta jos vaimoni olisi tässä...--"
(David Foenkinos: Vaimoni eroottinen potentiaali, Gummerus 2012, ranskankielinen alkuteos Le Potentiel érotique de ma femme, 2004 - arvostelukappaleesta kiitos kustantajalle!)

Pidin kovasti Foenkinosin edellisestä suomennetusta teoksesta Nainen nimeltä Nathalie. Samanlaista ranskalaista kepeyttä ja nokkelaa sanailua on Vaimoni eroottisessa potentiaalissakin, mutta perussävy on synkempi. Hector on pakkomielteinen keräilijä, joka parantuu vietettyään kuukausia sairaalassa itsemurhayrityksen jälkeen ja joka sittemmin menee naimisiin ja tavoittaa katoavaisen, saavuttaa otteen aistillisuudesta katsoessaan vaimoaan pesemässä ikkunoita. Pian keräilijä hänessä ottaa taas vallan, ja uudesta kokoelmasta tulee mentaalinen.

Tässäkin Foenkinosin kirjassa minua ilahduttivat sellaiset hymyilyttävät hetket kuin kahdestoista kesäkuuta, päivä, joka on täynnä korvakorutunnelmaa, tai se, että elämänsä naisen tapaa usein kirjojen parissa (ainakin tässä talossa...!), tai se, miten Brigitte oli niitä naisia, jotka saavat aikaan halun juoda teetä. Haluan myös hemmotella lukijoita kirjan aloituksella, joka on sanalla sanoen ihana:

Hector näytti ihan sankarilta. Hänen aavisti olevan valmis toimintaan, valmis uhmaamaan kaikkia kuohuvan ihmiskuntamme vaaroja, suutelemaan naislaumoja, järjestämään perhelomia, keskustelemaan hississä naapureiden kanssa ja - kaikkein voimallisimpina hetkinään - ymmärtämään David Lynchin elokuvia.

Valitettavasti hymynkareet aina silloin tällöin eivät ihan pelasta Vaimoni eroottista potentiaalia, jonka huumorista tulee pahimmillaan mieleen penkkaripäivä, eikä kirjan naiskäsitys paljon sen kypsemmältä vaikuta. Tietysti on ihan söpöä, kun mies palvoo naista, mutta taisin olla vähän väärässä mielentilassa ottamaan siitä kaikkea irti. Oma lumovoimani ei ole nyt sydäntalvena ollut parhaimmillaan, joten ehkä siksi Hectorin ja Brigitten tarina jätti vähän kylmäksi.

- -

Muualla tästä:
Hanna tylsistyi, Naakku suosittelee kevyeksi välipalaksi.

Laura Gustafsson: Huorasatu

2012-01-22T17:46:00.003+02:00

"Vakuutan ettei ihmisarvomme ole kiinni siitä, jos joku sanoo meitä tyhmiksi ja rumiksi ja lihaviksi ja keskeneräisiksi miehiksi ja ali-ihmisiksi ja orjiksi ja huoriksi. En ryhdy mesoamaan. Puhun ihan rauhallisesti. Tai niin rauhallisesti kuin on mahdollista, kun yksi kappale antiikin sankareita yrittää kiinnittää huomioni sukuelimeensä. Miehet olivat siis samanlaisia jo ennen ajanlaskumme alkua. Ongelma ei ole siinä ettenkö pitäisi peniksistä. Mielestäni ne eivät vain usein ole esteettisesti erityisen kiinnostavia."
(Laura Gustafsson: Huorasatu, Into-kustannus 2011)

Vaalipäivän kunniaksi Ilselässä on nautittu suomalaista kirjallisuutta! Laura Gustafssonin Huorasadussa ei hirveän paljon ole kyse huorista eikä kirja ole oikein satukaan: kirjailija rikkoo sukupuolistereotypiat, murtaa naisten ja miesten opitut roolit ja kääntää nurin käsityksemme koko maailmanjärjestyksestä. Noin niin kuin lyhyesti sanottuna.

Huorasatu shokeeraa ja järkyttää tahallaan ja on vastakohtia täynnä: rakkauden jumalatar on henkinen blondi, jonka suusta ei tule purkkapalloja vaan sodanjulistus sellaista maailmaa kohtaa, jossa rakkaus ja kauneus on - - näin törkeästi lyöty lokaan - - ja Afroditen lahjoja ihmiskunnalle on riistetty, vääristetty ja töhritty. Huorasadussa rakkaus ja raivo kulkevat rinnatusten ja siinä puhutaan vakavia uskonnollisista valtarakennelmista, thaimaalaisista lapsiprostituoiduista, eläinten syömisestä, raiskauksista, naisten ympärileikkauksista ja monista sellaisista tavoista, joille ei oikein löydy järkeviä perusteita. Sanoinhan mä sentään ei ei riitä, kun mies on naista enemmän ihminen, viisaampi ja vahvempi, ja nainen aina se, joka kääntää toisenkin posken, koska helposti sitä ajattelee, että ehkä jos tää ei nyt sit enää tästä huonompaan suuntaan mene. Patriarkaatti on käyttöjärjestelmä, joka on meidän jokaisen päässä, ja sitä on syytäkin vähän ravistella, se käy selväksi.

Patriarkaatin vallan vastustus vaikuttaa myös kirjan kieleen. Jumalattaret ja kaikki muutkin puhuvat kuin pahasuisimmat ammattikoululaiset tupakkapaikalla tai estottomimmat teinikuningattaret muutaman siiderin jälkeen, mutta tässäkin lienee kysymys sen kyseenalaistamisesta, kuka määrittää sen, miten ihmisten ja varsinkin naisten pitäisi puhua, mikä on soveliasta ja mikä ei. Samalla tavalla voi ajatella jonkun määrittävän sen, miten naisen tulisi pukeutua ja käyttäytyä, mihin pyrkiä elämässään - ja kaikkeen tähän Gustafsson persoonanakin (blogissaan) ja takaliepeen pin up-tyttönä ottaa kantaa.

Vaikka Huorasadun asia on painavaa ja roisius aluksi hätkähdyttävää, kirjaa on hauska ja helppo lukea. Vuoropuhelut ovat näytelmälliseen muotoon ja todella elävästi kirjoitettuja, lukujen välissä on myyttisiä selityksiä asioille, joita jokaisen pitäisi ajatella, henkilöt - se hämäävän yksinkertainen Afroditekin - ovat ihan oikeita, epämiellyttäviä ja rumia niin aikomuksissaan kuin teoissaankin. Sitä paitsi minusta oli jotenkin aika raikasta, että kirjailija tulee myös esille teoksessaan ja murtaa fiktion rajoja, vaikka näin: Mutta perunajauho on aika hyvä munankorvike. Siis kananmunan, äiti. Joten he tekevät lettuja.

Minä luulen, että Huorasadusta tulee paljon tärkeämpi kirja kuin nyt arvataankaan.

- -

Muualla tästä:

Mari.A, joka on poiminut kirjasta saman näytteen kuin minäkin
ja
Booksy, joka ei ollut ihan yhtä vakuutettu.

- -

PS. Huorasadun tytöillä on kaapeissaan pikkuisen tehokkaampia seerumeita kuin minulla.

Pirkko Saisio nimellä Eva Wein: Puolimaailman nainen & Kulkue

2012-01-19T09:11:00.000+02:00

"Kun Ruben keväällä kirjoitti minulle Berliiniin tekevänsä kuolemaa, näin
        Siis kirjoitinko: tekevänsä kuolemaa.
        Tarkoitin: menevänsä naimisiin.
        Siis: Kun Ruben keväällä kirjoitti minulle Berliiniin menevänsä naimisiin Krista-nimisen tytön kanssa, näin kolme kuvaa, ennen kuin ehdin edes kirjettä loppuun:
        Ensimmäinen: Ruben ja minä ja koivu. Vain tähti puuttuu. Vai puuttuuko.
        On yö. Seisomme koivun alla, Ruben ja minä, kun kuulemme oven aukeavan. Ja portaille ilmestyy Krista, jonka suomenruotsalaisella kaulalla kimaltelee kaulapanta, joka on pujoteltu... Siis kirjoitinko: kaulapanta. Tarkoitin: kaulaketju."

(Pirkko Saisio nimellä Eva Wein: Puolimaailman nainen: kirjallinen omakuva (1990) & Kulkue: vaellusfresko (1992) (näyte on jälkimmäisestä kirjasta), yhteisniteenä 2010, Tammi)

Pirkko Saision salanimillä kirjoittamat teokset ovat nyt vaikuttaneet kaikkeen viime aikoina lukemaani ja suorastaan mullistaneet joitain ajatuksiani kirjallisuudesta ja varsinkin sen lukemisesta. Saisio kirjoitti 1980-luvun lopussa nimellä Jukka Larsson ja myöhemmin Eva Weinina viisi teosta, joilla hän testasi ja hämmensi suomalaista kirjallisuuskenttää. Wein-yhteisniteen esipuheessa Saisio näyttää, miten ennakkoluuloista ja -tiedoista vapaata lukemista ei ole olemassakaan ja miten hän ei ole kokenut niistä puhdasta lukukokemusta sen jälkeen, kun 12-vuotiaana luki ensimmäisen Dostojevskinsa yhtään tietämättä, kuka tämä on tai miten kirjailijaan pitäisi suhtautua.

Puolimaailman naisen käsikirjoitusvaiheessa lukenut kirjallisuuskriitikko sanoi, ettei kukaan uskoisi kirjaa esikoiseksi, sen verran varma ja kypsä teksti se on. Kriitikko oli väärässä, koska esikoista luetaan esikoisena: rakennetta moitittiin keskeneräiseksi ja kritiikki oli pääosin mitätöivää, kun taas miehenniminen Jukka Larsson kirjoitti alusta lähtien tekstiä, jota pidettiin kirjallisuutena. Masentavaa. Lisäksi kävi ilmi, että kirja ei saa julkisuutta ilman kirjailijaa. Sitten kuitenkin Kulkue valittiin Finlandia-ehdokkaaksi ja Weinin paikalla ehdokaspöydässä istuikin Saisio.

Puolimaailman nainen ja Kulkue ovat toistensa sisarteokset. Niissä toistuvat tietyt teemat, henkilöt ja ajatukset, juutalaisperheen kohtalot, sukupolvien ketju, joka katkeamattomana polveilee aikaan, jolloin leiri oli hiekalle pystytetty, ja hiekka oli jähmettynyt pelosta lasiksi. Keskushenkilö on nuori juutalaisnainen, äidiltään perinnöksi bulimian saanut tyttö, jolle ei englannintunnilla ole opetettu lausetta: en, en tahdo lähteä ulos enkä juoda kanssasi lasillista viiniä tuossa ihanassa vanhassa kaupungissa. Tämän tytön harhailua menetetyn rakkauden perässä, osana oman vaeltavan sukunsa kulkuetta Wein kuvaa unenomaisen kuulaasti ja ...

... ihan saisiomaisen korkeakirjallisesti! Ja juuri tämän Saisio todistaa: ei ole olemassa puhdasta lukukokemusta, ennakkoluuloista vapaata kohtaamista kirjan kanssa. Säälin itseäni lukijana, säälin kirjailijaparkoja, noita maineensa vankeja, tarkkailen itseäni lukijana ja kiitän Saisiota silmieni avaamisesta.

Daniel Kehlmann: Maine

2012-01-16T09:55:00.000+02:00

"Tekniikka on siirtänyt meidät maailmaan, jossa ei ole pysyviä paikkoja, merkillistä kyllä. Soittaja puhuu sieltä, missä liikkuu, siis ihan mistä hyvänsä, ja koska mitään ei voi tarkistaa, pitää kaikki se, mitä hän omasta olinpaikastaan kertoo, periaatteessa myös paikkansa. Jos kukaan ei voi osoittaa hänelle, missä hän on, jolle hän itse asiassa itsekään ole siitä täydellisesti ja absoluuttisesti selvillä, missä silloin olisi se instanssi, joka asian ratkaisee? Todellisia ja pysyviä paikkoja tilassa - niitä oli, kunnes meille tuli nämä pienet langattomat viestimet ja aloimme kirjoittaa kirjeitä, jotka ovat perillä samalla hetkellä kun ne lähetetään."(Daniel Kehlmann: Maine, Tammi 2011, saksankielinen alkuteos Ruhm, 2009)

Pienestä sivumäärästään (175) huolimatta Daniel Kehlmannin Maine on iso kirja. Siinä puhutaan identiteeteistä ja niiden rajoista, tavoitellaan ja vältellään mainetta ja kuuluisuutta ja todetaan, että yksikään ihminen ei ole ulkoapäin ja selvästi nähtynä oman itsensä kaltainen. Maineessa tutkitaan, miten nykyihmisen eri identiteetit kohtaavat ja pakenevat ennen kuin ehtivät tulla määritellyiksi. Ei kai tämä kuulosta jotenkin vaikealta? Vaikka käsitteet ja sanat ovat isoja, Maine on helposti luettava, hulvattoman hauska ja jokaista meitä koskettava kirja.

Maine koostuu yhdeksästä novellimaisesta luvusta, joista kahdeksassa on eri kertoja. Näiden kertojien maailmat yhdistyvät, limittyvät ja kulkevat rinnakkain tarinassa, joka vie saksalaisesta toimistosta itäeurooppalaisille rakennustyömaille syömään sikapaistia majoneesin kera, Rio de Janeiron rantaviivan ylle kohoavan pilvenpiirtäjän kattohuoneistosta sveitsiläisen kuolinklinikan ovelle. Paikat ovat kuitenkin sivuseikka, tai ne ehkä korostavat alun lainauksen ajatusta siitä, miten koordinaatit ovat nykyajassa häilyviä, ihan kuten identiteetitkin ovat. Maineeseen mahtuu kuuluisa näyttelijä, maaninen keskustelupalstailija, kirjailija, joka ei kestä fanejaan, ja sekaannuksia matkapuhelinnumeroissa, ja kaikki tämä yhdessä tekee Maineesta sellaisen helmen, että mielessäni melko valmis BG-lista saattaa mennä uusiksi.

Kaikkein paras ja hauskin luku oli minusta Vastaus abbedissalle, jossa Miguel Auristos Blancos, puolen planeetan korkeasti kunnioittama, toisen puolen ymmärtäväisesti ylenkatsoma menestyskirjailija lukee saamiaan kirjeitä ja selvittää mukahenkeviä ajatuksiaan niin paulocoelhomaisesti, että lukija täällä nauroi ja nautti.

- -

On tätä muuallakin luettu:

anni.M
Nora exlibris
Hanna

- -

Kuvituksena on vanha lehtikuva. Siinä on joku tuttu, tai sitten ei. Mistä sitä tietää, tänä muuttuvien, päällekkäisten ja rinnakkaisten identiteettien aikana. Ihminenhän haluaa olla monena. Sananmukaisesti. Hän haluaa olla monta. Moninainen. Tahtoo elää monta elämää. Mutta vain pinnallisesti, ei sisimmässään.

Vapaudesta vielä

2012-01-13T10:45:00.002+02:00

Hei kotoa. Sohvalla pomppii potilas. Ihme, miten kuume ei vähennä vauhtia.

Pappa tilasi meille kuukaudeksi Kalevan. Virkistävää. Tällä viikolla uuden lehden lukeminen on ajatteluttanut, maanantaina nimittäin suuresti arvostamani Jonathan Franzenin Vapaus oli saanut peräti kahden palstan leveydeltä (!) arvostelutilaa. Tero Vainio päättää tekstinsä näin:

Franzenin tekniikkana läpi kirjan on toistuvasti osoittaa, kuinka ihmisten jopa kaikkein abstrakteimmat ja laaja-alaisimmat ideat, ideologiat ja motiivit palautuvat henkilökohtaisen elämän vaikuttimiin; kiintymykseen, kaunaan, kilpailuhenkeen ja riippuvuuteen.

Ja niin toki paljolti onkin, mutta Franzenin toistuva viesti alkaa tuntua hieman mekaaniselta ja liian kaikenkattavalta, niin taitava kuin hän onkin kuvaamaan inhimillisen vuorovaikutuksen sokkeloita.

Yli 600-sivuinen Vapaus on niin sanottu lukuromaani, teos jonka vedossa viihtyy ja joka sujuvan tarinankuljetuksen ohella ruotii maailman tilaa. Mutta se blurbbaaja, joka kansiliepeessä kutsuu Vapautta "vuosisadan romaaniksi" sortuu sentään aikamoiseen ylilyöntiin.

Niin. Kriitikko on toki vain yksi ihminen, jolla on yksi mielipide, mutta minulle on käynyt näin: blogimaailman itsestäänselvä monimuotoisuus ja -äänisyys saa minut kavahtamaan näin höllästi perusteltuja yhden lukijan "totuuksia". Kalevalla on 192 000 lukijaa. Aika moni ihminen sai tiedon siitä, että Vapaus on sujuvaa tarinankuljetusta ja lukuromaani. Mikä vääryys.

(Toinen kysymys on se, onko Vapaus jotenkin naisten kirja? Kestämmekö me carolshieldsiin tottuneet naislukijat paremmin sujuvaa mutta yksityiskohtaista tarinankuljetusta? Onko meidän helpompi lukea ja myös ottaa vakavasti naisnäkökulmasta(kin) kirjoittava mies kuin toisinpäin?)

(Kolmas kysymys: Onko kirjablogeilla oikeasti merkitystä? Lukevatko niitä ne, jotka niitä voisivat lukea, kuitenkaan? Vai onko tämä pienen piirin harrastus, niin kuin voisi kommenteista päätellä - enimmäkseenhän me kommentoimme toistemme tekstejä?)

(Neljäs kysymys, johon vastaan itse: Voiko Muumeista saada yliannostusta? Ei, ainakaan kipeänä. Myy lentää leijan mukana jo toista kertaa tänä aamuna.)

Michel Tournier: Kolmen kuninkaan kumarrus

2012-01-12T09:00:00.000+02:00

"Ja kaikki kolme yrittivät kukin tavallaan kuvitella pienoista juutalaisten kuningasta, jota kohti Herodes heidät lähetti valkoista lintuaan seuraamaan. Mutta heidän mielensä käy sekavaksi, sillä siinä Valtakunnan Perillisessä yhdistyy ristiriitaisia ominaisuuksia: suuruus ja pienuus, valta ja viattomuus, yltäkylläisyys ja puute.
Täytyy kulkea. Mennä katsomaan. Avata silmänsä ja sydämensä tuntemattomille totuuksille, terästää kuulonsa oudoille sanoille. He kulkevat, aavistavat hiljaa riemuiten, että uusi aikakausi saattaa avautua heidän askeltensa eteen."
(Michel Tournier: Kolmen kuninkaan kumarrus, Otava 1983, alkuteos Gaspard, Melchior & Balthasar, 1980)

Tarut ovat totta vain, jos sydämemme ne hyväksyy, kirjoittaa kirjailija. Vietin vielä vähän aikaa ensimmäisen joulun tunnelmissa ja seuraamassa sitä tähteä, joka johdatti kolme kuningasta pienen lapsen luo. Kuninkaista ensimmäinen, mustahipiäinen Meroen kuningas Gaspar, koettaa unohtaa rakastumisensa vaaleaan, petolliseen orjattareen. Nippurin kuningas Baltasar pohtii taidetta ja ihmisen kuvan tekemistä, köyhä ja maaton Palmyran prinssi Melkior luulee huijaavansa Herodestakin, joka myös saa suunvuoron ja jolla kaikki aina päättyy verilöylyyn.

Tapahtuu kauheuksia, joiden muistoksi vieläkin vietetään Viattomien lasten päivää, mutta suolakaivostenkin epäinhimillisiin oloihin kantautuu tieto puhujasta, joka sanoo itkevien olevan autuaita, koska he saavat lohdutuksen, ja kaikki kuninkaat oppivat jotain, Gasparkin sen, että rakkaus on nautintoa nautinnosta, iloa ilosta, onnea onnesta, eikä mitään muuta.

Teki hyvää lukea vakavasti otettava eurooppalainen klassikko. Kolmen kuninkaan kumarrus on Otavan Sinisen kirjaston neljäs kirja, ihan alkuvuosien helmi siis. Sitä paitsi siinä oman sanansa saavat sanoa myös eräässä tallissa oleilevat avaintodistajat aasi ja härkä!

- -

PS. Morre on blogannut tästä jo vuonna 2008 ja pitänyt kovasti!

Pirjo Hassinen: Rouva

2012-01-10T09:00:00.002+02:00

"Hän oli päässyt eroon keski-ikäisen naisen väistelevästä ja hillitystä itsevarmuudesta, joka oli pelkkä paskasynonyymi häpeälle ja alemmuudentunnolle. Hän halusi nauttia. Jääkööt hyvät ja suuret teot tekemättä! Hän tahtoi rietastella ja elostella ja tehdä kaikkea sitä, mitä nuorten kohdalla sanottiin huolettomasti rakkaudeksi. Hänellä ei ollut aikaa etsiä lihan iloja ikäistensä parista, sillä nämä olivat hitaasti syttyviä ja varovaisia ja luutuneita, koko ajan vetämässä rajoja ja asettamassa ehtoja kuivasti napsahtaville suukoilleen. Mutta niin hurjapää hänkään ei ollut, että alkaisi kierrellä kapakoita yksin, sentään ennen sotia syntynyt nainen. Porukassa hän uskalsi olla se, mikä hän olisi päätynyt olemaan, jos olisi syntynyt myöhemmin - tai saisi elää elämäänsä vielä kymmeniä vuosia."
(Pirjo Hassinen: Rouva, Otava 2011)

Pirjo Hassinen taitaa olla yksi niistä harvoista kirjailijoista, joiden koko tuotannon olen lukenut. Siksi minun onkin helppo nähdä suuntaviivoja, isoja teemoja ja toistuvia ajatuksia kirjailijan teoksissa. Pirjo Hassinen kirjoittaa Suomen fyysisintä proosaa ja kuvaa parisuhteiden kipukohtia paremmin kuin kukaan toinen, ja Rouvassa hän lisäksi nostaa esille luokkaerojen Suomen, jossa siivoojan tyttärestä tulee rikas rouva ja kiinteistöyrittäjä. Rouvassakin Hassinen kirjoittaa helposti luettavaa mutta ei yksinkertaistavaa proosaa, ja hänen henkilönsä ovat oikeita ihmisiä, joiden ajatukset ymmärtää - siitä huolimatta, että he ovat monesti jollain tavalla epämiellyttäviä.

Nautin Hassisen kielestä ja kielikuvista suunnattomasti. Jotkut asiat taputtelee litteiksi ennen kuin ehtii päättää, rakastaako niitä vaiko vihaa, kirjailija kirjoittaa, ja kotitalo voi olla kuin uloin vaatekerros kehojen yllä. Pidän myös siitä, miten tarkasti Hassinen kuvaa voimasuhteita sekä rakastavaisten että ystävien välillä - uskoutuminen on aseman luovuttamista pois, vakaumuksensa ympärille voi kivettyä, on erilaista suudella sellaista naista, joka ei pelkää, että syleilyn jälkeen mies lähtee jatkamaan matkaansa. Jo kirjailijanuransa alusta asti Hassisella on käsittääkseni ollut maine, että hän ei arastele kuvata ihmisten seksuaalisuutta, ja se varmasti pitää paikkansa vieläkin - mutta vaikka Rouvasta onkin puhuttu kulttuurillemme vieraan vanhempi nainen-nuori mies-rakastavaisparin trendikkäänä kuvauksena, kirja on paljon muuta. Minusta se on enemmän sitä muuta.

Rouvassa tutkitaan ihmisen kasvua ja muuttumista kertomalla samasta ihmisestä kolmessa eri iässä. Siinä vanha nainen ei muistele eri ikiään, kuten Hassinen itsekin blogissaan kirjoittaa, vaan elää elämäänsä eri ikäisenä. Sitä on hirvittävän kiehtovaa lukea. Miten Meeri Ihalaisesta tulee juuri sellainen, jollaista hän nuorena naisena eniten kammoaa? Kirjailija näyttää.

Olen myös iän kaiken ihaillut Hassisen kirjoissa selvää naisasiatendenssiä. Rouvassa tämä näkyy tietysti niin, että kirjassa tutkitaan, miten suhtaudutaan valtaapitävän naisen miesmäiseen käytökseen nuorten miesten suhteen. Miksi nuori mies haluaa itseään vanhemman naisen? Biologia ei tarjoa selitystä, tietenkään, toisin kuin päinvastaisessa suhteessa muka on.

Ai että!

Blogimaailmassa Rouvaa on luettu ihan liian vähän, mutta Mari A. nosti sen omaan finlandistijoukkoonsa. Ei syyttä! Haluaisin tehdä tälle vuodelle jopa jonkinlaisen Hassis-haasteen blogikollegoille, mutta koska olen niin huono osallistumaan itse mihinkään, en kehtaa. Silti sanon: lukekaa Pirjo Hassista, hyvät ihmiset!

Loppiainen

2012-01-08T11:07:00.001+02:00

Torpalle mennessä tulee aina yhtä ihana olo, sellainen että voi että, täällä tämä on, meillä on tällainen salainen aarrepaikka maailmassa. Tie oli aurattu pihaan saakka ja tupa lämpeni, kun tehtiin kahdet tulet ja otettiin molemmat kaasulämmittimet käyttöön.

Keskimmäisestä kuvasta näkyy (jos näkyy) vähän hankintoja (mustat tuolinpäälliset) ja valaistussuunnitelmaa (tuollainen vaijerijuttu) ja keittiönurkan seinäpaneelit. Ne ovat ensimmäisenä maalausvuorossa heti kesäkuussa. Siihen ei ole enää kuin viisi kuukautta!

Emma Donoghue: Huone

2012-01-05T16:14:00.001+02:00

"Olen huomannut, että maailmassa ihmisillä on melkein aina stressi ja aikapula. Jopa Mummi sanoo niin usein vaikka hänellä ja Mapalla ei ole työpaikkoja enkä tiedä, miten töissä käyvät tekee työnsä ja elää vielä lisäksi. Huoneessa minulla ja Äidillä oli aikaa kaikkeen. Kaipa aika leviää hirmu ohuena kerroksena kuin voi koko maailman ylitse, katujen ja talojen ja kauppojen ja leikkikenttien, joten sitä on vain sipaisu kussakin paikassa ja jokaisen on pakko mennä kiireesti seuraavaan."(Emma Donoghue: Huone, Tammi 2012, alkuteos Room, 2010)

Ai sentään ja voi kauhea. Paljon muuta en voi sanoa. Ai sentään, koska Franzenin Vapauden jälkeen elin muutaman päivän elämäni pahimmassa lukujumissa eikä mikään maistunut ja sitten ikkunalaudalla odotti Emma Donoghuen Huone, joka on ehkä koukuttavin ikinä lukemani kirja. Ja voi kauhea, koska - no, tarina on kauhea.

Huoneessa asuvat Äiti ja hänen Jack-poikansa. Muu maailma ei ole todellinen, koska muuta ei ole: äiti ja poika ovat eläneet vuosikausia huoneeseen vangittuina. Vangitsija on mielipuolinen mies, jota Jack sanoo Vanhaksi Kehnoksi ja joka vierailee Huoneessa aina iltaisin, kun Jack nukkuu vaatekomerossaan ja ovelta kuuluu piip piip. Alkuasetelma on ahdistava, mutta potentiaalisille lukijoille tiedoksi, että siinä vaiheessa, kun Jackin pää ja jalat yltävät vaatekomeron vastakkaisiin seiniin, Äiti tekee suunnitelman, miten he pääsevät Huoneesta pois.

Huoneen kertoja on viisivuotias Jack, jonka kieltä on hauska lukea. Kylpyamme piileskii, omenamehu on hyvintä, mitä poika on ikinä juonut, ja tikkareita voi olla liiasti. Jackin silmin nähtynä maailma on ihan oikeanlainen yhden Huoneen kokoisena, ja se tietysti kertoo siitä, että Äiti on olosuhteista huolimatta ja rakkautensa voimalla tehnyt siitä sellaisen. Yhdentoista neliön maailmaa on helppo kontrolloida, tavallaan, mutta se vaatii myös mielikuvitusta.

Vaikka Huone on ollut bestseller Yhdysvalloissa ja Britanniassa (tai ehkä juuri siksi?) ja vaikka sitä kehuu kannessa itse Michael Cunningham ja vaikka kirjan sanotaan olevan ylistys äitiydelle (The Guardian) ja - edelleen - vaikka kyseessä on oikeasti suorastaan dekkarimaisen koukuttava kirja, en voi välttyä ajattelemasta, että ilmankin tätä maailma olisi ihan tarpeeksi täydellinen. Luultavasti sana sosiaaliporno on vanhanaikainen nykyään, mutta Donoghuen kirja on juuri sitä, tosin ja onnekkaasti fiktiivisestä tapauksesta. Minä kuitenkin kiitän Tammea joululahjasta ja lukujumin purkamisesta! Siihen Huone oli oikein omiaan.

- -

Sinisen linnan kirjaston Maria on kirjoittanut Huoneesta enemmänkin ja hänen luotaan pääsee linkkejä seuraamalla lukemaan myös alkukielisen teoksen lukeneiden bloggauksia!

Kirjavuosi 2011 & Blogistanian Finlandia

2012-01-02T10:00:00.000+02:00

Uuteen kirjavuoteen on minusta aina yhtä surullista siirtyä, kun tuntuu siltä, että seuraavasta ei millään voi tulla yhtä hyvää. Nyt on aika listata vuoden parhaita, vaikka se onkin aina yhtä hankalaa. Postauksen lopuksi paljastan myös omat ehdokkaani Blogistanian Finlandian saajaksi, mutta varoitan jo nyt: tästä taitaa tulla pitempi juttu kuin yleensä.

Vuoden aikana bloggasin 86 kirjasta ja jätin kokonaan kertomatta ehkä viidestä lukemastani. Keskenkin jätin joitakin kirjoja, mutta niistä kohta lisää. Luin 38 kotimaista kirjaa, joista 22 uutuutta. Syyskuussa, leikkimielisen novelliteemakesän jälkeen, jätin vanhan blogini ja aloitin Ilselässä, jonne on Bloggerin mukaan löydetty jo yli 11 000 kertaa. Tämän blogin puolella luetuin juttu on Johanna Venhon Syntysanoista kertova postaus, vanhalla puolella Anna Pihlajaniemen Adoptiomatkasta.

Koska pidän listoista, en yritäkään hillitä itseäni näin vuoden vaihduttua. Ja koska suosikkien valitseminen on hankalaa, teen monta listaa. Yritän kuitenkin mainita kunkin kirjan vain kerran, vaikka - no, te tiedätte. Ja koska sääntö on omani, teen siihen Carpelanin kokoisen poikkeuksen. En erottele näissä jaotteluissani (harvoja) lukemiani tieto- tai sarjakuvakirjoja, koska ensisijaisesti luen kaikkea elämyksiä etsien.

Ensimmäiseksi nostan esille muutaman sellaisen kirjailijan, joiden seuraavaa teosta jään odottamaan eniten vuonna 2011 lukemieni näyttöjen perusteella:
Janica Brander (jonka esikoisnovelleista näkee, että hänestä tulee Kirjailija)
Elina Hirvonen (jonka esikoinen on yhtä vahva kuin kakkonenkin)
Olli Jalonen (jonka varhaisempaan tuotantoon tutustuminen ei ole onnistunut ihan toiveiden mukaisesti, mutta kaksi uusinta, joista 14 solmua Greenwichiin luin keväällä, ovat huikeita)
Katja Kallio (jonka uskon pystyvän mihin vain, sen Karilla näytti)
Essi Tammimaa (jonka hieno Paljain käsin antaa odottaa jotain aivan loistavaa)
Jussi Valtonen (jonka lukemisesta olen ikuisesti kiitollinen anni.M:lle ja jonka viimeisin teos, ihana Siipien kantamat ilmestyi jo 2007 - voi kun psykologin päivätyöt eivät veisi kaikkea kirjoittamisaikaa!)
Erik Wahlström (joka kirjoittaa ihan eri tavalla ja eri asioista kuin kukaan muu Suomessa, suorastaan lumouduin Kärpäsenkesyttäjää lukiessani)

Näköjään kaikki olivat kotimaisia. Olen hieman yllättynyt.

Nämä jätin kesken (ainakin nämä, voi olla että oli muitakin mutta en muista):
Claudie Gallay: Rakkaus on saari (30 sivun jälkeen tuomitsin höpöksi)
Gunter Grass: Peltirumpu (toisen kerran jo, en pääse sen hame perunamaalla -kohdan yli)
Helene Hegemann: Aksolotli yliajo (kaksi sivua, en tajunnut mitään)
Olli Jalonen: Johan ja Johan (häpeäkseni tunnustan)
Antti Leikas: Melominen (jäin siihen alun palaveriin)
Jenni Linturi: Isänmaan tähden (luovutin puolivälissä, mutta tunnustan kyllä ansiot)
Salman Rushdie: Keskiyön lapset (tarkalleen ottaen tätä en ole jättänyt kesken, se on kesken toistaiseksi, koska se on upea)

Nämä järkyttivät ja ajatteluttivat:
Hanif Kureishi: Olisi vähän kerrottavaa (moraalittomuuden huipennus)
Norman Mailer: Adolfin linna (Hitlerin lapsuus, tutkielma pahuudesta)
Herta Müller: Tänään en halunnut tavata itseäni (elämä ja mielenterveys totalitaristisessa valtiossa)
Anne B. Ragde: Berliininpoppelit (rasvaiset verhot saastaisessa keittiössä yksinäisyyden merkkinä)
Johanna Sinisalo: Enkelten verta (sai aikaan aamupalamuutoksen, enkä usko sen jäävän siihen)
Jari Tervo: Layla (Tervo on suuri humanisti, joka puolustaa heikoimpia mutta näyttää pahuuden)

Nämä valostuttivat eniten:
Ron Currie, Jr.: Juniorin ihmeellinen elämä (lopun takia)
Michael Frayn: Päistikkaa (koska kaipasin naurua ja tämä oli älykkäästi hauska)
Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä (Hustvedt on aina Hustvedt)
Peter Høeg: Norsunhoitajien lapset (koska se oli ihana)
Miika Nousiainen: Metsäjätti (synkeästä aiheesta löytyi valo)
Kati Närhi: Saniaislehdon salaisuudet (että tällaistakin on!)
Andrew O´Hagan: Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe (maailmankirjallisuuden viehkoin koira havainnoi aikaansa)
Pihkala, Juha & Valtaoja, Esko: Tiedän uskovani, uskon tietäväni - keskustelukirjeitä (älykkäiden miesten sanallista pöytätennistä)

Nämä olivat hienointa, mitä luin:
Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta (oli ensisivuista alkaen yksi Elämän Kirjoista)
Jonathan Franzen: Vapaus (hengästytti, pelotti, avasi näkymiä, taustoitti, selitti, jätti aukon: mitä lukea seuraavaksi?)
David Grossman: Sinne missä maa päättyy (suuri sodanvastainen eepos)
Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta (hienovaraisin keinoin toteutettua ajan- ja sielunkuvaa)
Stefan Moster: Nelikätisen soiton mahdottomuus (läheisyydellä ja etäisyydellä leikkivä perhedraama, muun ohessa)

Ja lopuksi - pitkän mietinnän jälkeen, lyhyiden perustelujen kera:

Nämä olivat kovimmat kotimaiset eli omat ehdokkaani Blogistanian Finlandisteiksi:
Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta (Carpelanin teos on viimeistä pilkkua myöten täydellinen taideteos.)
Turkka Hautala: Paluu (Hautala tekee unohtumattomia kuvia pikkukaupungista, perhesuhteista ja oman paikkansa hakemisesta ja kirjoittaa epämiellyttävistäkin asioista niin, että lukija jää uskomaan kaikesta ja kaikille hyvää.)
Katja Kettu: Kätilö (Kettu avaa sellaisia historiankirjoituksen sivuja, jotka mieluiten unohdettaisiin, ja tekee sen niin omintakeisella, elävällä ja karhealla kielellä, että teosta on pakko ihailla.)
Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis (Kyrö tekee terävin havainnoin selvää niin globalisaation vaikutuksista maailmantalouteen kuin Suomen sisäpolitiikasta, mutta samalla hän on lempeän hauska ja aina pienimmän puolella.)
Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet (Merkittävä kannanotto, suuri taideteos, jossa kuva ja sana vievät tarinaa eteenpäin tasapuolisesti.)
Johanna Venho: Syntysanat (Venho tekee tutkielman naiseudesta, joka on yhtä aikaa yksittäinen ja kaikille yhteinen. Kahden vastakkaisen kohtalon ja kuultavan kielensä avulla kirjailija vie lähelle ja kauas.)

Sallalle tsemppiä laskupuuhiin! BF-voittaja julkaistaan tänään klo 20 täällä!

- -

Voi että mikä vuosi!
Hyvää uutta juuri sinulle!

Jonathan Franzen: Vapaus

2011-12-30T14:29:00.000+02:00

"Tähän maahan tultiin joko rahan tai vapauden takia. Ellei ihmisellä ole rahaa, hän pitää kahta tiukemmin kiinni vapauksistaan. Vaikka tupakointi tappaa hänet, vaikka hänellä ei ole varaa ruokkia lapsiaan, vaikka mielipuolet tappavat hänen lapsiaan rynnäkkökivääreillä. Ihminen voi olla köyhä, mutta se mitä kukaan ei voi ottaa pois häneltä on hänen vapautensa pilata oma elämänsä juuri niin kuin hän haluaa."(Jonathan Franzen: Vapaus, Siltala 2011, alkuteos Freedom 2010)

En ole varma, saisiko tällaisia kirjoja olla. Ensin tietysti täällä käytiin (taas) se keskustelu, että joku olisi huippukunnossa jos käyttäisi treenaamiseen yhtä paljon aikaa kuin joku toinen omaan harrastukseensa, ts. lukemiseen, ja lapsi varmaan osaa muumidvd:nsä ulkoa, kun äidin oli pakko vielä vähän ja vielä yksi sivu ja sittenkin vielä yksi. Toiseksi jotkin kirjat muuttavat käsityksiä maailmasta, kirjallisuudesta, ihmissuhteista ja kaikesta niin paljon, että niiden lukeminen hengästyttää. Yritän silti sanoa Jonathan Franzenin Vapaudesta jotain järkevää ja liitän tähän aarrekuvan onnellisesta koirasta, jota olen säästellyt jotain erityistapausta varten. Nyt on sen aika.

Patty ja Walter Berglund perustavat perheen. He saavat kaksi lasta. Patty omistautuu heille, koska ei oikein keksi, mitä muutakaan voisi tehdä, Walter tekee uraa ja on hyvä mies. Toisessa kaupungissa asuu Walterin ystävä Richard Katz, paheellinen muusikko, joka kuin vuorovesi on välillä lähempänä ja välillä kauempana Berglundeista. Koska kirjan aikajana on vuosikymmeniä ja oman äänensä saavat monet henkilöt, myös Joey-poika, Vapaus on valtavan laaja kirja. Siinä niputetaan yhteen fundamentalistikaksoset Bush ja bin Laden ja kerrotaan, miten seuraavien sadan vuoden aikana puolet maailman eliölajeista kuolee - ja sitten toisaalta perustellaan, miksi on ihan ok ansaita ämpärikaupalla rahaa. Parasta, huimaavinta ja silmiä avaavinta oli kuitenkin se, miten Franzen kirjoittaa ihmissuhteista. Hän melkein saa uskomaan, että kaikissa suhteissa on kyse kilpailusta, siitä, kuka parhaiten pystyy lyömään rakkaansa tämän omassa pelissä. Tämä näkyy erityisesti lasten ja vanhempien suhteissa monessa polvessa, mutta myös ystävyyksissä, rakkauksissa, antautumisissa. Pojat alkavat kapinassaan muistuttaa toistensa isiä, elämäkertaansa kirjoittava nainen ei halua mainita siskojaan edes nimeltä, nuoripari on yhtenäinen rintama muuta maailmaa vastaan.

Haaveiden toteutuminen voi tehdä ihmisestä hyvin yksinäisen, oli täyttymys sitten kookosshampoon haisteleminen kauniin tytön hiuksista tai täydellisen aterian valmistaminen perheelle, joka on kasassa vielä hetken. Haaveiden toteutuminen voi myös tehdä kipeää ja satuttaa muita, eikä silloin auta, vaikka kuinka joku olisi toitottanut kusipäisyyttään etukäteen. Franzenin Vapaus on vapautta valita ja jälkikäteen vielä kyseenalaistaa valintansa ja valita uudelleen, samalla tavalla tai päinvastoin. Franzenin Vapaus on kuitenkin myös vankila: symbolinen pikkumetsä, jossa linnulla on rauha pesiä, koripallokenttä, jolla vangitsematon pelaaja kuljettaa palloa kömpelöitä vastustajia helposti väistellen. Kentällä on säännöt, metsätilkkua ympäröi rakennettu maisema. Itseään voi sääliäkin siksi, että on niin vapaa.

Ihmisen hyvyys on yksi Franzenin Vapauden tutkimuskohteista. Kirjassa hyvyyteen palataan yhtä mittaa ja hyvin kiehtovasti: toisaalta hyvyys on tylsää ja yllätyksetöntä, toisaalta jokainen toivoisi olevansa edes jollekin ihmiselle joka suhteessa hyvä. Näyttäisi siltä, että hyvä on vain aikuisen silmin nähty lapsi, niin kuin Joey Dorothy-isoäidille tai Pattyn oppilaat hänelle sitten myöhemmin, siinä toisen kerran valitussa elämässä.

anni.M haluaisi ympäröidä Vapauden neonvaloilla, niin tärkeä kirja se on, Lumiomenan Katja melkein uskoo Vapauden olevan vuosisadan kirja, Susakin sanoo, että Vapaus on vuoden parhaimpia lukukokemuksia. Yhtä mieltä olemme varmaan myös siitä, että Vapaus ei ole helppo. Se vaatii aikaa ja hauislihaksia ja melkoista tottumusta, mutta lopputulos on vaivan väärti. Vapaus hypähtää myös minun kirjavuoteni ja (-elämäni) kärkisijoille.

Katja Kettu: Kätilö

2011-12-28T09:00:00.000+02:00

"Heti sinut nähdessäni alkoi pauhata jäätikkövirta, meri kohista, kimalaiset surrata ja hiljaisuus oli poissa. Harpoit alamäkeen sillä tavalla huoletonna kuten loikkivat pojankoltiaiset joihin aurinko ja vapaus on ottanut ja joita odottaa kotona syli. Maailman täytti lämmin hyminä ja kaiku. Minun teki mieli karata ylös ja lennähtää rutistamaan liikkuvaa lihaasi. Pakottauduin kuitenkin vain ihailemaan lenseätä askeltasi. Kuinka soreasti keinuit siinä vastavalossa."
(Katja Kettu: Kätilö, WSOY 2011)

Katja Ketun Kätilö on vielä paljon hurjempi kirja kuin kuvittelin, ja kuvittelin melkoisia kaiken tietämäni perusteella. Kettu kirjoittaa näkyvän lihallisesti, rujosti ja rajusti, tekee näkyväksi sellaisia asioita, joita ei haluaisi olevan olemassakaan. Kirjan alussa vielä otetaan lakki kouraan sisäänastuessa ja kuurataan hampaat persiljalla ja maailmassa on vielä joku tolkku, mutta sodan hirmuisuus vie ihmisyyden - melkein kokonaan, melkein kaikilta, ja ilman rakkautta maailmasta tulee ammottava ämyri jossa ärjyy kylmä ja mätä kuoleman puhuri.

Ketun kirjan nainen, se kätilö, on yhtä aikaa hullu ja viaton, väkevä ja pelottava, eikä hänessä näe naista kukaan muu kuin saksalainen SS-upseeri Johannes. Näiden kahden välinen vetovoima ja yhteentörmäys ovat niin hurjia, että muulla ei ole väliä. Oppimaton kätilö osaa tuntea yhden tunteen ja se on rakkaus. Hän ei tiedä, mitä surulla tekisi. Katumuskin on turhaa, eikä pahojen tekojen vatvominen vie minnekään. Toisaalta sitten häntä, joka on ikänsä ollut yhteisössään ulkopuolinen, hivelee ajatus arvonnoususta, joka SS-upseerin käsipuolessa lankkupihviä ja karpalohyytelöä syödessä häntä kohtaisi.

Kätilö on valtavan hyvin kirjoitettu kirja. Siinä on monta kertojaa, kirjeitä, hiljalleen avautuvia perhesuhteita, maisemia, joissa asuvat yhtä aikaa onni ja pahuus, mies, joka makaa parakin katolla ja pakenee oman päänsä sisälle eikä ole koskaan ampunut laukaustakaan elävää ihmistä kohtaan. Kirjassa on kotoisa vastaleikatun tupakan, suutarilakan, pajuparkin ja hiestyneitten poronnahkahousujen tuoksu, mutta nukkaisille sieluille en sitä suosittele. En ole varma, tekikö Kätilön lukeminen minullekaan kovin hyvää, vaikka kirja todellakin on hieno.

- -

Kätilössä käytetyn murteen en ole kuullut ärsyttäneen tai vaivanneen ketään, ja Kettuhan on syntyjään rovaniemeläinen. Koska hän käyttää (elävästi, taitavasti, hyvin!) minun kotimurrettani tai jonkinlaista vanhaa versiota siitä, olen ylitarkka tietyistä muodoista. Samalla logiikalla, jolla kätilö sanoo
autan sinua tuon hamphan kansa, hänen pitäisi kahden sivun päässä sanoa myös lehthen, mutta hän sanoo lehteen. Pöh. Älkää antako sen häiritä. Älkääkä myöskään repeytyvien sukkahousujen. Sellaisia tuskin sota-aikoina Lapissa käytettiin.

- -

Muualla tästä:

Leena Lumi
Joana
Paula
Jaana

Hesarin Antti Majander
Parnasson Kaisu Mikkola (huomaa näköjään myös ne sukkahousut, oho)

Erään joulun anatomia

2011-12-27T18:58:00.000+02:00

Toivotus sinulle

2011-12-24T10:30:00.000+02:00

Lämmintä, rauhallista, iloista joulunaikaa juuri Sinulle, hyvä lukija!

Ilselän väki palaa asiaan ensi viikolla, kommenttien ja kirjojen kera.

Lukutoukan vuosi 2011 -haaste

2011-12-21T14:52:00.000+02:00

Lukutoukan vuosi alkaa olla lopussa, mutta ihan vielä en listaa vuoden parhaita. Sen sijaan reagoin Susan heittämään haasteeseen vastata alla esitettyihin kysymyksiin aina yhdellä vuonna 2011 lukemallani kirjalla per kysymys. Ohje kuului, että kirjan valintaa ei tarvitse perustella mitenkään, riittää vain kun miettii, mikä lukemani kirja vastaa parhaiten kysymykseen, mutta hieman minun täytyy ehkä joitakin avata tarkemmin.

1. Minkä lukemasi kirjan olisit toivonut löytäväsi juuri joulupaketista tänä vuonna, ellet jo olisi lukenut sitä?
Tuomas Kyrön Kerjäläisen ja jäniksen. Sen pitäisi olla joka kodin hyllyssä Tuntemattoman ja Pohjantähtien ja Raamatun vieressä.

2. Mitä kirjaa suosittelisit ystävälle, joka ei ole lukenut paljoa, mutta kaipaisi lukuelämyksiä?
Wolfram Eilenbergerin Minun suomalainen vaimoni on oikeasti hauska kirja, ja onhan nauraminenkin elämys.

3. Mikä kirja sinun teki mieli jättää kesken?
Katharina Hagenan Omenansiementen maku oli minulle jotenkin liian karvas.

4. Mikä kirja sai sinut vuodattamaan kyyneleitä?
Anna Pihlajaniemen Adoptiomatka kaikkein eniten.

5. Minkä kirjan lukemista odotit ennakkoon eniten?
Michael Cunninghamin Illan tullenia, mutta sitten se ei kuitenkaan ollut ihan sellainen kuin olisin toivonut. Lue enemmän ajatuksistani täältä.

6. Mikä kovasti pitämäsi kirja sai mielestäsi aivan liian vähän näkyvyyttä ja ns. blogisavuja?
Peter Hoegin Norsunhoitajien lapset, vaikka se oli aivan ihana.

7. Mikä kirja oli suurin pettymys?
Richard Masonin Meren huoneet. Ihan turha kirja.

8. Minkä kirjan ottaisit ainoaksi kirjaksi autiolle saarelle uudestaan...ja uudestaan luettavaksi?
Bo Carpelanin Lehtiä syksyn arkistosta. Siinä on kaikki.

9. Mikä kirja herätti sinulla eniten halua keskustella kirjan tapahtumista ja henkilöistä?
Johanna Sinisalon Enkelten verta.

10. Minkä kirjan sulkisit aikakapseliin avattavaksi sadan vuoden päästä täällä Suomessa?
Mikko Rimmisen Nenäpäivän.

11. Mistä kirjasta haluaisit nähdä elokuvan, ellei sitä jo ole tehty?
Kazuo Ishiguron Pitkän päivän ilta on uskoakseni elokuvanakin ihana. En ole vieläkään nähnyt. Ehkä sitten eläkkeellä.

12. Minkä kirjan ns. jälkimaku oli niin voimakas, että mietit sitä vielä pitkään viimeisen sivun kääntämisen jälkeenkin?
Norman Mailerin Adolfin linnan. En ole vieläkään toipunut siitä ihan kokonaan.

13. Mikä kirja oli suurin yllättäjä hienon lukukokemuksen myötä?
David Grossmanin järkäle Sinne missä maa päättyy. Kukaan muu ei ole (kai) lukenut sitä, vaikka kaikkien pitäisi.

14. Mistä kirjasta et muista enää paljoakaan, vain lähinnä tunnelmia ja pätkiä sieltä täältä tapahtumista?
Richard Masonin Muistojen huoneista, vaikka pidinkin kirjasta kovasti.

15. Mitä kirjaa suosittelisit eniten muille kirjablogisteille?
Stefan Mosterin Nelikätisen soiton mahdottomuus oli sanalla sanoen hieno.

Susalle kiitos kysymyksistä! Tällaisia on aina yhtä hauska miettiä.

Andrew O´Hagan: Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe

2011-12-20T09:13:00.000+02:00

"Marilyn otti minut mukaansa kaikkialle. Meillä oli oikein hauskaa kulkiessamme yhdessä kaupungilla. Marilyn sonnustautui aina välillä huiviin ja aurinkolaseihin, jottei häntä tunnistettaisi, ja me juoksimme suu auki tuulta päin ja kokemuksia janoten. Uskon, että me molemmat tajusimme oman aikamme ongelmat, halusimme vaistomaisesti kuroa umpeen korkean ja matalan välisen eron, toivoimme että ajan mittaan jokin selittäisi ystävyytemme syvyyden. Jos hän toi esiin minussa olevan näyttelijän, voidaan kai sanoa, että minä toin esiin hänessä piilevän filosofin. Minun tuntemani Marilyn haisi ja oli hauska ja taiteilija sormenpäitään myöten.
(Andrew O´Hagan: Maf-koira hänen ystävänsä Marilyn Monroe, Tammi 2011, alkuteos The Life and Opinions of Maf the Dog and of his friend Marilyn Monroe, 2010 - arvostelukappaleesta kiitos kustantajalle!)

Joskus kansikuva ja kirjan nimi riittävät siihen, että tietää. Olin varma, että Maf-koiran tarina olisi juuri oikea kirja minulle - ajatella, että samassa paketissa yhdistyvät koira, 60-luvun Amerikka, Marilyn ja Keltainen kirjasto. En siis ole ihan puolueeton arvioija, kun sanon, että Andrew O´Haganin kirja ja sen ihmispäähenkilö, joka ei haluaisi olla pelkkä vitsi, ja koirapäähenkilö, joka puhuu Proustista, ovat kerrassaan valloittavia.

Läheltä näkee tarkasti. Maf-koira on amerikkalaisuuden ytimessä kuunnellessaan raivoavaa Frank Sinatraa, tehdessään huomioita presidentin kengistä, odottaessaan emäntäänsä terapiasta. Mafin kertojuus on melkein parasta, mitä olen koko syksynä lukenut: pieni koira näkee kauas menneisyyteen, hallitsee länsimaisen koirasivistyksen kaikki ulottuvuudet, kuulee senkin, mitä ei sanota. Maf havainnoi, kommentoi, kritisoi ja tekee päätelmiä. Hän näkee kylmän sodan epähomeerisena ajatuksena, että kotiin ei voi palata, ja kaiken kimalluksen keskellä miettii, oliko ihmisillä edes mahdollisuutta elää elämäänsä viisaasti.

Maf on siis toisaalta oman atomipommipelkoisen aikansa tulkki, mutta toisaalta hän koiramaiseen tyyliin laittaa elämänsä puistot paremmuusjärjestykseen ja sanoo Lassien olevan ihannetyttönsä. Hetkittäin hän myös rinnastaa oman suhteensa Marilyniin tähden ja studiopomojen suhteeseen. Joskus roolina on vain olla olemassa vahvistamassa käsityksiä siitä, millainen henkilön - tai koiran - uskotaan olevan. Toisinaan hän taas ihailee omistajaansa ja hänen empatiaansa, kauneuttaan ja totuuttaan ja tuntee sellaista yhteenkuuluvuutta tämän kanssa, että siihen tuskin kissat - joiden kirjallisuudenlaji muuten on Mafin mukaan runous - koskaan pystyvät.

Maf-koiran tarina on kaiken lisäksi hauska kirja. Siinä on älykästä, hienovaraista huumoria ja jotenkin sellaista lempeää mutta samalla tarkkanäköistä suhtautumista ihmisyyteen ja moniin menneenkin maailman ilmiöihin, että minun on pitänyt suorastaan hillitä itseäni, jotta saisin säästettyä inflaatiosta kärsivän ihana-sanan tänne ihan loppuun.

- -

Aiemmin Mafista ovat kirjoittaneet ainakin ihanat Katja ja Linnea.

Kuusi

2011-12-19T21:15:00.000+02:00

Ei suursiivouksia, piparisavottoja eikä lahjatalkoita. Meidän perheessä ei muisteta sytyttää kynttilöitä joka ilta ja avatut glögitkin unohtuvat jääkaappiin, mutta joulu taitaa silti tulla. Kuusi haettiin torpan tontilta.

Marisha Rasi-Koskinen: Katariina (copycat2)

2011-12-17T22:46:00.000+02:00

"Oli toinenkin Katariina. Oli sellainen Katariina, että sen olemassaolon aavisti, mutta sitä ei tuntenut tai koskaan tavannut, ei edes nähnyt kuin kaukaa. Tämä toinen kulki hiukan sivussa, korvasi Jaakobin tunteman Katariinan silloin, kun Jaakob ei ollut näkemässä. Varma siitä ei voinut olla, mutta ainakin Jaakob uskoi niin. Toisella Katariinalla oli läpipääsemättömät silmät ja vieras hymy eikä se ollut velvollinen noudattamaan lupauksia, joita ensimmäinen Katariina teki."
(Marisha Rasi-Koskinen: Katariina, Avain 2011)

Nyt se on täytetty. Olen varmaan blogimaailman viimeinen Katariinan lukenut, eikä minulla näin ollen ole siitä juuri uutta sanottavaa. Kollegoista lähes kaikki ovat vuorollaan selvittäneet Katariinan mysteeriä enimmäkseen pitäen ja ihaillen ja toisaalta taas osin yhtä ymmällään kuin minäkin. Kuka on Katariina (ja pitäisikö se älytä?), mikä on symbolista ja mikä todellista, miten persoonallisuus syntyy ja häviää? Katariinan parhaiten kuvatut kohdat olivat minusta niitä, joissa oli kuvattu lasten hätää. Niistä tuli parhaimmillaan mieleen Nummen Karkkipäivä. Ärsyttävintä taas oli se, että lukijana aloin tuntea itseni tyhmäksi, kun en ymmärtänyt kaikkia vihjeitä.

Katariinan kantta on kehuttu moneen otteeseen. Kannen on suunnitellut Satu Ketola, ja siinä on rohkeasti tyhjää tilaa ja musteläikkätyttöjä. Minä ajattelin kuitenkin viedä Katariinaa 80-lukulaisen estetiikan suuntaan, eli ylhäällä copycat-kanteni nro 2, terkkuja Ammalle! Ai että näitä on hauska ideoida!

Kati Närhi: Saniaislehdon salaisuudet

2011-12-14T10:13:00.001+02:00

Saman pulman edessä lienee moni muukin kummitäti: mitä ostaa joululahjaksi 12-vuotiaalle tytölle, joka pitää hevosista enemmän kuin kirjoista, vaikka täti on kyllä yrittänyt houkutella ~~paremman~~ ei kun vaikka karvattomamman harrastuksen pariin. Tähän asti olen luottanut Paula Norosen Supermarsuihin, mutta jotenkin tuntui, että niiden aika meni jo. Onneksi sain vinkin ostaa sarjakuvaa, ja ostamani Kati Närhen teos Saniaislehdon salaisuudet (WSOY 2010) olikin niin huippu, etten oikeastaan haluaisikaan kääriä sitä lahjapaperiin ja lähettää kummitytölle.

Voi että, kuulkaa! Saniaislehdossa on monenlaisia salaisuuksia, ja päähenkilö Agnes on nykyaikainen kunnianosoitus tyttökirjojen orvoille sankarittarille. Hänessä yhdistyvät varhaisteini-iän kysymykset ja sellainen reipas Isä olen täällä maailman toisella puolen -asenne, että lukija rakastuu häneen ja hänen mustiin silmänalusiinsa ihan täysillä. Agnes asuu humppaa rakastavan isoäitinsä luona, ihmettelee naiseuden mysteerejä työharjoittelussa alusvaatekaupassa eikä ole ollenkaan sellainen kuin ystävänsä Julia, joka käy nirppanokkaopistoa Hopealassa - Agneshan käy Nokilaakson koulua.

Saniaislehdon salaisuudet ei ole lasten sarjakuva, vaikka siltä voi kuulostaakin. Se kurkistelee aikuisten maailmaan, kyseenalaistaa totuttua, on samaan aikaan tuttu ja raikkaalla tavalla vieras, haudanvakava mutta silti hauska. Närhen piirrosjälki on vaivattoman oloista ja oivaltavaa, ja tummasta yleissävystä kirkkaammin värein erottuvat yksityiskohdat (tai koko sivu, kuten kuva yllä) ovat herkullisia. Pidin kaikesta tässä kirjassa ja rakastin sen loppua. Toivottavasti Pinjakin lähtee jonain iltana mieluummin Saniaislehtoon kuin tallille!

- -

Muualla:
Erja
Salla

Anne B. Ragde: Berliininpoppelit

2011-12-12T09:56:00.000+02:00

"Strøgetillä vilisi ihmisiä. Joulu kuvastui heidän kasvoiltaan. Tietysti myös kiire ja stressi, mutta samalla kauneus, ja kaikki salaiset ilot, joita he kantoivat mielessään. Yllätykset jotka oli kätketty kaapin perälle, kauimpaiseen nurkkaan, tarkkaan suunnitellut ateriat jotka olivat kuin rituaaleja, koristeet ja ilo ja yltäkylläisyys. Hänelle joulu oli vuoden ydin, piste josta kaikki muu säteili symmetrisenä ympyränä muuhun vuoden kulkuun juhannus vastakkaisena napana."
(Anne B. Ragde: Berliininpoppelit, Tammi 2009, alkuteos Berlinerpoplene, 2004)

Viisitoistavuotias minä sanoisi, että Berliininpoppeleissä ei tapahdu mitään. Sitten se kysyisi, että kuka haluaa lukea joistain sikaloista tai vanhoista ukoista. Seuraavaksi se luultavasti soittaisi kahden tunnin lankapuhelun parhaalle kaverilleen ja jättäisi läksyjenteon linja-autoon.

Onneksi ihminen kehittyy. Berliininpoppeleissa kuvataan varsin kiehtovasti kolmen veljeksen elämää ja sitä tilannetta, johon he joutuvat kohdatessaan toisensa vuosikymmenten jälkeen äitinsä kuolinvuoteella. Kööpenhaminasta lentää paikalle homoseksuaali Erlend, hautausurakoitsija Margido vihaa sitä, että ihmiset eivät hallitse reaktioitaan, kotitilaa pyörittävä Tor ei osaa kommunikoida muiden kuin sikojensa kanssa. Tietysti kyse on menneisyyden näkemisestä uudella tavalla ja sen muistamisesta, mikä on aina ollut läsnä mutta piilossa.

Berliininpoppelit sijoittuu kahteen ihanaan kaupunkiin: Kööpenhaminaan ja Trondheimiin. Koska lopussa näyttää siltä, että entisiin elämiin ei ole paluuta, oletan, että jälkimmäinen kaupunki on mukana myös Ragden kirjan jatko-osissa, joita lienee kaksi. Erään leirintäalueyön takia luen luultavasti jatkonkin. Koska kirjassa maita on kaksi, Berliininpoppelit luotaa myös kiinnostavasti Norjan ja Tanskan eroja: norjalaiset nauttivat omahyväisestä vaatimattomuudesta ja häpeävät, jos nauravat ääneen, tanskalaiset ilmeisesti eivät.

Miehet eivät käytä kohtaamisestaan sanaa sukutapaaminen, mikä kertoo aika paljon kaikesta. Kuin ihmeen kaupalla perheeseen kuuluu myös tytär, kuolevan äidin lapsenlapsi. Hänen hahmonsa tuo sellaista kumihanskaista käytännöllisyyttä kaiken puhumattomuuden keskelle, että hänenkin vuokseen jatko-osat kiinnostavat.

- -

Koska kuva on noin ankea, kirjoitan tähän vähän värejä ja palaan Trondheimiin. Meillä oli vihreä teltta, jossa syötiin katkarapuja ja norjalaisia sipsejä. Suihkuun mentiin metsikön läpi, polkua pitkin, puron yli. Minulla oli punainen hame ja vaaleansininen neuletakki ja kaikki oli jotenkin aika tuoretta. Hyviä muistoja! Mukavaa uutta viikkoa sinulle!

Copycat-haaste

2011-12-11T13:42:00.001+02:00

Kiitos Amman, me ulkoiltiin tänään hämärässä kameran kanssa. Sateenvarjo ei kiinnosta lähellekään niin paljon kuin lumikola, ja alle metrinen henkilö elää vasta kevättä, mutta silti.

Kirjankansicopycat-haaste on hankala näillä keleillä, kun aina on pimeä, mutta osallistun ainakin tällä! Kiitos loistavasta ideasta, Amma! Se on liikautellut hieman jähmeitä luovuussoluja jo monta kertaa, mutta toteutuksen asteelle pääsi vasta tämä.

Jonathan Tropper: Kuinka lähestyä leskimiestä

2011-12-10T08:22:00.000+02:00

"On juuri sellainen militantin kaunis kevätpäivä, joka tuntuu suorastaan ylittävän itsensä, juuri sellainen päivä jota haluaisi vetää turpaan. Taivas on kohtuuttoman, siivottoman sininen juuri sellaisella tavalla joka vihjailee, että sisälle jääminen on rikos ihmisyyttä vastaan - ihan kuin minulla nyt olisi mitään paikkaa minne mennä. Kulmakunta pursuaa nurmikoita parturoivia ja pensaita siistiviä puutarhureita sekä kastelulaitteiden mekaanista sihinää. Todettakoon kertauksen vuoksi, että päivä on kaunis, Hailey on kuollut eikä minulla ole mitään tekemistä, ei mitään paikkaa minne mennä."
(Jonathan Tropper: Kuinka lähestyä leskimiestä, Karisto 2009, alkuteos How to Talk to a Widower, 2007)

Doug Parker on 29-vuotias leski, jonka kuolleen vaimon teinipoika haluaa asua mieluummin hänen kuin isänsä kanssa. Doug suree täyspäiväisesti ja kieltäytyy sekä avusta että myötätunnosta raivokkaasti, kunnes hänen raisu siskonsa tulee paikalle ja alkaa pistää asioita järjestykseen. Jossain kohtaa tapahtuu pieniä nytkähdyksiä toipumisen suuntaan, ja vaikka se tietysti on aika odotettavissa, lukija täällä oli siitä aidosti ilahtunut.

anni.M täällä määrittelee Tropperin Everything Changes -kirjan laadukkaaksi hauskuudeksi, ja aika samanlaisen määritelmän tästäkin voisi antaa. Pidin erityisesti Dougin kirjoittamista kolumneista, joissa surua käsitellään raa´asti ja suoraan, ja erittäin osuva oli myös määritelmä surusta haina: se on ollut olemassa ainiaan, ja koko aikana ei ole tapahtunut oikeastaan minkäänlaista kehitystä, - - koska se on täydellinen juuri sellaisena kuin se on.

Kuinka lähestyä leskimiestä on paljon kevyempää kuin se, mitä tavallisesti luen ja mistä pidän, mutta siinä on puolensa. Luulen, että naiskirjoittajan naispäähenkilö saisi vastaavassa tilanteessa karvani pystyyn, mutta jostain syystä suon hienoisen falskiuden ja - kyllä - tekonokkelan laskelmoimisen miehelle. Tässä osoitteessa olisi syytä miettiä, mistä se johtuu.

Hanif Kureishi: Olisi vähän kerrottavaa

2011-12-09T09:34:00.000+02:00

"Kuten nykyään niin usein, alan mietiskellä työtäni, ongelmia joiden kimpussa painiskelen ja kuinka tästä tuli leipäpuuni, kutsumukseni, iloni. Vieläkin hämmentävämpää on ajatella, että urani alkoi murhalla - tänään on sen vuosipäivä, mutta miten sellaista asiaa muistetaan? -, minkä jälkeen ensirakkauteni, Ajita, lähti iäksi pois."
(Hanif Kureishi: Olisi vähän kerrottavaa, WSOY 2009, alkuteos Something to Tell You, 2008)

On rohkeaa sanoa kirjan ensimmäisellä sivulla, että henkilö on tehnyt murhan. Melkein sitäkin rohkeampaa on kirjoittaa lauseita, joiden välissä on kolme välimerkkiä perätysten. Kureishi uskaltaa.

Esikaupunkien buddhan Karimista olisi hyvin voinut tulla isona psykoterapeutti Jamal Khan, niin paljon samaa kahdessa Hanif Kureishin päähenkilössä on. Karimin rohkea kokeilunhalu on muuttunut Jamalin totaalisen piittaamattomaksi hedonismiksi, ja monessa kohdassa kotisohvalla loikoilevaa vähän hirvittikin, mutta koska Kureishi käyttää sellaisia ilmauksia kuin einesvuosien pelko ja toteaa, että ennen kaikki oli hippihörhöjä, nyt ne on rehtoreita, annan hänelle kaiken anteeksi.

On kiehtovaa nähdä väläyksiä terapeutin työstä, ja pidin joistakin Jamalin ajatuksista, esimerkiksi siitä, miten meitä kiehtoo ja kiusaa oma ruumiimme - siitä kaikki tämä peittely ja paljastelu. Lontoo on tässäkin Kureishin kirjassa melkein kuin yksi päähenkilö, ja sillä on monet kasvot - mutta niitä kaikkia en haluaisi oikeasti nähdä. Kureishi on varmasti yksi hurjimmista, roiseimmista ja samalla hauskimmista kirjailijoista, joita tiedän, mutta en voi silti sanoa pitäneeni tämän kirjan lukemisesta. Harvinaista energiaa siinä kyllä oli.

Kerstin Ekman: Herran armo - Sudentalja I

2011-12-05T09:00:00.001+02:00

"Ilman kaikki kerrostumat, kylmät ja lämpimät, kuivat ja kosteat, järvien syvät kylmänjuonteet, kimmeltävä pintavesi, tunturit ja jängät auringonläikkineen jotka ovat kuin pikku kultatäkkejä, ne kaikki ovat tänään suopeita ihmiselle. Valo, joka tuskin edes himmentää loistettaan yöksi, pimeys joka aikanaan tulee, totisesti se tulee, ja aamu ja ilta ja lehvistö ja nurmi ja metsä ja eläimet, jotka sen kätköissä kulkevat, ne kaikki ovat eläviä ja suopealla mielellä. Maa kantaa ihmistä ja hän kulkee keveästi sen pinnalla.
Mutta minähän tiedän, että maa myös uhkaa häntä."
(Kerstin Ekman: Herran armo, Sudentalja I, Tammi 2002, alkuteos Vargskinnet - Guds barmhärtighet, 1999)

Sairauslomapäivien 510-sivuinen pelastus, suuri tarina, ihana (sori vaan) kirja pääsi viimein suunniteltujen lukemisten listalta kotisohvalle, ja voi sentään! Herran armossa on niin monta kiinnostavaa ainesosaa, että keitoksesta tulee väistämättä maukas. Ensinnäkin: siinä kuvataan naisen elämän eri vaiheita viime vuosisadan alkupuolen Ruotsissa. Hillevi Klarin -niminen nuori nainen tulee kätilöksi pieneen pohjoisen pitäjään vielä tyttövuosiaan eläen: nopsia päätöksiä, tunteita jotka väreilivät ensin mahanpohjassa, kämmenissä, kainaloissa ja pää täynnä epärealistisia kuvia petitpointruusuilla kirjailluista vihkijakkaroista, joille polvistuvat parit hänen salasulhasensa pian julistaa miehiksi ja vaimoiksi. Elämä ei kuitenkaan mene aina suunnitelmien mukaan, kuten tiedetään. Hillevin hahmo on hirmuisen kiinnostava nuoresta tytöstä keski-ikäiseksi naiseksi, ja se, miten elämän yllätykset ja aikuiseksi varttuminen kuvataan, on hienointa, mitä pitkään aikaan olen lukenut. Toiset ihanteet säilyvät, toiset katoavat, entisen elämän parhaat palat osoittautuvat kauan sitten kadonneiksi, uutta oppii, jopa itse synnyttäessään. Hillevin myötä kuvataan myös äitiyttä, kauniisti ja raadollisesti, ja kaikin tavoin tunnistettavasti.

Hienosti oli kuvattu myös koko kirjan ajan kestävä yhteisön kahtiajako: toisaalla ovat ruotsalaiset ja toisaalla lapit, ne elukat. Eletään murrosaikaa, kun vanhat uskomukset ovat katoamassa ja sivistys saapuu samaa vauhtia sähkövalon kanssa, mutta vanhat taiat ja uskomukset ovat silti vielä kaikkien tiedossa. Joikaamista pidetään jo häpeänä, mutta silti koiransilmäisistä maahiaisista kerrotaan lapsille. Aika kuluu ja maailmat laajenevat kirjan loppua kohti niin, että siellä ollaan jo sotaa edeltävässä Saksassa, jossa eräs nuori mies ihmettelee, onko taivas edes taivas ja sade sadetta.

Samaisen nuoren miehen kasvu taiteilijaksi nousi minulle yhdeksi tärkeimmistä teemoista kirjassa. On riipaisevaa, kuinka poika herää ennen muita tukkikämpällä sytyttämään tulet, jotta saisi hetken aikaa piirtää yksin, ja myöhemmin yrittää oppia tuntemaan hennon valon eikä tiedä, että on olemassa sellaista minkä nimi on valöörit.

Herran armossa on paljon suorastaan unohtumattoman viehättäviä piirteitä, mutta on siinä yksi rasittavakin asia. Suomentaja Pirkko Talvio-Jaatinen on laittanut pohjoisen ihmiset puhumaan omituista sekamurretta, jossa yhdistyvät peräpohjalainen h, eteläpohjalainen notta ja lounainen sanojen lyheneminen, ja välillä kieli kuulostaa kaakkoissuomalaiselta. Dialogin lukeminen oli hetkittäin tuskallista, mutta yritin kyllä kovasti keksiä, mistä tämä suomentajan valinta voisi johtua. Ehkä jostain etäännyttämistekniikasta? En tiedä. Puhekielen ongelmista huolimatta olen varma, että luin juuri yhden syksyn helmistä, ja olen iloinen, että tätä herkkua on tiedossa vielä trilogian kahden viimeisen osan verran!

- -

Jenni luki tämän kesällä, ja oho, Hesarin Hannu Marttila kiittää suomentajaa Jämtlannin ja muiden murteiden "uskottavista vastineista". Selvä. Marttilan tekstissä myös kerrotaan, että Ekmanin Tapahtui veden äärellä -kirja, jonka jopa minä sen hienoisesta dekkarimaisuudesta huolimatta olen lukenut, sijoittuu samaan Svartvattnetin kylään, jossa Hillevikin vaikuttaa. Heti haluttaisi matkustaa sinne.

Tulevaisuuden lukija kumossa

2011-12-02T09:32:00.001+02:00

Nyt kaatui äititonttu, nimittäin petiin. Olen sairastellut koko marraskuun, ja sama näyttää jatkuvan. Välillä pää on niin selkeä, että pystyn lukemaan, välillä ei.

Onneksi löysin pitkästä aikaa ihanan kirjan. Se on vähän vanhempi, trilogian ensimmäinen osa, ja sen kannessa on nimi, jonka luulen voitavan yhdistää dekkareihin... ja nimi viittaa länsinaapuriin. Arvaako joku?

Jo pari päivää olen pohtinut alkuviikolla Hesarissa ollutta pientä juttua, jossa kirjoittamisen tutkija Risto Niemi-Pynttäri Jyväskylän yliopistosta kertoi mielenkiintonsa kohteesta, kirjallisuusblogeista: hänen mukaansa "lukijoiden ja kirjailijoiden bloggaamisen ympärille kehittyy uutta julkisuutta" ja "vakiintuneet kirjallisuuskäsitykset ovat koetuksella". En ole ihan varma, mitä jälkimmäinen tarkoittaa - ehkä sitä, että blogosfääriin mahtuu hyvinkin monenlaisia käsityksiä siitä, mitä kirjallisuuden kaanoniin pitäisi kuulua, tai että bloggaajat ehkä osaltaan siilaavat uutuusvyörystä sen, mitä ehkä kannattaisi lukea - ja monesti vähän eri silmin kuin ammattikriitikot.

Niemi-Pynttäri puhuu myös siitä, että blogosfäärissä on kirjallisia koulukuntia, ja mainitsee tavallisesta elämästä kiinnostuneet kyökkirealistit ja kokeellisen kirjoittamisen lumoamat elitistit. Hänen mukaansa kuppikunnat (joita minä en kyllä ole tajunnut olevan olemassakaan) jopa riitelevät (!) keskenään, mutta se on tutkijan mukaan vain hyvä asia, koska se näyttää kirjallisten arvojen ja mieltymysten kirjoa. Itse kyllä olen välillä suorastaan yllättynyt, kuinka hyväkäytöksistä ja mielipiteissämme suorastaan yksituumaista porukkaa me kirjabloggaajat monesti olemme, mutta ehkä minä seuraan vain samanmielisiä bloggaajia? Ehkä jossain on sellainen kirjabloggaajien ulottuvuus, joka tosissaan kiistelee teoksista ja antaa palaa mielipiteissään? Olisi mukava tietää.

Joka tapauksessa kirjoista bloggaaminen on muuttanut omaa lukemistani aika tavalla. Niemi-Pynttäri sanookin olevansa kiinnostunut siitä, millaisia tulevaisuuden kirjailijat ja lukijat ovat. Jätän kysymyksen nyt omalta osaltani auki, koska kuume taitaa taas nousta, mutta mitä sinä sanot? Millainen lukija sinusta on tullut oman bloggaamisesi myötä? Entä sinä, joka luet kirjablogeja mutta et itse bloggaa? Miten tämä maailma on sinun lukemiseesi vaikuttanut?

Jään odottamaan vastauksia ehkä jopa kiinnostuneempana kuin itse tutkija.

Asko Sahlberg: Häväistyt

2011-12-01T09:33:00.001+02:00

"Minulla on pienet nyrkit, kovat, luurangon nyrkit. Noin hennoilla käsillä, asianajaja sanoi, ei pitäisi tiskata astioita eikä kitkeä kasvimaata, vieläkö te soitatte pianoa - ei lopetin sen vuosia sitten - olen kuullut että teillä on kaunis lauluääni - voi se oli nuorempana - tehän olette vielä - voi älkää pitäkö minua pilkkananne - minäkö pois se minusta. Mutta sitten hänen vaimonsa tuli siihen, mokoma matroona."
(Asko Sahlberg: Häväistyt, WSOY 2011 - arvostelukappaleesta kiitos kustantajalle!)

Asko Sahlberg, tuo Göteborgin liepeillä asuva suomalainen, jonka aina sanotaan olevan hieno kirjailija, oli tätä ennen minulle ihan vieras. Olin aina aikonut perehtyä hänen tuotantoonsa, mutta luulen aloittaneeni vähän väärästä päästä. Häväistyt on kaukana omalta comfort zoneltani, vaikka sinänsä lähtökohdat ovat ihan minua kiinnostavia: rikoksen jälkipyykki, pakeneminen, tutunoloinen maalaismaisema ja pikkukaupunki, määrittelemätön aika, jossa puhelin ei aina toimi, leirejä, joille ihmisiä viedään... Ja näiden lisäksi hitaasti avautuva perhehistoria, mykän lapsen sisäinen ääni, sadetta, vettä, liejua, suota, kaivos, kipeä nilkka.

Jokin Sahlbergin kerronnassa jättää välimatkaa kirjaan. Se ei tule lähelle eikä kosketa, mutta koska minulle lukeminen on jokapäiväistä leipää, välttämätöntä ravintoa, kestin tämän etäisyyden. Henkilöt eivät saa edes nimiä, paitsi lopussa heistä kaksi, aika on yhtä määrittelemätön kuin paikkakin, tapahtumat pysyvät epämääräisinä ja mysteeri ei selviä rikosromaanimaisesti. Ymmärrän kyllä, että kaikki tämä etäännyttäminen toimii jonkinlaisena ihmisyyden ja ihmisarvon menettämisen ja häpäisemisen laboratoriona - ja se tekee Häväistyistä luultavasti hyvin pienen piirin kirjan.

Samalla kun odotin Häväistyjä luettavakseni, huomasin ihanan Saran täällä olevan ihan ihastuksissaan Sahlbergin Yhdyntään ja poimivan sieltä sydämeenkäyviä sitaatteja. Sahlbergillä on kieli hallussa, vaikka hän asuukin toisen kielen ympäröimänä. Ikkunoissa on laihoja verhoja ja niiden takana kuluneita valoja ja luultavasti sitäkin kuluneempia elämiä, ajatus päättää tulla ajatelluksi - tai kaikki aika on äkkiä tässä, eiliset kavunneet huomisten hartioille. Käsissäni on siis kirjailija, joka tuntee sanansa - ja on, sivumennen sanoen, ollut kaksi kertaa F-ehdokkaanakin.

Eniten tässä kirjassa pidin mykän pojan ajatuksista. Hän on noin kymmenvuotias ja viihtyy parhaiten vedessä. Hänen mykkyytensä syy selviää kirjan aikana, ja hänen kohtalonsa näyttää hyvin sen ihmisuskon, joka Sahlbergille lienee ominaista, kuitenkin, vaikka Häväistyjä määrittävätkin ensialkuun rujous, rumuus ja toivottomuus. Ihmisuskon vuoksi en jätä tätä tähän. Aion lukea lisää Sahlbergiä.

- -

Jaahas. Uutispäivä Demari sanoo Häväistyjen olevan lähellä neroutta, ja Hesarissakin puhutaan Sahlbergin hienoista lauseista, mutta eipä mennä lankaan, ihmiset: Parnasson Arto Virtanen pistää asiat siihen järjestykseen, johon ne kuuluvat. Nimittäin "halpaa ekspressionismia henkivät, toisaalta karhean profaanit, toisaalta ylettömän hienostelevat kielikuvat nousevat - - barrikadeiksi keskelle sivua". Kun en tiedä, ketä uskoisin, uskon itseäni. Minusta Häväistyjen paras osa sen pojan lisäksi on halpa ekspressionismi.

:D

Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet

2011-11-28T09:00:00.002+02:00

"Nykyajan odysseukset! Kodittomat, perheiden ikävöimät vaeltajat! Teette työt, joihin eurooppalaiset eivät suostu, seutu kuhisee työttömiä, mutta vain te jaksatte kasvihuoneilla. Teidän ja kanssaveljienne kasvattamat hedelmät ja vihannekset täyttävät Euroopan markettien hyllyt, te olette perusta taloudelle, jota EU tukee miljardeilla! Yli 16 000 jalkapallokentän kokoista kasvihuonetta näkyvät kuuhun asti! Tämä mittakaavaton teollisuus tuhoaa työläiset, ympäristön ja itsensä 10-20 vuodessa, ja siihen mennessä otetaan kaikki irti."
(Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet, WSOY 2011)

Ville Tietäväisen Näkymättömistä käsistä on puhuttu paljon. Se on tullut vastaan niin monessa paikassa, että kun kirjaston väki oli nostellut tyrkkyjä esille suomalaisen sarjakuvan satavuotisjuhlan kunniaksi, tämä albumi lähti lajityypistä mitään tietämättömän lukutoukan kotiin. Onneksi lähti.

Tietäväinen kertoo tarinaa, joka esipuheen kirjoittaneen FT, sosiaaliantropologi Marko Juntusen mukaan ei ole tapahtunut koskaan, mutta siitä on olemassa satojatuhansia versioita, jotka ovat totta. Samat miehet olivat Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen vaikuttavan Peitossa-reportaasin takana vuonna 2005. Muistan lukeneeni tekstiä kauhistuneena, epäuskoisena, vihaisena. Siitä asti meillä on syöty suomalaisia tomaatteja, keskellä talveakin.

Näkymättömät kädet kertoo siis laittomista siirtolaisista, rikkoutuvista unelmista, ahneesta välistävedosta, uskosta, joka voittaa paljon. Teoksessa näytetään, mitä Espanjan Aurinkorannikon lähellä tapahtuu tomaattiviljelmillä kasvihuoneissa, joita on niin paljon, että alue näkyy avaruuteen saakka. Tietäväinen kertoo Euroopasta, jonka rajat vuotavat mutta jonka täydellisyyttä ei haluta ulkopuolisten rikkovan. Samalla tavalla kuin Tuomas Kyrökin Jäniksessään Tietäväinen on ihmisen ja ihmisyyden puolella, välinpitämättömyyttä ja itsekkyyttä vastaan. Olen iloinen, että tällaisiakin puheenvuoroja saa kuulla tämän päivän Suomessa.

Vaikka Tietäväisen tarina on karu, piirrokset ovat ihmeellisen kauniita. Maailma on välillä seepianvärinen, sitten vihreään taittuva harmaa, yöllä ruskeanmusta. Viiva on varma ja varjostukset eläviä. En tiedä, mikä on Tietäväisen tekniikka, mutta minusta se näyttää vähän siltä, kuin siinä yhdistyisivät lumoavasti pastelliliitujen herkkyys ja tussien särmikkyys. Lukijaa ja katselijaa hemmotellaan vaihtuvilla kuvakulmilla, herkullisilla yksityiskohdilla ja niin tuskallisen kauniilla sommitelmilla kaiken rumuuden keskellä, että lopussa ei voi kuin huokailla. Tietäväinen voisi minun puolestani saada Blogistanian oman Finlandian. Siitä oikeasta sarjakuvaromaani on diskattu. Väärin tehty.

Muualla tästä:

Salla
Booksy
HS

Adventtisunnuntaina

2011-11-27T13:41:00.000+02:00

Valitsen pinon päällimmäisen kirjan, asetun lukuasentoon, saatan torkahtaakin.

Hyvää adventtisunnuntaita sinulle! Pian kerron, mitä täällä on luettu ja katseltu.

Lukuhetkiä

2011-11-23T09:00:00.019+02:00

Torpan parvella nukkuva pieni näki ehkä unia tulen huminasta, tuulen havinasta, kääntyvien sivujen kahinasta. Äiti lisäili puita, luki vielä yhden sivun, luvun, ajatuksen. Oli aika ihanaa.

- -

Tänäänkin meillä luetaan, onhan illalla klo 19-19.15 valtakunnallisen lukuhetken aika. WSOY:n kirjallisuussäätiö on lanseerannut tämän tapahtuman ja haastaa kaikki suomalaiset kirjan ääreen. Meillä on ohjelmistossa luultavasti Kirsi Kunnaksen Maalarikissoja tai Muumin metsäseikkailua, jonka on riimitellyt Tuula Korolainen.

Olen vapaa, olen villi,

enkä mikään tarhatilli!

Seikkailua elo on!

Tai sitten äiti saa lukea ihan omiaan ja isä hoitaa runoilun. Onneksi sekin käy. Hyvää lukuhetkeä sinulle! Mitä teillä luetaan tänään?

Johanna Sinisalo: Enkelten verta

2011-11-21T09:00:00.003+02:00

"Olen pitänyt surua tunteena, joka on harmaa ja avara ja aineeton, se on kuin kostea sumu joka ympäröi joka puolelta, eikä siitä pääse eroon millään keinolla, koska se värittää ilman, sitä hengittää sisään ja ulos, sillä on oma multaisa tuoksunsa, se tunkeutuu ihon huokosiin. Olen ajatellut surun luonnetta samalla tavalla haihtuvana kuin kostea sumukin ennen pitkää haihtuu; jonakin päivänä harmaus on hitusen ohuempaa, viikkojen päästä kosteus ei enää pisarru iholle, maan aromi keventyy sieraimissa, jossain kaukana välähtää himmeä aurinko leijailevien usvariekaleiden lomasta; suru haalistuu hiljaa melankoliaksi, sitten muistoksi."
(Johanna Sinisalo: Enkelten verta, Teos 2011)

Luulen, että jos listaisin kuukauden parhaita kirjoja, Sinisalo olisi lokakuun kakkonen. Jo hänen edellinen kirjansa, Linnunaivot, oli ihan ikimuistoisen kiehtova, ja Enkelten verta jää varmasti samalla tavalla pitkiksi ajoiksi mietityttämään. Ajattelen sitä luultavasti joka kerta, kun käyn Prismassa ja katson lihatiskejä (joilta siis vielä, huom. ainakin vielä, ostan joskus jotain). Enkelten verta ei ole yksiselitteisen mukava eikä kiva kirja, siinä on paljon vierasta ja reilusti niitä uuskumman (new weird) piirteitä, joita tämä Wikipedian artikkeli listaa, mutta toivon, että potentiaalinen lukija ei välitä genrerajoista vaan antaa tarinan viedä. Se nimittäin vie.

Moni varmaan tietääkin jo, että Enkelten verta käsittelee mehiläisten häviämistä maapallolta ja että siinä on kyse myös lihantuotannon kritiikistä ja eläinten oikeuksista ja että tarina rakentuu suomalaisen mehiläishoitaja Orvon monologin ja hänen poikansa Eeron blogimerkintöjen varaan. Blogimerkinnöissä oli paljon tuttua sekä rakenteellisesti (halutti klikata alleviivattuja sanoja, tietysti) että hurjistuneen argumentaation takia, vaikka en olekaan vieraillut vastaavilla oikeilla sivustoilla tutkailemassa, miten lihansyöjät ja ne toiset ottavat yhteen. Loppuhuomautuksessaan kirjailija sanookin, että osa keskusteluista perustuu aitoihin esikuviin.

Olen ymmärtänyt, että joitakin lukijoita Eeron blogin saarnaus on vähän ärsyttänyt, mutta minusta se oli napakkaa ja kiinnostavaa. Kommenttien heitoista - mukana kaikki klassikot eläinten sieluttomuudesta Amerikka-kritiikkiin ja rinnastukset ja vertailut tarpeiden ja halujen välillä - Eero ottaa kopin, jatkaa, vastaväittää, perustelee yhä uusin tavoin omia näkemyksiään. Toisaalta sitten taas Orvo, joka on omastakin mielestään lapanen, tahdoton märkä vanttu, hidastelee, antaa asioiden tapahtua, elää erakon lailla, vaikenee. Kirja käsittelee sukupolvien suhteita, kuten Zephyrin postauksen jälkimainingeista hyvin käy ilmi, mutta minä luin sitä myös isä-poika-suhteiden verkkona. Erästä isää kutsutaan etunimellä, toinen isä on yksinhuoltaja, naisia ei paljon kuulu eikä näy.

Enkelten verta tuntuu jakavan mielipiteitä. Morre antoi tälle vain 2,5/5 pistettä, Tessa taas arvelee, että tämä voisi olla vuoden paras. Minä arvostan tässä kirjassa aika monenlaisia asioita. Sinisaloa on nopea ja helppo lukea, mutta se ei kerro minkäänlaisesta viihteellisyydestä vaan kertojan kyvyistä. Aihevalinnat ovat todellisuudesta kumpuavia, jokaisen elämää koskettavia - ja silti niissä on pelon, yllätyksen, uusien ajatusten ulottuvuus. Se on hurjaa.

- -

Tässä vielä suora linkki tuohon Jennin kommentissaan mainitsemaan postaukseen.

Tommi Melender: Lohtu

2011-11-19T22:29:00.001+02:00

"Asuntonäyttö Pietarinlaaksossa jätti myönteisemmän vaikutelman kuin uskalsin toivoa. Valo pääsi hyvin sisälle huoneistoon ja sai 50 neliötä tuntumaan kokoaan suuremmilta. Keittiö oli remontoitu vastikään, eikä tuloksena ollut pikkusievää merkonomiestetiikkaa, vaan jälki oli pelkistetyn linjakasta, persoonatonta toki, mutta ei mautonta. Porraskäytävässä ei haissut ruskea kastike, virtsa tai toimeentulotuki. Valokatkaisijoihin ei ollut poltettu mustuneita jälkiä tulipäillä eikä talon seiniin sutattu saksalaisten hevibändien nimiä."
(Tommi Melender: Lohtu, WSOY 2011)

Jaahas. Tähän asti olen yhdistänyt Tommi Melenderin nimen niin älykkääseen mieskirjallisuuteen, että sitä on syytä väistellä. Takakansi kertoo Lohdun olevan vihainen, herkkä ja kaunis romaani. Se on kaikkea sitä. Se kertoo meidän ajastamme, jossa sivistymättömät ihmiset ottavat tiedot vastaan korvalla ja ihmiset haluavat katsoa tosi-tv:tä, jossa yksi syö hämähäkkiä ja toinen kirkuu vieressä, ja samaan aikaan kirja kertoo tulevaisuuden Suomesta, jossa vallitsee enemmistödiktatuuri ja nettikeskustelussa päätetään, saako isoksi roskaksi haukuttu teräsveistos jäädä paikalleen.

Tietynlaisia guuglailijoita välttääkseni kerron myös näin vaivihkaa, että Lohdussa miehet tekevät sitä yhtä juttua enemmän kuin kevätpuolella puhutun Iida Rauman kirjan naiset yhteensä, ja muutenkin kirjan seksuaalisuus on aika rujoa ja ronskia, suorastaan vihaistakin, mutta sen vastapainoksi lukijaa myös huvitettiin, kuten alun katkelma näyttää. Päähenkilö ja (toinen) kertoja Elis Mäki on ammatiltaan markkinointisemiootikko, joka kuluttaa aikaansa eksistentiaalisen nahjustelun merkeissä ja on asettanut itselleen määräajan, jonka jälkeen hän päättää päivänsä, ellei keksi jotain muuta. Hän on viettänyt suurimman osan elämästään tekstien parissa ja näkee kaiken genreinä, konventioina, retoriikkana, diskursseina - hänen maailmansa koostuu metalauseista. Niin. Tässä voisi olla naurua hirnuva hymiö, mutta en uskalla sellaista käyttää, koska Melender on älykkökirjailija.

Elis Mäen lisäksi Lohdussa on toinenkin kertoja. Osa kirjasta koostuu edesmenneen elokuvaohjaaja Johan Raution monologisista sähköpostiviesteistä lapsuudenystävälleen (termi lienee vähän liioiteltu) Mäelle, ja näiden viestien pohjalta ensimmäisestä suomalaisesta Kultaisen palmun voittajasta (!) piirtyy varsin kyyninen ja hyvinkin omanarvontuntoinen kuva. Se on kuitenkin vain yksi puoli, sillä mikään ei näytä samalta kahta kertaa.

Niin, en oikein tiedä, mitä luin. Onneksi Hesarin Juhani Karila avaa kirjaa vähän enemmän täällä. Sen verran tuosta ymmärsin, että myös Karila ihailee Melenderin taitoa kirjoittaa tyylikästä proosaa.

- -

Edit. Arjan älyllinen mutta hauska arvio tässä!

Ron Currie, Jr.: Juniorin erikoinen elämä

2011-11-17T13:24:00.002+02:00

"Jos nyt saisin mahdollisuuden, sanoisin heille: Kunpa vain tietäisitte, hyvät herrat. En ole tavallinen häiriintynyt nuori, joka on ahdistunut siitä että on koulukiusattu eikä ole saanut isältään huomiota. Näen näkyjä joiden rinnalla Hiroshiman pommi vaikuttaisi papatilta. Näen näkyjä joita te pitäisitte hirvittävinä vaikka ette tietäisikään, niin kuin minä, että ne ovat totta."
(Ron Currie Jr.: Juniorin ihmeellinen elämä, Bazar 2011, alkuteos Everything matters!, 2009)

Junior Thibodeau tietää lapsesta saakka, minä päivämääränä ja hetkenä maailma tuhoutuu. Hän on vauvasta asti nähnyt kammottavia näkyjä Maailmojen Tuhoajasta, joka hävittää koko pallon vielä hänen elinaikanaan. Elämä sellaisen tiedon kanssa on tietysti hirvittävää kärsimystä, eikä asiaa paranna sekään, että tyttöystävä Amy pitää Junioria hulluna.

Näin voisi olla, mutta ehkä ei olekaan. Juniorin ihmeellisessä elämässä on nimittäin sellainen kerronnallinen jekku, että kirjailijaa on pakko ihailla keksiäisyydestä. Aika tavanomaista on jakaa kertojuutta vuoroin Juniorin isälle ja äidille ja veljelle, mutta alenevasti numeroidut luvut kuljettavatkin tarinaa jonkinlaisen jumalolennon tai sellaisten ryhmän äänellä ja puhuttelevat Junioria sikiöajasta asti.

Kuten anni.M täällä, minäkin rakastin tämän kirjan sanomaa, mutta jokin vaikeasti määriteltävä helppous vaivasi mieltäni koko lukemisen ajan. Tietysti Juniorin elämän valinnat osoittavat sattuman leikkivän kanssamme koko ajan ja kyllä, joo, perhedynamiikan ja olemassa olevien roolien kuvaus oli osuvaa (isä on aina isä ja poika poika, vaikka huolenpito kääntyisikin toisin päin), ja aivan, kuvaus siitä, miten kiitoradan takana olevalla aukealla istutaan Mustangin takaluukun päällä ja yritetään, vielä kerran, palauttaa jotain entistä, oli varsin värisyttävä, mutta silti. Viihdyin, ahmin ja pidin, kyllä, mutta luulen, että tämä lukukokemus häviää yhtä nopeasti kuin tuli nautituksi.

Edit. Myös Suketus täällä taitaa olla sitä mieltä, että pelkästään lopun takia tämä kannattaa lukea.

Muffinssipalkinto

2011-11-16T14:36:00.000+02:00

Sain taas muffinssipalkinnon, kiitos Mari A.! Olen makean (ja suolaisen, hah) ystävä, joten otan sen mielelläni vastaan, ja vastailen muutamaan kysymykseen sen siivellä.

1. Lempivärini on varmaan juuri tänään tuo ikkunan takainen harmaa valkoinen, jossa on häivähdys vaaleanpunaista. Meillä on lumi maassa!

2. Lempieläimeni on koira, sehän on selvä.

3. Onnennumeroni on 32. En osaa kertotauluja, mutta 8 x 4 muistan, koska siitä tulee tuo. Tuleehan? Prosenttilaskut ovat täysin mahdottomia.

4. Alkoholiton lempijuomani on kahvi, tai oikeastaan vadelmamehu.

5. FB vai Twitter? Jälkimmäiseen en ole perehtynyt ollenkaan...

6. Mistä pidät?
Tästä (aika paljon):

Ja lisäksi cashewpähkinöistä ja reippaista äideistä, joita tunnen työni kautta, ja joulukorttihommista ja siitä hetkestä, kun sormesta kiinni pitävä ote herpaantuu ja hengitys tasaantuu uniseksi, ja yllättävistä kirjeistä ja mankeloiduista lakanoista ja ystävien äänistä ja tulevan lupauksista ja siitä, että aina joskus aikaa on loputtomasti ja se humisee pään yläpuolella ja tajunnassa jokin hidastuu. Ja sitten pidän kirjojen ensimmäisistä sivuista ja niistä sitaateista, joita aina joskus on siinä alussa, ja postiauton äänestä, kun se vuoroin jarruttaa ja kiihdyttää, ja loppukesän auringosta, jossa on tietty oranssi sävy, alkukesässä se on valkoinen, ja pidän myös siitä, että kun näen hänet, ajattelen useimmiten, että voi kun se on komea ja ihana, ja sitten siitä, että lapseni tykkää syödä kurkkua, ja siitäkin, että naapurin ihanat tytöt ovat ovellamme melkein joka päivä, laittavat pannan koiran kaulaan, vievät ulos, nostelevat lastakin syliin siinä sivussa, ja sitten siitä, että vaikka tarjolla olisi vain kaupan pullaa, ystävän näkeminen tuntuu aina juhlalta.

7. Lahjojen antaminen vai saaminen? (Ai tämä jatkuikin vielä, jaahah.) Antaminen. Paitsi että minua melkein aina itkettää, kun niitä antamiani lahjoja avataan, jotenkin se on niin herkkistä.

8. Lempimuotoni on varmaan sydän. Ehkä.

9. Lempipäiväni on tietysti torstai, se vain on.

10 Lempikukkani on kirjallinen. En ole oikein puutarhasuuntautunut henkilö kauniisti sanottuna.

Ojennan muffinssin täältä eteenpäin Pipsalle Fiialaan, koska siellä on ollut niin hiljaista viime aikoina. Ole hyvä!

Hannu-Pekka Björkman: Kadonneet askeleet - matkoja aikaan ja taiteeseen

2011-11-15T09:42:00.002+02:00

"Mutta meidän on varjeltava kuuloamme ja näköämme, sillä aistien kautta ja niiden avulla me myös turrumme ja tuhoudumme. Totumme tuhottuun maisemaan ja kärsimykseen. Halpahintaiseen moraaliin ja sen kuvastoon. Ja kun aistimme ovat turtuneet lopullisesti, alamme halveksia herkkyyttä ja pitää itseämme sen tähden älykkäinä. Tämä on tyypillinen ilmiö ajallemme, joka pitää herkkyyden kauneinta ilmentymää - uskoa Jumalaan - epä-älyllisenä."
(Hannu-Pekka Björkman: Kadonneet askeleet - matkoja aikaan ja taiteeseen, Kirjapaja 2011 - arvostelukappaleesta kiitos kustantajalle!)

On kyllä aika ihanaa, että Suomessa tehdään tällaisiakin kirjoja kuin tämä Hannu-Pekka Björkmanin rauhallinen, taide-elämyksiä avaava ja hyvin henkilökohtainen Kadonneet askeleet. Kirjoittajalla on vapaus kuljettaa lukijaansa hitaasti alttaritaulun eri osissa, kuvailla Kristuksen jalkateriä, pysähtyä lapsuudenjokensa rannalle pohtimaan, mikä on rukouksellinen tapa katsoa maisemaa.

Kadonneet askeleet on jaettu viiteen osaan, joiden painoarvo on aika erilainen. Ensimmäinen osa keskittyy purkamaan Mathias Grünewaldin maalaaman Isenheimin alttaritaulun symboleja ja niitä elämyksiä, joita kuvat Jeesuksen elämästä ovat eri aikoina katsojilleen tuottaneet. Osaa on kuvitettu alttaritaulun kuvilla ja sen yksityiskohdilla, joita Björkman oppineesti avaa. Sittemmin kirjassa puhutaan maisemasta, Antti Hyrystä ja hänen upeasta novellistaan Kivi auringon paisteessa, vähän Vermeeristä ja jopa Viimeisestä ehtoollisesta. Kaksi viimeistä ovat saaneet kirjoittajassa aikaan voimakkaita kokemuksia, mutta niiden kuvia kirjassa ei ole. Johtuneeko se siitä, että mainitut kuvat ovat kaikille tuttuja - en tiedä, minä olisin halunnut tutkailla niitä Björkmaninkin silmin, ja rakas Honour&Flemingini* oli yläkerrassa.

Björkman ei kirjassaan saarnaa, vaikka alun sitaatti voi siltä näyttääkin. Hän ennemminkin antaa vaihtoehtoisen tavan tarkastella maailmaa ja ihmisen paikkaa siinä. Koko teoksesta, kaikista kadonneista askeleista huokuu hitaus ja rauha, ja selväksi tulee, että kaiken taiteen tehtävä on kuohkeuttaa sielujamme ja auttaa meitä kantamaan ristejämme. Olen iloinen, että tämä kirja tuli vastaani. Se jää aarteeksi hyllyyni ja on hiljainen vastalauseeni paljoa vastaan.

- -

* Maailman taiteen historia, siis.

Janica Brander: Lihakuu

2011-11-14T13:54:00.000+02:00

"Ja sitten, eräänä maanantaina tuli Kelly.
Kelly oli sopivanikäinen nainen.
Sen silmät olivat jo hiiltyneet ääristään, mutta hiekka ei vielä raapinut ihoa.
Kelly ei jatkunut rajojensa yli.
Sillä oli tasaiset kynnet ja yhtä tasainen vaalea otsatukka.
Kelly oli pieni, mutta välttämätön täyte hetkien välissä. Tapahtumat, sanotut ja sanomatta jätetyt olisivat olleet merkityksettömiä ilman sellaisia ihmisiä."
(Janica Brander: Lihakuu, Otava 2011)

Olen syönyt niin hyviä pieniä alkupaloja, etten malta odottaa pääruokaa. Toivottavasti Janica Brander istuu nytkin jossain ja kirjoittaa isoa, pitkää ja polveilevaa romaania. Lukija täällä odottaa lautasliina sylissään.

Branderin novelleissa tapahtuu välillä kummia: maailmanloppu tulee, siivet kantavat kauas sieltä, missä otetaan luulot pois niiltä, jotka erehtyvät ylpistymään. Tarinoissa ei tapahdu suuria, mutta niitä kantaa ajatus, että elämä on sitä, mitä siitä oli sattunut tulemaan. Brander tavoittaa hienosti sekä lapsen että vanhuksen näkökulmat, hän kuvaa yhtä tarkasti mielenterveyskuntoutujan maailmaa (sitaatti yllä) kuin poikansa kanssa avantouivan isän ajatuksia.

Branderin sanat menevät paikoilleen niin kuin kivet kuoppiinsa, ja juuri se on minulle aina yhtä iso ilo. Mummun nauru kuulostaa siltä, kuin joku heittelisi halkoja kasaan huolettomasti, kellonajat tuntuvat muuttuneen vuodenajoiksi ja yhdessä vanhenemisen voi kuvata näinkin: Ajattelin aina, että kuolisimme käsikkäin, samalla tavalla kuin olimme yhdessä palelleet pakkaset ja tervehtineet keväällä harmaaleppiä. Viihdyn Branderin sanojen kanssa. Ankeissakin aiheissa tulee vastaan sellaisia napakoita kieliyllätyksiä, että piti taas postit-laputtaa useita sivuja. Niin, elämän voi luulla olevan täynnä värejä ja hyvyyttä ja sunnuntaista ruismarjapuuroa... pidin siis paljosta ihan hirveästi.

Myös Booksy on tämän lukenut, mutta olemme vähän eri linjoilla arvioissamme, vaikka minäkin rakastan suurten tarinoiden imua ihan niin kuin kollegani. Alkujaan kirjoitin Lihakuun luettavien listalle, koska Hesarin Juhani Karila sanoi, että siinä on täydellinen virke. Niitä on minusta aika monta.

Wolfram Eilenberger: Minun suomalainen vaimoni

2011-11-12T09:00:00.001+02:00

"Ei tässä myötätuntoa olla anelemassa. Yritän pikemminkin taustoittaa kysymystä, mikä oikeastaan puoltaa Suomea sellaisessa tapauksessa kuin tämä minun. Tarkoitan, että puhumme tässä sadastayhdeksästäkymmenestätuhannesta järvestä - kaikki aina kylmiä! - kahdeksasta kuukaudesta alle nollan, maa-alasta, josta neljännes on pohjoisnavan yläpuolella, merenlahdesta, jonka kulkukelpoisena pitämiseksi tarvitaan jäänmurtajia, kesäisestä hyönteisarmeijasta, jonka biomassa ylittää moninkertaisesti viiden miljoonan, suurelta osin ylipainoisen suomalaisen yhteenlasketun painon.
Ja kaikki minkä tulisi minun tapauksessani riittää tämän vastapainoksi, on tuo järvessä lilluva kalpea hahmo, joka polskii hilpeitä pärskeitä taivaalle ja katsahtaa aika ajoin myötätuntoisesti tänne päin."
(Wolfram Eilenberger: Minun suomalainen vaimoni, Siltala 2011, saksankielinen alkuteos Finnen von Sinnen. Von einem, der auszog, eine Finnische Frau zu heiraten, 2010)

Wolfram Eilenbergerin suomalainen vaimo on kyllä onnentyttö, terveisiä vaan. Sen verran kauniisti hänen saksalainen miehensä kirjoittaa hänestä, hänen ulkomaalaisin silmin omituisesta suvustaan ja tästä kummallisesta maasta, johon Wolfram eli suomalaisemmin Rami on tempaistu rakkauden oikusta.

Eilenberger käsittelee kirjassaan kaikki suomalaisuuteen liittyvät kliseet Unikko-kuosista Pisa-menestykseen ja vaikenemisen filosofiasta liian lukuisiin sijamuotoihin, mutta otteessa on jotakin niin vastaanpanemattoman raikasta, että teoksesta on pakko pitää. Jo lähtökohta on maukas: rakkauden on lämmitettävä aika lailla, koska kun Eilenberger saapuu Suomeen rakastettunsa luokse, Turun rautatieaseman valotaulu näyttää 37:ää pakkasastetta.

Hääpäivän aamu lähestyy, ja Wolfram ehtii ennen h-hetkeä käydä läpi sekä parisuhteensa historian että maamme ominaispiirteet, ja hän tekee sen varsin viehättävästi. Mari A. ei omassa postauksessaan ihan tunnista Eilenbergerin Suomea, mutta minä olen niin maalta, että kaikki kirjassa esitetty on tuttua, saappaanheittokisoista hirvenmetsästykseen. Hannaakin tämä kirja nauratti - ja minustakin on todellinen mysteeri, miten kaikki suomalaisnaiset ovat 50-60-vuotiaina täsmälleen saman tyylimankelin läpi vedettyjä hennahiuksineen ja huomiotaherättävine silmälaseineen. Viihdyin ja hihitin vähän ääneenkin. Se oli hyvä.

Michael Frayn: Päistikkaa

2011-11-10T07:52:00.000+02:00

"Sisältä löytyvä galleria on paneloitu, siellä on tyylihuonekalut ja nurkassa rullakantinen kirjoituspiironki, jonka ääressä istuva nainen näyttää koostuvan itsekin muutamista tarkoin valikoiduista ja huolellisesti kiillotetuista jalopuulaaduista, aina hiuksia myöten. Jokin salainen mekanismi naksauttaa hänen huulensa pikahymyyn kun lähestyn pöytää, mutta se nytkäyttää hänen katseensa myös vaatetukseeni ja rekisteröi lähes korvin kuultavasti niin alhaiset nettotulot, että seikkailuni taiteen maailmassa eivät voi ulottua paljon postikorttijäljennöksiä pitemmälle. Mutta tällä kertaa minä en kiusaannu hiukkaakaan, sillä tiedän pelimerkkieni arvon."
(Michael Frayn: Päistikkaa, Tammi 2001, alkuteos Headlong, 1999)

Sattuman onnetar jätti juuri sopivanlaisen kirjan kirjaston vaihtohyllyyn, siis ihan ilmaiseksi omaksi otettavaksi! Olen nauttinut jokaisesta lukemastani 436 sivusta ja ollut hyvin kotonani Frayn maalailemassa maisemassa, jossa vuorottelevat Alankomaiden kärsimykset 1500-luvulla ja nyky-Englannin maaseutu. Välillä jännitti, välillä pelotti, koko ajan hyrisytti ja nauratti.

Opiskeluaikoina karkailin välillä taidehistorian laitokselle. Katselin kulahtaneita dioja ja opettelin tunnistamaan vanhoja mestareita paljon innostuneemmin kuin mitään oman pääaineeni asioita (minut tuntevat nauravat nyt: siis käytin sanoja oma pääaineeni ja innostunut samassa lauseessa, hah!), kuuntelin palo silmissäni kuvauksia Suomen keskiaikaisten kivikirkkojen maalauksista, haaveilin matkoista Louvreen ja Uffiziin. Olen siis oikein sopivaa kohderyhmää Frayn kirjalle, jossa perheenisä kuin sattuman oikusta törmää kadonneeseen mestariteokseen ja on tunnistavinaan sen. Tästä alkaa uskomaton ja uskomattoman hauska kilpajuoksu, hämäämisten ja huijausten palapeli, varman oikeassa olemisen ja kauhean erehtymisen pelon välinen tennisottelu, joka pitää otteessaan viimeiselle sivulle saakka. En ole pitkään aikaan lukenut mitään näin kivaa enkä hauskaa enkä koukuttavaa!

Fraynin huumori on jotenkin minulle täydellisen sopivaa. Se on välillä kuivakkaan toteavaa, välillä hersyvän ilottelevaa, se tasapainoilee hulvattoman liioittelun ja jonkin sellaisen peribrittiläisen nuivuuden välillä. Esimerkiksi se, miten kertoja-Martin kuvailee vauvan myötä lihonutta vaimoaan sivulauseiden sivumerkityksin, on suorastaan herkullista. Muutenkin parisuhteiden ytimiin päästään puhumalla äänensävyistä ja katseista - pidin siitäkin.

Suositus: kaikille muillekin sairaslomalaisille tai muuten marraskuiseen ankeuteen kyllästyneille! En löytänyt tästä mainiosta kirjasta ainuttakaan blogiarviota (enkä vikaa!), mutta jospa lämmin suositukseni toisi Fraynille rutkasti uusia lukijoita! Enemmän kertovaan kustantajan esittelyyn tästä.

Itsensä kanssa sohvalla

2011-11-08T09:52:00.001+02:00

Sairaslomalaista on hemmoteltu ylellisyyksillä: eilen mokkaleivoksilla, tänään valolla. Marraskuisessa auringossa on aina lahjan tuntu.

Onneksi löysin juuri oikean kirjan täksi sohvallaloikoilupäiväksi: siinä on huumoria, älyä, taidehistoriaa, kiinnostavia suhteita JA se on Keltaisen kirjaston kirja, eli ei mikään ihan höpö kuitenkaan. Siitä lisää myöhemmin.

Ennen oikoseksi asettumista kuitenkin muutama asia. Monet kirjabloggaajat ovat kirjoittaneet viime aikoina itsestään esittelyitä, ja aion nyt tehdä saman. Teen tästä myös oman, erillisen sivunsa tuohon ylös.

Siis hei. Olen Minna. Olen ollut lukija jo kolmekymmentä vuotta. Kun olin lukenut koulukirjaston ja kirjastoauton lasten- ja nuortenosaston läpi, siirryin aikuisten puolelle iloa ja kiitollisuutta täynnä: minä saan lukea kaiken tämän! Näin monta hyllyllistä! En ole vieläkään päässyt ihan loppuun asti.

Luen sekä ulkomaista että kotimaista kirjallisuutta, sekä uutuuksia että vanhempia teoksia. Haen kirjallisuudelta elämyksiä mutta en halpoja keinoja. Haluan, että kirja järkyttää joitain perustuksia, liikauttaa sielua, tuntuu jossain. Väistelen dekkareita ja muitakin selkeitä yhteen lajityyppiin kuuluvia kirjoja, pidän Keltaisista yleensä melkein yhtä paljon kuin Sinisistä.

Luen paljon kotimaisia uutuuksia, koska ammattinikin on tavallaan Lukija. Joitakin uutuuksia olen pyytänyt ja saanut (kiitos!) kustantajilta arvostelukappaleina, ja aina jos näin on, ilmaisen sen selkeästi arvioni ohessa. En arvioi kirjoja tähdin tai numeroin (pitäisikö, en ole varma) enkä pyri kirjapostauksissani ammattimaiseen tai akateemiseen ilmaisuun: kirjoitan kirjojen herättämistä ajatuksista, pistän muistiin muutaman sellaisen asian, jotka minua lukijana kiinnostivat. Kirjoittajana olen (tunnetusti) lyhytsanainen, mutta blogimaailmaan tämä ominaisuus sopiikin ihan hyvin, tai ainakin paremmin kuin joihinkin opiskeluajan tentteihin, joihin keksimällä keksin konseptintäytettä. Ihme että ikinä valmistuin.

Alkujaan aloin blogata vauvavuoden ja äitiysloma-ajan muistoja tallettaakseni, mutta pian kirja-asiat alkoivat saada lisää painoa. Siirryin tähän osoitteeseen, kun entisen aika oli elämässä ohi, ja linjasin sisältöjä vähän eri tavalla. Bloggaan kirjoista, koska haluan jakaa lukukokemuksiani, olla mukana kirjallisuudellisessa maailmassa, muistaa lukemaani. Blogiani lukee toisten kirjabloggaajien lisäksi (luultavasti) muutama sellainenkin lukija, joka ei lue muita kirjablogeja, ja lisäksi iso joukko ystäviä ja tuttuja, jotka aina ennen kysyivät, mitä olen lukenut. Jokainen lukija on tärkeä, jokainen kommentti on ilo! Kiitos tähänastisista, kiitos tulevista.

- -

PS. No en nyt tiedä. Kuulostiko järkevälät? Mitä mieltä oikeasti olette niistä tähdistä tai muista? Entä onko virkaa ilmaista vaikka sivumääriä? Listata kuukauden luettuja? En ole tehnyt kumpaakaan ikinä, mutta jääkö jotain tärkeää näin tekemättä tai sanomatta?

Ingo Schulze: Adam ja Evelyn

2011-11-06T15:05:00.002+02:00

"Kaikki hiljenivät ja katsoivat Katjaa, ja sitten hän sanoi:
- No, vaikka yrittää olla onnellinen, mennä jonnekin missä se on mahdollista, jonnekin missä voi elää järjellisesti. Minä yrittäisin kyllä uudestaan ja uudestaan, tai sitten minä hyppäisin ikkunasta.
- Ei ole olemassa vain yhtä joko-tai-vaihtoehtoa, Adam sanoi kääntämättä katsetta perunasta. - Et sinä voi sanoa, ettei täällä ole mitään järjellistä elämää. --"
(Ingo Schulze: Adam ja Evelyn, Otava 2011, alkuteos Adam und Evelyn, 2008 - kirjasta kiitos kustantajalle!)

Viikonlopun sana on kyllä ankeus, kuten kuvasta näkyy. Odotushuoneessa luettu (!) kirjakin sopi teemaan valitettavan hyvin. Adam ja Evelyn ovat itäsaksalainen pariskunta, joka lähtee länteen, eikä mikään ole oikein hyvin. Eletään vuotta 1989 ja ollaan monessa mielessä muutoksen kynnyksellä. Lännessä on rubikinkuutioita ja jäätelöä, itään ehkä jää ainakin räätäli-Adamin monessa mielessä tyytyväinen naisasiakaskunta.

Schulze aloittaa (rasittavasti? kyllä) monet luvuistaan dialogilla, jonka puhujat selviävät vasta vähän myöhemmin. Tyyli on muutenkin aika niukka ja eleetön, ja ehkä sen takia henkilöt tuntuvat jäävän jotenkin kaukaisiksi ja hankaliksi pitää. Sinänsä tarinan lähtökohta on kiinnostava: oliko Adamin ja Evin paratiisi siellä, missä he eivät tienneet muunlaisesta tai toisistaan kaikkea? Onko paratiisiin paluuta? Onko parempi, että on liian vähän kaikkea vai sittenkin liikaa kaikkea, liikaa sanoja, liikaa vaatteita, liikaa housuja, liikaa suklaata, liikaa autoja? Adam ei oikein tiedä, eikä lukijakaan ole ihan varma. Joskus kuitenkin riittää kun tietää, miten viettäisi seuraavan tunnin.

- -

Haluaisin lopettaa ankeilun. Katsokaas näitä viime aikojen kirjoja: diktatuuria, Itä-Saksaa, mielenterveysongelmia, kurdinaisia ja prostituutiota. Kirjoittaisin itselleni reseptin jotain sellaista, kuin Nichollsin Sinä päivänä -kirjassa tai Foenkinosin Nathaliessa, siis sopivasti höpöä mutta silti älyllistä. Mitä se on? Mitä voisin lukea?

Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman

2011-11-04T09:00:00.001+02:00

"Lasin toisella puolella aika on kulkenut eteenpäin, on ollut palavereja ja lounaita ja välitunteja ja tapaamisia. Minun aikani ei ole liikkunut koko päivänä. Aikani on pöydälle kuivunut kahvitahra, poskille varissut ripsiväri ja kännykän näytöstä hävinnyt palkki. Henkäys, jonka aikana kirkas aamu muuttui iltapäivän raskaudeksi. Hetki, jonka aikana kupillinen kahvia jäähtyy kylmäksi ja vuosien takaiet muistot kynsivät tajunnan pintaan. Kaupunki, jossa tulva on yön aikana kastellut talojen lattiat ja ihmiset kulkevat lainehtivilla kaduilla kantaen nyyttejä päänsä päällä; puhtaat housut ja kalliilla hankittu pora, todistus englannin kielen kurssista, kaukana asuvan rikkaan sukulaisen osoite. He puristavat nyyttejä tyynin ilmein ja suuntaavat eteenpäin tietämättä, missä ja miten heidän elämänsä voi jatkua.
Olen menettänyt aikani hallinnan enkä ole koko päivänä saanut aikaiseksi mitään.
En ehkä enää koskaan saa aikaiseksi mitään."
(Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman, Avain 2005)

Naiskirjailijoita etsimässä -teema jatkuu. Koska Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta oli (minusta) kiistatta yksi viime vuoden parhaista kirjoista, päätin viimein tutustua kirjailijan esikoiseen. Kannatti. Hirvonen on alusta saakka yhtä upea.

Että hän muistaisi saman kertoo ydinperheen traagisen tarinan: isoveli on repivän nuoruuden jälkeen päätynyt mielisairaalapotilaaksi, pikkusisko muistelee lapsuutta, elämänsä käännekohtia, ja hänen pitäisi istua Joonan sängyn reunalle, tarttua arpien peittämään käteen ja kysyä miten hän voi. Kohtaaminen pelottaa, lykkääntyy, mietityttää.

Tarinassa on mukana toisenkin perheen tarina: kertojan rakastettu, amerikkalainen luennoitsija Ian, kantaa mukanaan omaa historiaansa, ja hänen epäkiitollisena painolastinaan on lisäksi olla amerikkalaisuuden edustaja siinä maailmanpolitiikan tilanteessa, kun maan presidentti vannoo tuulitakissa kostoa kaksoistornien raunioilla. Ian ja kertoja-Anna ovat kauniisti yhtä rikki, jos niin voi sanoa, ja tosirakkaus antaa olla myös heikko.

Kirjassa yhtenä pienenä lisäosana ovat Joonan eri tahoille kirjoittamat kirjeet. Ne avaavat mielen särkymistä, joka voisi muuten jäädä ulkokohtaiseksi kummallisten tekojen kuvaamiseksi. Viimeinen kirje osoittaa, että ehkä pahin kipu on ohi. Kunpa Hirvonen kirjoittaisi pian uutta... Odotan!

K-blogissakin tämä luettiin joskus taannoin, samoin Joanan luona, ja Sanna antoi tälle 9/10 pistettä.

Herta Müller: Tänään en halunnut tavata itseäni

2011-11-02T09:44:00.001+02:00

"Silloin kun minua ei ole kutsuttu, meillä ei nousta ylös vielä tuntikausiin. Päiväuni ei ole sysimustaa vaan litteänkeltaista. Meidän uni on rauhatonta, aurinko osuu tyynyyn. Mutta päivää voi silti lyhentää. Ei päivä meiltä mihinkään katoa, tarkkailtavaksi ehtii vielä liiankin hyvin. Meitä voidaan aina syyttää jostain, vaikka nukuttaisiin melkein puolillepäivin. Joka tapauksessa meitä aina syytetään sellaisesta mitä ei enää käy muuttaminen. Ihminen nukkuu mutta päivä odottaa, edes sänky ei ole toinen maa. Meitä ei jätetä rauhaan ennen kuin makaamme Lillin luona."
(Herta Müller: Tänään en halunnut tavata itseäni, Tammi 2010, alkuteos Heute wär ich mir lieber nicht begegnet, 1997)

Jatkan kepeiden lomalukemisteni purkamista. Herta Müller sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2009, koska hän "kuvaa riistettyä maisemaa tiiviillä runoudellaan ja suorapuheisella proosallaan", ja on Müllerin nimi täällä blogimaailmassakin noussut usein esiin, kiitos Leena Lumen, joka on kirjoittanut Müllerista esimerkiksi näin.

Müller on romaniansaksalaisen vähemmistön jäsen, joka kirjoittaa paljolti elämisestä diktatuurissa. Siitä on kyse Tänään en halunnut tavata itseäni -kirjassakin, vaikka päällisin puolin kirjassa ei paljon tapahdu. Siinä nimittäin raitiovaunulla matkustava nainen matkustaa Albun luo kuulusteluun, koska hänet on kutsuttu, ja tähän yhteen matkaan mahtuu koko elämä: entinen avioliitto parfyymikommunistin pojan kanssa, suvun historia, kirpputorilta alkanut nykyinen suhde, murskattu toive siitä, että asiat voisivat olla toisin. Kuulusteluun nainen on joutunut, koska hän on työpaikallaan vaatetehtaassa laittanut vientifarkkujen taskuihin viestejä Italiaan, toivoen, että joku pelastaisi hänet, veisi hänet pois.

Naisen ajatukset heittelehtivät menneestä nykyiseen ja tulevaan, raitiovaunun kanssamatkustajien kommentoinnista tapaamiseen Paulin, nykyisen kumppanin, kanssa. Missään vaiheessa lukijalle ei paljasteta, mitä kuulusteluissa tapahtuu, mutta ei tarvitsekaan, arvailu riittää: lavuaarin reunalla oleva saippuapala, johon on liimautunut kaksi mustaa hiusta, roskakorissa sen alla verinen nenäliina kertovat tarpeeksi. Nainen on kutsuttu kuulusteluun usein, hän on tottunut kävijä, ja mielivaltaisten kuulustelujen vuoksi moni on menettänyt mielenterveytensä, mutta hän ja Paul eivät - ainakin niin nainen sanoo, mutta kaikesta näkee, että kun koko elämä on pinnistelyä pelon vallassa, huomaamattomaksi tekeytymistä, seuraavan kuulustelun odottamista, sielu horjuu jatkuvasti jollain rajalla.

Müllerin kirja ei ole helppo - lukea eikä kestää. Siitä ei tule kepeä mieli eikä valoisa olo, siihen ei sisälly ajatusta toivosta ja paremmasta huomisesta. Teos jää pitkäksi aikaa mieleen kummittelemaan, enkä ainakaan minä voi välttyä miettimästä paikkoja, joissa Müllerin kuvaaman kaltainen järjestelmä on voimassa edelleen. Silti tai ehkä juuri siksi on hyvä, että luin tämän. Sitä paitsi Müllerin kielessä on paljon hurmaannuttavuuksia: naisella on taipumus villiintyneeseen yksinäisyyteen, hänen ystävällään Lillillä oli oratuomikatse, ja minäkin ottaisin mielelläni vastaan harjoiteltuja vanhan ajan, kuningasajan käsisuudelmia. Ne Albun antamat ovat sitten ihan toinen juttu.

Leena Lumen arvioon vielä tästä!

Edit. Kirsin kirjanurkan ansiokas arvio tässä!

Jari Tervo: Layla

2011-10-31T13:18:00.002+02:00

"Suleimanin mukaan eurooppalaiset nauroivat heidän mielestään takapajuisille turkkilaisille. Itse eurooppalaiset eivät ole huomaavinaan, miten heidän kaduillaan vaeltaa sieluttomia. Kun eurooppalainen kävelee matkustajasiltaa passintarkastukseen, kaksikymmentä metriä alempana autokannella rekan sisässä, kontin pimeässä, viiteen kertaan hengitettyä ilmaa huohottaa sieluton rukoillen ettei rekkaa tarkasteta eikä kontin sinettiä murreta."
(Jari Tervo: Layla, WSOY 2011)

No niin: olen lukenut Jari Tervoa. Ennakkoluuloisesti olen hypännyt yli Koljatit ja kaikki muut viimeisten vuosien jättiteokset ja nyt sitten tapasin kurdityttö Laylan, suomalaisen Helenan ja joukon muitakin ihmisiä. Tervolle lienee tunnusomaista laajojen henkilögalleroiden rakentaminen ja tietty laveus, mutta Laylan aihevalinta on ehkä yllättävä.

Tervo kirjoittaa monestakin naisesta, joka haluaisi tästedes elää kuin ihminen eikä niin kuin nainen, mutta se tuntuu olevan yhtä lailla lähes mahdotonta tuhatvuotisia perinteitä kunnioittavassa kurdiyhteisössä kuin nykypäivän Suomessakin, jossa nainen on erilaisten roolien vanki. Tervon Helena, nainen, jonka omaisuus mahtuu kahteen muovikassiin ja niistäkin toisessa on tyhjiä pulloja, ei ole kelvollinen äidiksi. Layla ei ole kelvollinen vaimoksi, koska hääyön jälkeen hänen lakanansa ovat verettömät. Roolit ovat ahtaita, ja vaikka näiden kahden naisen elämät tuntuvat olevan kaukana toisistaan, Tervo tuo ne vierekkäin, rinnastaa ja vertailee. Sekä Laylasta että Helenasta tulee orjia.

Laylaa oli sujuva ja nopea (362 sivua) lukea. Tervo on ketterä, mutta en voi mitään sille, että minua hitusen ärsyttää tällainen nokkelointi: Äidille ei ollut vieläkään oikein selvinnyt, kuka tarvitsi ruoanlaittoon muutakin kuin suolaa ja pippuria. Hän oli hinkannut valkosipulinkynnellä salaattikulhon vuonna 1977. Tarmo jätti syömättä, mökötti viikon. Ehkä olen pikkuisen epäreilu, koska oikeastihan kirjailija on taitava. En vain kaivannut tämänkaltaisia keventelyjä tarinaan.

Leipomisen jälkeen maailman tuoksuu kodilta, Laylan isoäiti Nishtmankin tietää. Tämä lienee maailman naisten yhteinen tieto. Tällä kertaa sen vain kertoi mies. Siksi ihailen Jari Tervoa.

- -

Tessa tämän on myös lukenut, kurkista!

Tästä linkistä taas Kirsin arvioon, sekin kannattaa lukea!

Onnea!

2011-10-30T18:34:00.000+02:00

On ollut syitä juhlaan: loma, tietysti, kaikkine tykötarpeineen ja toteutuneine haaveineen ja historiallisine hotelliöineen (lapsi oli yökylässä mummolassa ensi kertaa!), eräs yksivuotias (kuvissa siskon kaunis koti ja kemujen herkkuja), ja täällä vielä arpajaisvoittaja Mari! Otatko yhteyttä, niin pakettisi pääsee lähtemään.

Kohta alkaa uusi työviikko ja täältä pesee pian kirjoja!

Yksinkertaista elämää

2011-10-28T09:00:00.001+03:00

Voi että ihmiselle tekee hyvää nähdä, mistä ruoka tulee: järvestä, tällä kertaa.

Ja että on yhdet lakanat, joissa nukutaan, tyhjiä hyllyjä, yhdet vaihtovaatteet siinä ainoassa kassissa, ei mitään tekemistä, siis: kantaa puita, lämmittää saunaa, etsiä lapsen kanssa puolukoita rannasta. Vähän kaduttaa, että tilattiin torpalle sähköt, mutta kun olisi jääkaappi ja liesi. Ja lukuvalo. Otsalampun kanssa ei kovin monta (sataa) sivua jaksa. :)

Katja Kallio: Karilla

2011-10-26T09:00:00.000+03:00

"Hetki jolloin he tapasivat suljetun Tennispalatsin ovella saattaisi riittää Katariinalle loppuelämän ajaksi. Se on silmänräpäys, jolla hän lääkitsee itseään yhä uudestaan ja uudestaan, ottaa sen aina tarvitessaan esiin kuin ruskean lasipurkin apteekin hyllyltä, latinankielinen nimi kirjoitettuna musteella valkoiseen etikettiin. Parantavan hetken, jolloin kaikki oli oikein, jolloin hän itse oli enemmän. Jos hän ja Olli eroaisivat, Katariina kuvittelee, että hän lääkitsisi itseään lasipurkista ja kestäisi eron."
(Katja Kallio: Karilla, Otava 2008)

Miksi ihmeen takia unohdin Syntikirjan tekemän vaikutuksen näin pitkäksi aikaa? Luin sen viime vuonna ja olin iloisen yllättynyt, ja jo silloin sain vinkin lukea Karilla-kirjan. Syksyn uutuuksien lomaan se sopi oikein hyvin, koska olen ihmetellyt, missä ovat kaikki ne kiinnostavasti kirjoittavat kotimaiset naiset, joita haluaisin lukea - Venhon lisäksi ei muita ole jotenkin juuri näkynyt.

Karilla-kirjan alkutilanne on kiehtova: Katariina-niminen nainen, vaimo ja äiti, saa tietää isänsä kuolleen. Isä on jättänyt perheensä Katariinan ollessa kaksivuotias, ja päähenkilölle selviää, että isällä on tämän jälkeen ollut kolme muutakin yritystä perustaa perhe - ja niiden myötä kaksi Katariina-nimistä (!) siskopuolta ja yksi velipuolikin. Mitä tällainen tekee ihmisen identiteetille, kuka oli isä, Kari Saarinen, miten edellisen sukupolven haavat vaikuttavat seuraavaan? Kaikkea tätä Kallio pohtii erittäin taitavasti. Kertojia on useita, näkökulmat ovat yllättäviä ja lukijaa kiinnostavia, koko kirjan rakenne kuin taitavasti kudottu verkko.

Kallio saa uskomaan, että ihmisten valintojen taustalla ovat heidän lapsuutensa kokemukset, että mahtipontisia puheenvuoroja ei koskaan pidä käyttää eteisessä, että pois voi kävellä yhtä aikaa huolettomasti ja huolellisesti. Jään odottamaan Kallion seuraavaa kirjaa. Syntikirjan jälkeen ei ole julkaistu mitään, ja jotenkin sen alku-uran viihteellisen leiman soisi jo kuluneen. Katja Kallio voi olla seuraava Pirjo Hassinen tai Leena Lander. Hänestä on siihen kyllä.

30 minuuttia

2011-10-24T09:00:00.001+03:00

Sunnuntaiaamu torpalla. Aikaa odottaa auringonnousua.

Johanna Venho: Syntysanat

2011-10-22T09:00:00.001+03:00

"Muistan ajatelleeni, että alan ottaa elämästä napakammin kiinni: en enää päästä isoja hetaleita unohtumaan, päässä kipinöiviä ajatuskulkuja liukenemaan päivien yhdentekevyyteen, uskoen että niitä tulee yhä lisää, uusia, ehtymättömästi, elämä tarjoaa ja jakaa tuhlaillen kuten tähänkin saakka. Miksi, jos niin olisi, niin monet kääntyvät keski-iässä selin tulevaan ja on kuin loppumatka olisi aiemmin tapahtuneen muistelemista ja kertausta? Lapsuusmuistoja, nuoruuden väkevyyttä ja ajelehtimista, ruuhkavuosien kasojen perkaamista, yritystä tallettaa mikä talletettavissa on?"
(Johanna Venho: Syntysanat, WSOY 2011)

Ensin minulla oli tuo kuva ja ihan vääränlainen kirja. Ne eivät rimmanneet yhtään, ja ajattelin jo, että säästäisin sulat johonkin tulevaan, mutta sitten sainkin luettavakseni Johanna Venhon ensimmäisen romaanin, Syntysanat. Kirjan lauseet liukuivat minua kohti, sulkia tippui, käsivarsia kutitti - kirjan lukevat ymmärtävät kyllä.

Kuten joku saattaa muistaa, Johanna Venhon Tässä on valo -runokokoelma on minulle hirvittävän rakas. Osittain samojen teemojen kanssa ollaan tekemisissä Venhon romaanissakin: en tiedä ketään toista, joka osaisi vangita äitiyden sanoin samalla tavalla kuin Venho. Ei suojaa ole. Se on satua. Mutta hetken voin pitää sinua sylissä. Lapset ovat voikukansiemeniä, ohuinta lasia, ja nainen voi elää symbioosissa, hoivata, elää hoivattavistaan.

Syntysanoissa kohtaavat hoivaava äiti, Mesi, ja täysin toisenlainen nainen, itselleen, rakkauksilleen, töilleen elänyt kirjailija Hanna. Ensimmäinen on tuulensuojattu vaimo, toinen tietää, että on opittava: putoamaan ja kompuroimaan jaloilleen. Eipä muulla enää niin väliä ole. He kulkevat toisiaan kohti, ovat erillisiä ja kaikin tavoin erilaisia, mutta silti melkein kuin saman ihmisen kaksi eri puolta tai kohtaloa. Toisissaan he näkevät itsensä, toistensa takia heidän kummankin muistot alkavat ryskyä esiin.

Mesin lisäksi kirjassa on muunkinlaisia äitejä, mutta Syntysanat ei ole vain äitiyskirja. Siinä avataan kirjailijuutta, ollaan Venetsiassa, pohditaan, mitä on vaimous, millaista voimaa sanoilla on: on sanoja, jotka on sanottava syntyäkseen. Näiden lisäksi Syntysanoissa on ennennäkemättömän hienoa lyijykynäviivaa, siivekäs nainen ja kaikki se viisaus, jota loistavissa kirjoissa aina on. Tuntuu ihan, että Syntysanat luettuaan voisi elää säkenöiden elämänsä loppuun asti.

Täällä omalla sohvallani ei juuri nyt säkenöi kovin kirkkaasti ainakaan, mutta haluan vielä sanoa, että on ihana lukea tällaisia kirjoja, jotka ovat yksityiskohtiakin myöten tarkkaan harkittuja. Herkuttelin salahuvina miettimällä erilaisia kirjasta tehtäviin tutkielmiin sopivia nimiä: "Kourankorpi - myyttinen kylä", "Äitiyden konventiot - case study", "Sanat tekoina - Venho ja kirjainten koukut". Syntysanoista olisi moneksi! Kirjallisuudenlaitoksilla alkanee kohta kuhina.

- -

Syntysanojen kanssa käy kuin Bo Carpelanin kanssa alkusyksystä, kun haluaisin siteerata joka toista sivua. Sen sijaan vinkkaan, että Venholla on oma blogi täällä. Hän on siis oikea ihminen! Joka lukee Helvi Hämäläistä! Pitää Virginia Woolfin puolipisteistä! Voi että!

Tunnustuksia, arvonta ja numero!

2011-10-20T15:13:00.000+03:00

Hei!

Ilselässä on vähän hiljaista, kun bloggaaja on lukenut vain töihin liittyviä tekstejä ja pari kirjaakin, mutta niistä ei sen enempää. Sen sijaan sen sanon, että olen tosi iloinen muutamiltakin tahoilta saamistani tunnustuksista, jotka kertovat blogin olevan mukava - kiitos! Nyt juuri en ehdi linkittämään tunnustusten antajia, mutta antakaa anteeksi. Olette ihania ja teillä on hyvä maku! ;D

Tunnustusten luonteeseen kuuluu paljastella itsestään asioita, joten tänään kerron vähän töihin liittyviä juttuja, vaikka ammattini jääköön edelleen mysteeriksi:

1. Kuvassa on työlaukkuni, jota rakastan, jos esinettä voi rakastaa. Siihen mahtuu kaikki tarvittava ja enemmän, se on juuri oikean värinen ja kaikin tavoin juuri minulle sopiva. Olin etsinyt juuri tätä laukkua vuosia, ja aion käyttää sitä niin kauan, että se kuluu puhki. Kuva on kesäinen, mutta tähän lokakuun harmauteen se sopii.

2. Tänään minulla on iltameno ns. asiakkaitteni kanssa. Tarjolla on tietoa ja lopuksi pullaa, hahaa. Muuten teen työt työaikana, mistä olen oikeasti iloinen: ikinä ennen tämä ei ole onnistunut, tänä syksynä täydellisesti. En ole tuonut töitä kotiin!

3. Tästä päivästä vielä sen verran, että olen saanut kehuja työasustani ehkä viideltä ihmiseltä, ja asuun kuului alelaarista vitosella ostettu harmaa villamekko (alla tietysti mummoalushame, terkkuja Katjalle!), valkoiset sukkahousut, puna-valko-raidallinen huivi ja korkkarit (!).

4. Minulla on kesken suomalainen, osin sota-aikoihin sijoittuva kirja, enkä tiedä vielä, mitä ajattelisin siitä. Lukeminen on ollut katkonaista ja hankalaa, olen nukahdellutkin kesken kaiken. Tämä on johtunut työperäisestä stressistä, joka oli pahimmillaan viikko sitten.

5. Eilinen oli niin kiireinen työpäivä, etten ehtinyt lounaalle ollenkaan. Sen sijasta söin toscapiirakkaa. :)

6. Silloin kun tiesin, että haluaisin tähän ammattiin, jossa olen, en tiennyt, että vielä näin monen vuoden jälkeen pitäisin tästä näin paljon. Olen tässä aika hyvä, enimmäkseen.

7. Ensi viikko on töistä lomaa, ja me suunnataan ensin torpalle ja sitten mummolaan. Haaveilen kaupunkielämästä, kahvilahetkistä, lukulomasta ja kauneushoitoloista, mutta jos saisin vaikka kaksi neljästä, sekin kelpaisi.

8. Kivoin asia tänään töissä oli se, että huomasin aika monissa silmissä hyviä pilkkeitä!

- - -
Ja sitten vielä lopuksi! Päätin, että kun Ilselään löytää tiensä 50 lukijaa, arvon kirjan. En sitten ehtinyt ihan siihen, mutta koska lukijoita on nyt 60, arvon sekä kirjan, joka on Lars Saabye Christensenin ihana Velipuoli (kirjoitin siitä vähän täällä), että syksyn valoa ja vähän jotain makeaakin.

Osallistua voit kommentoimalla tähän postaukseen, ja toisen arvan saat vanhan tavan mukaan alkamalla lukijaksi tai olemalla sellainen, kolmannen vielä linkittämällä (tämän postauksen kuva on vähän tylsä, joten jos saan toivoa, niin linkitä jollain muulla kuvalla). Kommentissasi kerro jokin kiva asia, jonka olet tänään tehnyt tai huomannut tai saanut! Arpajaisaikaa on ensi viikon sunnuntaihin asti. Anonyymitkin saavat osallistua, jos nimimerkittävät itsensä.

Hannu Väisänen: Apupata

2011-10-18T08:56:00.000+03:00

"Sitten tulikin jo toukokuu. Pioni lakkasi kukkimasta. Se synnytti viisi jalkapallon kokoista kukkaa, joiden valkoiset terälehdet satoivat päivä päivältä pois. Jäljellä olivat vain törröttävät siemenkodat. Ja yksitoista kuukautta odotusta. Ja silti. Miksi hakea pysyvyyttä luontokappaleelta, jonka todellinen anti on nopea henkevyys? Minulle jäi kuva, että ohitseni huristelivat vauraat vaunut, joiden ikkunasta joku heitteli valkoisia seteleitä."
(Hannu Väisänen: Apupata, Otava 2011)

Pionin kukkimisessa on kokonainen maailma, ja pianon kuljettamisessa Oulusta ranskalaiseen pappilaan, jossa kuvataiteilija, kirjailija ja ihana Hannu Väisänen asuu. Hänen eri lehtiin kirjoittamistaan teksteistä on koottu kokoelma lyhytproosaa, joka vie aistimaan maalaispappilan nykyisen valtiaan elämänmenoa.

Minä rakastin suuresti Väisäsen osin omaelämäkerrallisen trilogian kahta ensimmäistä osaa, ja Apupata palauttaa mieleen, miksi. Kun puutarha kukkii huumaavimmillaan, kirjailija pelkää, että runous ottaisi hänestä ylivallan, joten hänen on mentävä nojailemaan miehekkäästi skootteriaan vasten ja hiveltävä käsijarruja. Ihailen Väisäsen herkkyyttä ja sitä, että hän voi vapautuneesti puhua ihanasta sielukutinan tunteesta, joka voi vallata mielen ja rintalastan vaikka silloin, kun kiinalaisen ravintolan työntekijät viikkaavat paperiserveteistä lintuja ja ainoa asiakas saa kuunnella siitä kuuluvaa hiljaista kahinaa. Autuaita ovat häkeltyneet.

Väisäsen maailmassa tavarat asetellaan pöydille ja hyllyille pintojen suuntien mukaisesti, ei koskaan vinosti (voi kyllä!), ja Väisänen ajattelee kirjoittamisesta vähän niin kuin minäkin: pienessäkin tilassa voi hengittää, puhua, ajatella. Aika lumoava on Väisäsen ajatus myös siitä, miten leikki on salakuljetettu aikuisuuteenkin: telttailu ja kesämökki ovat hienonhienoa siirtymää arkitodellisuudesta todenkaltaisuuteen! Totta!

Miika Nousiainen: Metsäjätti

2011-10-16T07:05:00.000+03:00

"Kun Emilia katsoi Jane Austenin draamoja, minä katsoin Rocky nelosta. Ja nyt pitäisi lähteä samalta viivalta ratkaisemaan tunne-elämän asioita. Koko elämäni olen vaiennut. Olen elänyt elämän, jonka on kestänyt vain vaikenemalla.
Ja on se monesti toiminut. Törmäläläisen käsityksen mukaan ongelmilla on tapana kadota, jos niitä vähättelee."
(Miika Nousiainen: Metsäjätti, Otava 2011)

Koska Miika Nousiainen on yksiselitteisen ihana ainakin täältä meidän rannalta päin katsottuna, hänen kirjoistaan haluaa pitää. Onneksi se on helppoa. Siis vaikka olisi tällainen kuin minä, siis sellainen, että ääneen kerrotut vitsit saavat aikaan parhaimmillaan vain hymähdyksen. Hauskuutensa takana sekä Vadelmavenepakolainen että Maaninkavaara ovat järjettömän traagisia kirjoja, ja Metsäjätti on vieläkin vähän synkempi, vaikka siinäkin on paljon hauskaa ja nokkelaa - ja tunnistettavaa.

Tarina lienee tuttu jo kaikille: opiskelemaan lähtenyt ja urallaan edennyt oman kylän poika Pasi Kauppi palaa kotikaupunkiinsa tekemään saneerauksia vaneritehtaalle. Hän tapaa lapsuudenkavereitaan, vanhoja perhetuttujaan ja muitakin tehtaalla työskenteleviä ja yrittää selvitä hankalasta tehtävästään kahden maailman välissä. Toisessa maailmassa syödään pinjansiemeniä ja maalataan vauvanhuonetta, tässä vanhemmassa juodaan makeampia siidereitä ja on todistettu yhtälönkin voimin, että mikään ei kannata.

Nousiaista on helppo lukea. Lause kulkee kuin askel, tuttu maailma on nähty lempeästi ja tarkasti, henkilöt ovat enimmäkseen kokonaisia ihmisiä, ainakin tärkeimmät heistä. Päähenkilön pomo Turo on toivottavasti vain karikatyyri - vaikka pelkään kyllä, että juuri hänenlaistensa hahmojen salkuissa ovat ne paperit, joissa meidän muiden elämästämme päätetään. Lapsuudenkaveri Janne on pessimismissään ja vaatimattomuudessaan suorastaan viehättävä ja itse Pasi Kauppi jotenkin yhtä aikaa niin avuton ja suoraselkäinen, että tekisi melkein mieli itsekin opetella kuuntelemaan Metallicaa.

- -

Sitten vielä vinkki: tämä kirja on loistava isänpäivälahja. Omalle armaalleni en sitä osta, koska hän ilahtuisi varmasti enemmän jostain Rocky - The Complete DVD Collectionista (saako sellaisia jostain?), mutta muille saman sukupolven isille se sopisi loistavasti! :)

Niin ja Hannakin tämän jo luki, aika samoilla linjoilla oltiin!

Kuitenkin

2011-10-15T09:18:00.000+03:00

On ollut aika kiirettä. Täällä me kuitenkin ollaan ja huikataan, että hei!

Michael Cunningham: Illan tullen

2011-10-10T15:01:00.000+03:00

"Se liittyy jotenkin siihen (muutkin taidekauppiaat, jotkut heistä, myöntävät asian muutaman drinkin jälkeen) että tällä tai tuolla näyttelyllä olisi ehkä voinut liikauttaa jotain sentin murto-osan eteenpäin. Estetiikkaa? Taidehistoriaa? Äh. Mutta silti. Tai ehkä se oli... sinnikäs yritys saada tunteet ja ironia, kauneus ja tarkkuus tasapainoon ja sillä tavalla tehdä maailmaan substanssiin pieni rako, jonka kautta sokaiseva totuus pääsee loistamaan?"
(Michael Cunningham: Illan tullen, Gummerus 2011, alkuteos By Nightfall - arvostelukappaleesta kiitos kustantajalle!)

Maailman substanssissa on rako. Se on jotenkin aika erilainen, kuin osasin odottaa Michael Cunninghamilta, jonka aiempien kirjojen lukemisesta on kulunut vuosia, mutta siitä raosta näkyy jotain tuttuakin: kaupunkien kaupunki New York, virukseen sairastunut mies, jota rakastettu hoitaa loppuun asti, monenlaista rakkautta, erilaisia perheitä, homouttakin.

Jo Illan tullen -kirjan alku tyrmää ristiriidoillaan: pitkän liiton aikana oppii tuntemaan toisensa ajatuksetkin tai sitten ei, liikenneonnettomuudessa oli mukana hevonen tai ei ollut, ja pariskunnan luo asumaan tulevan veljen nimi on Mizzy on tarkoittanut sanaa Mistake - eli kaikesta tästä seuraa virhe tai sitten ei. On kiehtovaa seurata, miten kirjailija rakentaa miehen, Peterin henkilöä. Hän on elämäänsä vähän kyllästynyt, terapiassa vuosia käynyt keski-ikäinen taidegalleristi, jonka ura ei ole ollut nousussa kymmeneen vuoteen. Hänen mielensä liikkeitä määrittää paljolti kaipuu johonkin, mitä ei enää ole, sokaisevan kauneuden kokemisen vähäisyys, jatkuva itsen ja toisten tarkkailu.

Cunningham ei ole kirjoittanut helppoa kirjaa. Tapahtumat tapahtuvat muutaman päivän aikana eikä ulkoisesti tapahdukaan paljon mitään - sisäisesti sitäkin enemmän. Peterin pohdinnat taidemaailman raadollisuudesta ovat kiinnostavia ja tuovat välillä mieleen Siri Hustvedtin, mutta Cunningham on ankarampi ja jotenkin... miehisempi, vaikka kuulostaakin kummalliselta sanoa niin. Yhtä lailla kumpikin on laajasti sivistynyt ja tuntee aiheensa.

En muista edellisiä Cunninghameja kovin tarkkaan, mutta tästä teki omalaatuisen kertojilla leikittely: Peter odottaa Rebeccan vieressä sängynlaidalla, kun puhelin hälyttää Bostonissa. Anteeksi että toivon ettei Bea ole kotona, että haluaisin vain jättää viestin. Peterin sisäinen puhe vetää lähelle ja etäännyttää vuoron perään, mutta tämä aaltoilu tuntuu minusta harkitulta, kun koko kirjaa leimaa ajatus siitä, että asiat voivat olla toisinkin.

Erityisen mukavaa Illan tullen -romaanissa olivat New York -kuvaukset. Kaupungissa ihmiset sitovat riepuja jalkojensa ympärille, puistoissa on pakolaisia ja rikollisia, kadut ovat täynnä kuoppia ja töyssyjä vaikka ihan vieressä, kulman takana, on Chanelin liike. Vastakkaisuudet ja ristiriidat ulottuvat tapahtumapaikkaankin.

Huomaan olleeni analyyttisempi lukija kuin tavallisesti. En tiedä, kertooko se lähestyneestä migreenistä vai kirjan omalaatuisuudesta. Ensimmäinen meni jo, toinen kummittelee vielä kauan.

Omemmaksi tekemässä

2011-10-08T16:52:00.000+03:00

Ensimmäisenä torpalla vietettynä yönä tähtitaivas oli kirkkaampi kuin missään ikinä. Ennen sen ihailua oli syöty, saunottu, kannettu puita, istuttu takkatulen ääressä. Kieltämättä vähän tuntui, että ollaan jossain kylässä, jonkun muun mökillä, kun siellä on niitä sinne jätettyjä kalusteita ja hirsiseiniin imeytyneet vuosikymmenten puheet ja naurut.

Aamulla tehtiin retki ja sen lopuksi poimittiin omasta rannasta kulhollinen karpaloita. Sitten tehtiin saunanvieruskoivun juuresta omempi: työnneltiin sipuleita maahan. Ensi kesänä siinä hehkuvat Eternal Flame ja Sapporo.

Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis

2011-10-06T15:12:00.000+03:00

"Vuosien kokemuksella Hertta tiesi, että lääkitsemistä, laitostamista, piikkejä ja pillereitä paremmin suurimmalle osalle potilaista toimisi uni. Puhtaissa lakanoissa, tuuletetussa huoneessa alkava, keskeytymätön ja turvallinen uni. Omalla ajalla tapahtuva, kahvintuoksuinen herääminen ja sanomalehti. Talossa lempeitä naisia, huumorintajuisia enoja, pieniä lapsia leikkimässä hiljaa ja suloisina, elämästä täynnä. Sen kun ihminen voisi ihmiselle antaa, mutta tilalla on kiire, ansainta, kuolemanpelko ja ainainen väsymys. Renkaat silmien alla, renkaat leasing-auton alla, tuli perseen alla, liekki lusikan alla, täällä pohjantähden alla. Ihmisiä pitäisi ottaa kädestä kiinni. Ihmisiä pitäisi viedä Linnanmäelle, pitäisi viedä tuntureille ja antaa tuulen silittää heidän rokonarpiaan, sielunarpiaan ja tunnelukkojaan. Niin monesta paikasta löytyisi se elämä, jonka ihminen itsessään hiljentää."
(Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis, Siltala 2011)

Viime keväänä lukemani ihanan Mielensäpahoittajan jälkeen vähän jännitti. Miten Tuomas Kyrö nyt Paasilinnaan tarttui ja nappasi jäniksen kainaloonsa ja miksi ja mitähän siitäkin tuli - ei joukkoitsemurhaa ainakaan vaan hyvä tuli, tosi hyvä. Kerjäläinen ja jänis on samaan aikaan hauska ja viisas kirja, eikä sellaisia joka siltatyömaan vieressä kasva. Kyrö näyttää, mikä on Suomi, ja samalla nostaa karvalakkiaan suomalaisen veijariromaanin Suurelle, Arto Paasilinnalle.

Romanialaiskerjäläinen Vatanescu, mies joka haluaisi vain yhtä asiaa ja se on nappulakenkäpari pojalleen, tulee kulkeneeksi tai kuljetetuksi ympäri Suomea. Hänen pyrkimyksensä enimmäkseen epäonnistuvat, ja hän on ihmisille milloin sisialainen ja milloin betonimies - omaksi itsekseen hän tulee määritellyksi vasta kirjan paisuttelevassa lopussa, joka muuten tarjoaa kammottavan mutta luultavasti todellisuutta vain vähän karrikoivan näkökulman suomalaiseen sisäpolitiikkaan ja tuleviin presidentinvaaleihinkin - ne muuten voittaa (huh) se, jota ihmiset haluavat katsoa yhtä aikaa alas- ja ylöspäin.

Vatanescun takin sisällä asuu jänis, tai kani, ja sen avulla hiljaisuudesta katosi synkkä sävy, siihen jäi ripaus toivoa. Jänis ja kerjäläinen ovat molemmat yhtä uhattuja, samanarvoisia ulkoa päin katsottuina. Ilman toista toisella menisi vielä paljon huonommin, ja sellaistahan se parhaissa suhteissa aina on: kumpikin kokee saavansa enemmän kuin toinen. Tietysti jänis on myös luonnon symboli, joka raapii ihmisyyden ohutta pintakerrosta takatassuillaan, mutta se on myös tasaveroinen toveri, ystävä, läheinen.

Kyrön kaikkitietävä ja itsestään tietoinen kertoja on niin nopea ja nokkela, että hänet voisi luulla olevan helppo leimata kepeäksi helskyttelijäksi, mutta sanojen sisältö on painava ja vakava, asiat isoja. Suomalaisuus on peräänantamattomuutta, sinnikkyytä ja päättäväisyyttä. Ihminen kuuluu toisen ihmisen luo - ja yhtä lailla luontoon. Metsästä voi löytää todellisen elämän ja tähtitaivaan alle nukahtavat voivat olla itseensä, tekoihinsa ja ympäröivään todellisuuteen tyytyväisiä. Elämän tarkoitus on ymmärtää, tukea ja rakastaa lähellään olevaa ja tehdä hyvää ruokaa sille toiselle, vaikka kuinka kohmettaisi olla samassa rakennuksessa sen kanssa.

Käsi Arto Paasilinnan tuotannon päällä voin jo näin lokakuun alussa vannoa, että Kerjäläinen ja jänis on luultavasti kirjasyksyn kiinnostavimpia, persoonallisimpia ja hienoimpia kotimaisia!

- -

PS. Morrekin on tähän yhtä ihastunut kuin minä.

Kazuo Ishiguro: Me orvot

2011-10-04T14:21:00.000+03:00

"Tiedän vain sen, että olen haaskannut nämä vuodet etsimällä jotakin, jonkinlaista voitonmerkkiä, jonka saisin vain jos todella tekisin kaikkeni ansaitakseni sen. Mutta minä en halua sitä enää, nyt minä haluan jotakin muuta, jotakin lämmintä ja suojaisaa, jotakin johon voin turvata aivan riippumatta siitä mitä minä teen, riippumatta siitä mikä minusta on tullut. Jotakin mikä on aina läsnä, niin kuin huomispäivän taivas. Sitä minä nyt haluan, ja minusta tuntuu, että sitä sinunkin pitäisi haluta."
(Kazuo Ishiguro: Me orvot, Tammi 2002, alkuteos When We Were Orphans, 2000)

Parasta suuresti ihailemani Kazuo Ishiguron kirjassa on se, että se kaikuu kahden muun teoksen varjoja. Siinä ollaan samalla tavalla lapsuusvuosien muysteerin hiljattaisen ratkeamisen äärellä kuin Ole luonani aina -kirjassa, ja lisäksi siinä eletään ajallisesti ja yhteiskunnallisesti melkein samassa maailmassa kuin pakahduttavassa Pitkän päivän illassa - tosin Me orvot sijoittuu Shanghaihin ja sen päähenkilö on suuri salapoliisi Christopher Banks.

Pidän tällaisista kertojista kuin tässä kirjassa: Banks kertoo oman elämänsä tarinaa, värittää muistoja mielensä mukaan, kuvittelee itselleen sellaisen menneisyyden, jonka olisi tahtonut elää ja jonka olisi voinutkin elää - mutta lukijalle käy silti selväksi, että lapsuusmuistot Shanghain kansainvälisessä siirtokunnasta taitavat olla osin vääristyneitä. Salapoliisi Banks koettaa selvittää omien kadonneiden vanhempiensa tarinaa riskialttiissa tilanteessa, kun Kiina ja Japani ovat sodassa keskenään, ja trauman aiheuttanut tapahtuma on jättänyt Banksin emotionaalisesti jotenkin vajavaiseksi - suuteleminenkin tapahtuu käsittääkseni aivan samalla tavalla kuin elokuvissa. Näin olisi voinut eräs hovimestarikin ajatella eräässä toisessa kirjassa, jos olisi joskus päässyt suutelemaan, luulen.

Kirjan kantava teema on tietysti orpous. Christopherin vanhemmat ovat kadonneet mutta ehkä elossa, ja hän jää eksyksiin koko elämänsä ajaksi. Myöhemmin hän adoptoi itselleen tyttären, joka hänkin on vanhempansa menettänyt ja joka monella tavalla taitaa olla sellainen, jollainen Christopher itse olisi halunnut olla. Kun olemme kasvaneet aikuisiksi, lapsuutemme alkaa muistuttaa vierasta maata, kirjassa todetaan. Toiset elävät siinä maassa kauemmin kuin toiset, sekin käy selväksi. Lopun painajaismaiset sotatannerkuvaukset taas näyttävät, mihin kaikkeen ihmisestä on - mutta silti ihan viimeiseksi tunnelmaksi jää valo ja tulevan odotus. Se on hyvä.

Kiitos sanoista!

2011-10-02T19:31:00.000+03:00

Koska olen luonnostani lyhytsanainen kirjoittaja, olen kiitollinen Sanoista, jotka sain Ammalta ja Mari A:lta. Niistä syntyi tämä.

Moni pelkää metsässä. Minä en. Mitä pitäisi pelätä? Eksymistä - ei jos yhtään katsoo, missä kulkee. Eläimiä - no höpö, nehän pelkäävät meitä. Ehkä sitten mörköjä tai vampyyreja - yhtä usein niitä näkee kuin susia.

Luulen saaneeni juoman, kun Mari A. antoi teen, mutta minulle se on enemmän käskymuoto. Ihan luonnostaan. Juon kahvia ja komennan muita, ainakin töissä. Ei ne aina tottele.

Sisko sanoi kerran edellisestä blogista, että siinä on niitä varpaita. Ristiriidat ovat kiinnostavia, sekin, että me ollaan kasvottomia anonyymejä täällä Ilselässä mutta silti aika moni tietää, miltä meidän varpaat näyttävät. Se jos jokin on intiimi yksityiskohta.

Lokakuussa on kestämistä. Syksyisin en ole parhaimmillani enkä oikein osaa repiä iloa pimeistä illoista ja kynttilöistä enkä ulkona vallitsevasta mätänemisen estetiikasta, mutta yritän. Onhan vesisateissa toki romanttinen tunnelmansa, kun on tietynlainen katto. Huoh.

Minun maisemani on pohjoisessa, jossain siellä, missä taivas on korkealla ja hengittäminen helppoa. Ensi kesänä taas mennään, terveisiä vain ystävälle ja perheelleen!

Onni on arjessa, juuri siinä tavallisessa päivässä, kun ei tapahdu mitään erikoista. Koska kaikki, kaikki, elämässä on ohimenevää, täytyy osata iloita arjesta, juuri tästä mitä nyt on, vain tämän hetken. Ensi vuonna, kuussa, viikolla voi olla jo ihan toisenlaista.

Vähän sitäkin ajatellen me ostettiin se torppa. Oikeanlainen tuli vastaan sattumalta, kaikki järki kaikkosi ja sitten me jo oltiinkin siellä ensimmäinen yö. Tähtitaivas oli kirkkaampi kuin missään, ja vaikka melkein koko ajan paleli, sielussa oli lämmin.

- -

Jos haluat omat sanasi, kerro. Annan ne sinulle.

- -

PS. Terkkuja iskälle, että kyllä me opitaan lämmittämään siellä ja parvella tarkeni nukkua ihan hyvin. Ja lapsella oli paljon vaatteita. Ettei siellä nyt luulla, että myyräkuumevaaran ja unissa romahtelevien kattojen lisäksi vielä eristeissäkin olisi jotain vikaa. :)

Hitaita ajatuksia

2011-09-30T12:48:00.000+03:00

Nyt ei hätäillä.

Se tarkoittaa että:
ei haeta vielä värikarttoja
ei tilata kirvesmiestä saunalle
katsotaan miten pihaniitty kukkii, siis ensi kesänä
lisätään puita takkaan ja kuunnellaan tulta
tuumaillaan ja rauhoitutaan, mietitään hitaasti valkoista, petsattua hirttä ehkä, sitten lattioille jotain tummaa, keittiöön avohyllyt tai sitten ei.

Oikeasti siellä sydän sykkii hitaammin.

Ruusutunnustus

2011-09-29T09:50:00.000+03:00

Vaikka Ilselä on vasta alkutaipaleellaan, se sai Katjalta täältä maininnan mukavuudestaan blogina. Kiitos! Ruusut poimin tapojeni mukaisesti omista arkistoistani, mutta haasteeseen kuuluviin kysymyksiin vastaan ihan niin kuin ohjesääntö neuvoo. ;)

Lempiruokani on edelleen kala, mutta näin työssäkäyvänä äitinä olen kyllä iloinen, kun melkein joka päivä saan syödä jonkun muun laittamaa ruokaa. Ei sillä, etten pitäisi ruoanlaitosta, pidän, kovasti, ja olen siinä ainakin omasta mielestäni aika hyvä tai ainakin parempi kuin se, joka laittaa työpaikkani ruoat (hah), mutta vaihtelu virkistää. Bravuurejani ovat friteeratut pikkumuikut, limenmakuinen uunilohi ja sitten sellainen pastagratiini, jota en olekaan tehnyt pitkään aikaan.

Lempimakeiseni on sekoituspussissa, mutta yleensä se on salmiakkinen ja päältä sokerinen. Vaikka taannoinen karkkitestisarja keskittyi pitkälti suklaaseen, en yleensä osta itselleni suklaata karkkipäiväksi (ne muuten ovat nyt käytössä - työelämä saa ihmisen vähän itsekurisemmaksi kuin kotiäitiys, nimim. Oli pakko ostaa uusia työhousuja).

Lempilukemiseni onkin hankalampi määritellä, mutta en pidä liian keveistä enkä liian vaikeista kirjoista vaan kuljen jossain välimaastossa. En uneksikaan lukevani jotain chick-litiä tai dekkareita, mutta tänä kesänä luovutin Peltirummun kanssa - jo toisen kerran elämäni aikana. Monesti minun on vähän vaikea löytää luettavaa, koska olen lukenut niin paljon ja koska kuitenkin olen aika kriittinen, mitä ei välttämättä uskoisi, kun kirjapostauksiani katsoo. Ehkä ihana-sanan tihentymät selittyvät sillä, että minulla on aika tarkka vainu sen suhteen, mistä voisin pitää, ja jätän heti kesken ne kirjat, jotka eivät saa aikaan mitään liikahtelua. Ilahdun aina, jos kirja yllättää minut - rakenteellaan, tapahtumillaan tai jollain, mitä en osannut kuvitella etukäteen - enkä pelkää postmoderneja kokeiluitakaan tai jättimäisiä tiiliskiviä, mutta jotain sielua tihentävää niissä pitää olla.

Lempipaikkani käsitöille on mielen perukoilla: aina joskus ihailen muiden tuotoksia ja haaveilen, että voisin oppia itsekin, mutta mutta. No tein minä sellaisen tuubihuivin pari vuotta sitten. Ihan hyvä tuli, tosin kolme kertaa liian iso. Ala-asteella kutomistani vanttuista toinen oli pieni siinä vaiheessa, kun sain sen parin valmiiksi. Kesti vähän kauan.

Lempielokuvaa on vaikea määritellä, kun en ole oikein katsonut mitään muutamaan vuoteen. Notting Hillin katson aina, kun se tulee teeveestä (ei saa nauraa siellä), ja se kohtaus, jossa liukuvärjättyyn neuleeseen pukeutunyt Anna Scott tuo sen taulun ja sanoo lähtiessään sen mitä sanoo, nieleksityttää joka kerta. Muita mieleen tulevia ikisuosikkeja ovat tietysti Tunnit ja Lost in Translation, joista jälkimmäisen olen kylläkin nähnyt vain kerran, mutta voi että se siihen odottavaan elämänvaiheeseen solahti.

En nyt jaa tunnustusta eteenpäin (enkä ihan heti muista, sainko sen jostain muualtakin, sori jos unohdin jonkun!), kun pitää ruveta hommiin. Tänään on kiva työpäivä! Sellaista sinullekin!

Stefan Moster: Nelikätisen soiton mahdottomuus

2011-09-27T10:19:00.000+03:00

"Entä miltä minusta tuntuu soittamisen jälkeen? Nousen ylös altaasta, vesi valuu vartaloa pitkin, nousen portaat ylös, hiljaa, ei ihmisiä missään mutta ympärilläni on kaunis huone, kaikki on oikeassa suhteessa keskenään, mittasuhteet ovat oikeat, kaikki värit on valittu huolella, ja niin estetiikka voi jälleen vetäytyä hienovaraisesti taka-alalle, kun se on nähty ja siitä on iloittu perinpohjaisesti ja saatu lohtua. Ja minä istun taas ilmielävänä pianojakkaralla maailmassa."
(Stefan Moster: Nelikätisen soiton mahdottomuus, Siltala 2011, alkuteos Die Unmöglichkeit des vierhändigen Spiels, 2009)

On kuin olisi ollut joulu, sellainen kuin ne olivat ennen lasta. Oli pitkiä pyhiä ja hiljaisia öitä, aikaa vajota kirjaan, ottaa vielä yksi karkki, hipsiä villasukissa juomaan vettä, kuunnella isän kuorsausta. Tämän kirjan olisin voinut haluta lahjaksi tänä vuonna. Tämä on vihje kaikille kirjanystäville. Mosteria kannattaa toivoa.

Nelikätisen soiton mahdottomuus on sillä tavalla hidas ja iso kirja, että sen lukemisen jälkeen on ihanasti onnellinen. Siinä on äiti ja poika, toisiaan pakenevat ja toisiaan hakevat, yhtäläiset ja erilliset - toisistaan tietämättä töissä samalla loistoristeilijällä, pianisti ja psykologi. Taustalla on DDR:läinen menneisyys ja isä, joka jätti perheensä, mutta tärkeintä on se, miten äiti ja poika ovat samoja ja erilaisia, miten he tulkitsevat maailmaa ja toisiaan kaukana toisistaan mutta ihan lähellä toisiaan.

Yksi Mosterin teemoista on pakolaisuus ja pakeneminen. Se ilmiintyy neljässä yönmustassa nuorukaisessa, jotka poimitaan laivalle salamatkustajiksi. Poika, Sebastian, on paennut takertuvaa äitiään, äiti pakenee omista syistään. DDR:n aikana oli ollut helpompaa, tavallaan: oltiin muiden ohjattavana, ajelehdettiin, ei isketty varvasta valintojen kulmiin.

Kirjan äiti, Almut Schäfer, on henkilönä upea. Hän on olemassa mutta surullinen henkilö, kuten hän itse sanoo, ja lukijan silmissä hänestä tehdään kaunis, aikuinen nainen, joka piinaavan tarkasti tulkitsee itseään ja omia tunteitaan ihan yhtä analyyttisesti kuin parisuhdeterapeutin vastaanotolle tulevia potilaitaan. Juuri se tekee hänestä hirvittävän surullisen hahmon. Sebastian-poika keskittyy enemmän laivan nykyhetkeen ja elää melkein yhtä tempoilevasti kuin kuka tahansa nuori mies, mutta äitiä ja poikaa yhdistävät monet asiat, joista yksi on tietysti musiikki. Pianoa on lähes mahdotonta soittaa nelikätisesti, ja se on aiheuttanut riuskan irtioton, ihan ymmärrettävästi.

Musiikin ystävä tai klassista musiikkia tunteva varmasti kuulee kaikenlaista korvissaan Mosteria lukiessaan, minä en, mutta se ei haitannut lainkaan. Menneisyydestä paljastuu asioita, joku pikkuisen rakastuu, äitiyttä ja poikana olemista pohditaan kauniisti ja syvällisesti, jokainen oppii jotain - ja minä haluaisin lukea vain juuri tällaisia kirjoja!

Ensimmäisiä

2011-09-25T21:28:00.000+03:00

Ensimmäinen ateria: kalasoppa.
Ensimmäiset vieraat: mummo ja pappa etelämpää.
Ensimmäiset kirjaimet: tervetulokirjeessä.

Ensimmäiset 44 lukijaa - tervetuloa!

Siitä tuli totta

2011-09-22T18:57:00.000+03:00

Meille oli katettu kukalliset kupit. Saunan edustan koivuun lennähti kuukkeli, sielulintu. Hän, joka paikan oli rakentanut, näytti: tämä on takan pelti, tämä uunin, tuon puun takaa nousee kuu, tuonne tulee Venus.

Sen miehen silmissä asui haikeus, tietysti. Hänelle tämä on yhden ajan loppu, luopumista paljosta. Me kihisimme suunnitelmia ja lapsi toimintatarmoa, koira juoksi pihalla, nuuski nurkat, tuli turkki heinäisenä portaille. Tästä tulee hyvä, meidän oma! Me olemme tälle juuri nyt juuri oikeat.

Haluttaa vain huudahdella! Siitä tulee ihana!!

Eeva Tikka: Hidas intohimo

2011-09-20T06:46:00.000+03:00

"Niin lähellä hän on, samassa maailmassa, ja onhan pensasaita yhteinen; se ei erota meitä vaan yhdistää. Sen yli kurkottamalla yletyn katselemaan hänen ruusujaan. Meitä liittää yhteen kaikki tämä kasvu, vihreys, mullan ja mustaherukan lehtien tuoksu. Me hengitämme täällä samaa ilmaa. Tässä kaikessa hän on lähellä ja minä nautin siitä niin kuin nautin tietäessäni miten tälläkin htekellä kuulaspintainen pieni peruna kasvaa mullassa. Se ei ole vielä valmis esiin kaivettavaksi ja nautittavaksi, mutta odottaminen ei ole vastenmielistä, vaan osa elämisen nautintoa."
(Eeva Tikka: Hidas intohimo, Gummerus 2007, lainaus niminovellista)

Miksi, voi miksi en ole ikinä lukenut Eeva Tikkaa! Karoliinalle kuuluu kunnia ja mitä lämpimimmät kiitokset siitä, että hän on nostanut Tikan nimeä esille, ja minä olen tämän yhden novellikokoelman perusteella valmis liittymään fanien joukkoon. Eeva Tikka on Suomen Carol Shields ja Alice Munro yhdessä, vähän pienemmin ja tiiviimmin ja maalaisemmin, mutta selvästi silti. Ai että.

Hidas intohimo -kokoelman novelleissa ääneen pääsee yhteisvastuukerääjä ja siirtolapuutarhuri ja hän, joka seuraa hanhien syysmuuttoa. Joku on syntyjään myöhästyjä, ja pojan ostamaan Toisenlaiseen lahjaan kiteytyy koko elämä. Monia henkilöitä yhdistää jonkinlainen kelpaamattomuuden ja ulkopuolisuuden tunne, yksinäisyyskin, mutta sitten toisaalta on pitkiä valoisia iltoja silmänkantamattomiin, ja juuri nyt tuntuu samantekevältä kuljenko niiden läpi yksin vai toisen kanssa. Novellien henkilöillä on luonnollinen suhde luontoon, elämän kulkuun, ikääntymiseen, kuolemaankin, ja kirjan jälkeen lukija tuntee itsensäkin juurevalla tavalla viisaaksi.

Novelleissa on parasta se, että niissä arkinen yhdistyy suurempaan: kirjailija puhuu yhtä lailla luteista ja vihaisista koirista kuin siitä, miten onnellisuus ei ollut itsestäänselvyys; siihen oli kasvettava hiljakseen ja huomaamatta, ja siihen sai parhaan kosketuksen kun ymmärsi ettei se ollut elämän päämäärä vaan sivutuote.

- -

PS. Iskee taas kirjabloggauskriisi. Voiko uskottavalla kirjabloggaajalla olla näin isoja kuvia? Tikka on niin maanläheinen ja punajuuret ne vasta hidasta intohimoa vaativatkin, mutta silti?

Siivouspäivän ilot

2011-09-19T09:02:00.000+03:00

a. Vielä ne kuivuvat ulkona.
b. Pomppiminen.
ja
c. Se fiilis! Kyllä kelpaa aloittaa uusi viikko.

Tervetuloa!

2011-09-17T21:50:00.001+03:00

Me tultiin tänne ja täällä on vielä vähän keskeneräistä, mutta komerot ovat ihanasti tyhjät. Niihin tulee kuvia ja kirjoja ja varmaan niitä torpardröm-juttujakin (!).

Mukava kun löysit tänne! Tervetuloa!